Jutut ajassa

29 joulukuuta 2022

YLEISTÄ - 40 kuukautta & 2022

20 kuukautta sitten olen näköjään katsastanut siihenastisen 20 kuukauden blogitaipaleen aivan mahtavat levyt vuosikymmenittäin. Teenpä siis nyt 40 kuukauden paalulla saman tarkastelun.


Pylväiköstä voi helposti päätellä Apulaissheriffin musiikkiharrastuksen alkaneen käytännössä kasarilla. Totta, joskin siemenet kylvettiin aiemmin, alkaen n.1975.

Tälle vuosisadalle on toistaiseksi kertynyt kovin vähän osumia. Niinpä voi olla ennenaikaista tulkita kovin syvällisesti 00- ja 10-lukujen osuuksia. Nyt niiden tasaväkisyys rikkoo muuten selkeän muodon, jossa on keskellä huippu ja laitoja kohti matalenevaa.

Koska 2022 osoittautui niin paljon niin hienoja albumeita tuottaneeksi, hellyin valitsemaan kärkikolmikon omistani alle 30:stä tänä vuonna julkaistusta, joista noin 2/3 on kotimaista tuotantoa. Tämän päivän mielipiteellä ne ovat ilmestymisjärjestyksessä:


Varalla:


Kuten on tapana ollut, löytyy menneisyyskatsauksen lopusta vielä koko aivan mahtavien hiljalleen kasvava seurakunta:

1957

Little Richard: Here's Little Richard

1959

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1963

Sam Cooke: Night Beat

1965

Beatles: Rubber Soul

1966

Mississippi John Hurt: Today!
Otis Redding: The Soul Album
Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1968

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971

Doors: L.A. Woman
Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)
Neil Young: Harvest

1973

Isokynä Lindholm: Sirkus
James Brown: The Payback
Johnny Winter: Still Alive And Well
Led Zeppelin: Houses Of The Holy
ZZ Top: Tres Hombres

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)
Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta (#YTV)

1978

AC/DC: Powerage
Albert Collins: Ice Pickin'
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Bob Marley & The Wailers: Kaya
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Kari Peitsamo: Gulliverin Retket
Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen
Stray Cats: Stray Cats
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Kauko Röyhkä: Onnenpäivä
ZZ Top: Eliminator

1984

Popeda: Haraŝoo
Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Johnny Winter: 3rd Degree
Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

1987

Cult: Electric
Guns N' Roses: Appetite For Destruction
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Terence Trent D'Arby: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader
Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Juliet Jonesin Sydän: Jupiter
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

Hearthill: Soul Food
J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja (#MES)
John Mellencamp: Whenever We Wanted
Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1993

Dave Lindholm: "LLL"
Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World (#MES)

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love
Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2001

Jonna Tervomaa: Viivalla
Katriina Honkanen: Valo Lentää

2003

Aku Ankkuli: Lootus (#YTV)

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

2006

Amy Winehouse: Back To Black
Doctor's Order: The Doc Pack
Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)
J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2013

Kokomo Kings: Artificial Natural

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2018

Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business
Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet:

22 joulukuuta 2022

LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

J.Karjalainen teki 00-luvun puolivälissä kuuluisan, yleisön mielipiteitä jakaneen musiikillisen irtiottonsa. Hän otti muutamaksi vuodeksi käyttöön lisänimen Lännen-Jukka, ja sorvasi sen alla kolme kiekollista jotain sellaista mihin turvallisuushakuinen valtavirta ei ollut osannut varautua.

Doriksesta (1985) lähtien Karjalaisen LP:t olivat loistavaa Päiväkirjaa (1991) lukuunottamatta myyneet kultalevyyn oikeuttavia määriä, vieläpä pian julkaisujensa jälkeen. Tämä pätee myös kokoelmiin. Niin ikään ensimmäinen irtiotto Lännen-Jukka (2006) ylitti rajan ripeällä aikataululla. Valtavirta osti sitä vanhasta muistista.

Sarjan seuraava osa Paratiisin Pojat (2008) ei enää mennyt läpi samalla höyryllä, kuten ei kolmaskaan. Kenties valtavirta koki tulleensa huiputetuksi, kun ei saanutkaan taiteilijalta tuttua kulutettavaa. Perustan teoriani IFPIn tilastoihin.

Lännen-Jukan Jukka soitti ja lauloi yksin. Paratiisin Pojilla oli kaverina hanuristi Veli-Matti Järvenpää. Kolmanteen osaan ryhmää täydennettiin vielä kitaristi Tommi Vikstenillä ja basisti Mitja Tuuralalla.

Kvartetin voimin syntyi hienoa jälkeä otsikolla Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja (2010).


Lisämääre Amerikansuomalaisia Lauluja - and the same in English, by the way - koristaa kaikkien kolmen etukantta. Minusta tämä on syytä erikseen mainita, koska niistähän näissä teoksissa on perimmältään kyse.

Kokenut lauluntekijä oli kahden ja puolen vuosikymmenen ajan purkittanut käytännössä vain itse kirjoittamaansa. Ajalta löytyy yksittäisiä raitoja, joilla krediitit on jaettu jonkun toisen tai toisten kanssa, mainitulta Päiväkirjalta jopa yksi klassikkokäännös.

Finnish-American folksongs -kolmikko sisältää nimenomaan kansanlauluja Suomesta ja Pohjois-Amerikasta. Musiikkia, jota esittivät maastamme meren taakse parempaa elämää hakemaan lähteneet siirtolaiset. Omatekemätkin kappaleet hengittävät samaa ilmaa kuin vanhat perinnetyöt.

Joukossa on biisejä, joissa Trad ja J jakavat luomisvastuun. On pelkästään perinteisiä ja pelkästään omia. Sinne tänne on heitetty sekaan jokunen numero, jolle on olemassa nimetty, ulkopuolinen kirjoittaja. Yksi nimi on printattu Polkabilly Rebelsin sisällysluetteloon kolmeen kertaan. Jingo Viitala.

Kuinkas sattuikaan, televisiossa tuli pari päivää sitten michiganilaisesta Toivolan kylästä kertova dokumentti Land of Hope, jossa jututettiin muiden ohella Viitalaakin. En sattunut kanavalle riittävän ajoissa, jotta olisin koko ohjelman siltä istumalta nähnyt. Yle Areenalla se näyttäisi olevan katsottavissa.

Jenny Viitala syntyi suomalaislähtöiseen perheeseen vuonna 1918 Michiganissa. Avioiduttuaan hän käytti joko nimeä Vachon tai Viitala Vachon. Monitaituri oli lahjakas stooritelleri ja hänen tarinoitaan myös julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi hän kunnostautui peintterinä, ja mikä tärkeintä aiheemme kannalta, singerinä ja songraitterina.

Jingolta inputtia saaneista ralleista tulkoon linkin takaa kuunneltavaksi mainio New orleansin tappelu.

Se kuvaa oivallisesti albumin yleisilmettä. Rummuton soitanta toimii ja on mitä vähimmin vaivoin kuviteltavissa amerikansuomalaisten haaleilla ryskytettäväksi, kansan tanssiessa lankkulattialla.

Orkesteri ei olisi voinut juuri sopivampi tähän tarkoitukseen olla. Järvenpään rento haitari etualalla ja Vikstenin näkemyksellinen sähkökitara välimaastossa luovat oikeanlaisen tunnelman. Tuurala pystybassoineen kaiken takana ja alla hoitelee huomaamattomahkon, mutta kokonaisuus huomioiden välttämättömän roolinsa hyvällä maulla kuten hänen tapanaan on.

Karjalaisen suullinen ulosanti on jotain sieltä perus- ja Lännen-Jiin puolivälistä, mikä tuntuu allekirjoittaneen nupissa tismalleen oikealta Polkabillyn maailmaan. Kitaran lisäksi hän operoi levyn banjot ja viulut.

On toki poikkeavaa miehen uraa ajatellen, ettei Jukka säveltänyt ja sanoittanut kaikkea. Sitäkin suurempana kummallisuutena voi pitää sitä, että yhden kappaleen laulaa joku muu. Eikä ihan kuka tahansa muu, vaan Marjo Leinonen.

Hopeinen veitsi on Leinosen kosketuksen jäljiltä kattauksen annoksista se, joka on minuun viiltänyt suurimman jäljen ja jää usein CD:n kuuntelun jälkeen takaraivoon pyörimään. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sen luoma korvamato ei tarjoa sanoitusta. Pikemminkin päässä soi tulkinta.

Jos alkaisin listaamaan onnistuneimpia tietämiäni levynkansia, kuuluisi Polkabilly Rebels eittämättä joukkoon. En tarkoita tällä pelkästään etusivua, sillä koko paketti on poikkeuksellisen laadukas. Selkeä ja mukavan tuntuinen CD:nkin tapauksessa. Vastikään EMIin sulautettu Poko Records sen julkaisi turhia säästelemättä.


Apulaissheriffi on ennen tätä "myöntänyt" aivan mahtavan tunnustuksen neljälle Karjalaisen teokselle. Tämä olisi luultavasti korkeammalla kuin viitossijalla, mikäli yrittäisin pistää miehen tuotannon paremmuusjärjestykseen. Siihen en sentään ryhdy, koska tehtävä on mahdoton.

Kuitenkin, joulukuussa -22 juuri kyseinen otanta amerikansuomalaisia kansanlauluja uppoaa erityisen otolliseen maaperään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,

14 joulukuuta 2022

LEVYT - The Kokomo Kings: Artificial Natural

Kokomo Kingsin suhteen olin kerralla myyty. Sen kanssa kävi kuten käy silloin tällöin, joskin kovin harvoin. Kuulin yhden kappaleen, innostuin, etsin tieto- ja turhuusverkosta lisää samaa, vakuutuin nopeasti. Tämä se on kuin minulle tehtyä musiikkia.

Ensitörmäämisen aiheutti Bluesministeri. Esa Kuloniemen luotsaama ansiokas radio-ohjelma toi bändiä esille muistaakseni useankin jakson voimin. Yhden kerran satuin linjoille.

Jatkotutkailut suoritin totuttuun tapaan suoratoistoitse. Tiesin orkesterin toistaiseksi neljän albumin mittaisen tuotannon tulevan suht' pikaisesti päätymään hypisteltävinä esineinä kotisosoitteeseeni.

Tuosta on nyt kulunut joitain kuukausia, joko peräti puoli vuotta. Kaapissani ei silti pidä vielä majaansa kuin kaksi Kokomo-CD:tä. En tiedä olenko tiedostamattani säästellyt pizzan keskiosaa tuonnemmaksi, ollut vetämättä makeaa mahan täydeltä. Nautiskellut pikkusormi kuvaannollisesti ojossa neljää senttilitraa hyvin ikääntynyttä ylämaalaista pitkän kaavan mukaan. Mihinpä näitten kanssa kiirus olisi?

Kunkkujen esikoinen Artificial Natural (2013) singahti juuri ohituskaistaa Apulaissheriffin parhaita esittelevien joukkoon jutun aiheeksi.


Yleensä blogin LEVYT-sarjaan ei ole ollut asiaa näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Olen ennen leiman lyömistä odotellut ehdokkailta todistetta siitä kuuluisasta ajan kestävyydestä. Pikaisimmillaan kunnian on saanut reilun vuoden kuluttua altistumisesta, pisimmillään yli 40:n.

Asia nyt vaan on sillä lailla, että joskus sen tietää. Joskus loksahtaa heti. Näitten jannujen tapa toimittaa tavaransa on niin kohottavaa ja mukaansatempaavaa, että oksat pois.

Bluesia väännetään meikäläisen tajunnan mukaan Texasin ja Louisianan malliin. Jump-etuliite ei monen raidan kohdalla johda lainkaan harhaan. Seokseen on lisätty mukavasti rock and rollia kautta rockabillyä, ehkä myöhemmillä levyillä vielä tätä debyyttiä enemmän.

Soittimisto on pidetty simppelinä. Rummut, basso, kitara (paikoin kaksi), huuliharppu ja laulu. Vehkeitä käytetään äärimmäisellä tyylitajulla, turhia tiluttelematta. Neljä miestä.

Bändin sielu Magnus Lanshammar on kirjoittanut kaikki biisit yksin ja hoitelee basson plus kakkoskitaran. Daniel Winerö kapuloi ja Ronni Busack Boysen piiskaa ykköskitaraa. Laulussa ja harpussa loistaa Harmonica Sam, joka jätti nämä hommat kohta levyn ilmestyttyä. Muut Ruotsista, Boysen Tanskan poikia.

Äänitystekniikastahan en tiedä oikeastaan yhtikäs mitään. Minulla on kuitenkin vahva tuntu, ettei näitten studiotyöstä löytyisi sitä auditoitaessa juurikaan viitteitä nykyaikaisten, muka laatua parantavien metodien käytöstä. Saattaapa olla, jotta laitteisto on valtaosin vintage-osastoa ja anaa pelissä digiä enemmän. Työn jälki on sen oloista. Korostan tässä vain veikkaavani vastoin parempaa tietoa.

Kauttaaltaan viiden tähden materiaalista voisi tärpiksi heittää mitä vain.

Valitsen näytteeksi hyvin bluusevan jynkän She's so skinny (she can hide behind the fishing line) tekstiperustein. Lanshammarin sanoituksista paistaa toisinaan omalaatuinen huumori, joka panee miettimään, onko se jotenkin tyypillisen ruotsalaista vai miehelle ominaista. Ainakin täällä kyseinen teksti herätti hilpeyttä, kun sen ensi kertaa kuulin. Yhä virnistyttää.

Vaikka Kunkut liikkuvat suppeudestaankin huolimatta riittävästi sävyeroja tarjoilevalla skaalalla, on yleisilme varsin yhtenäinen. Arvaan tällaiseen meininkiin tottumattomamman pitävän kokonaisuutta jopa yksitotisena. Sitä se ei ole.

Itselleni biiseistä nousee muutama selkeähkö mielleyhtymä eri suuntiin. Three or four drinks too many vie ajatukset Slim Harpoon, johon olen sattumoisin hieman aikaa sitten tutustunut enemmän.  If you were mine taas tuo alkutahdeillaan mieleen varhaisen Fabulous Thunderbirdsin.

Weak nerves, dangerous curves soi mitä muikeimpana rockabilly bluesina. Akustinen pystybasso sähkösoittimen sijaan tuo rutkasti lisäarvoa, kuten aina tällaisessa.


Palataan lähettimien ja vastaanottimien maailmaan ikävän uutisen verran. Kuluvalla viikolla näet tuli tieto, että Yle Radio Suomi mulkkaa ohjelmapolitiikkaansa, eikä mitenkään mieltä ylentävällä tavalla juurimusiikin ystävien kantilta katsottuna. Sekä Bluesministeri että Kantritohtori Teppo Nättilä poistuvat viikottaisesta kierrosta.

Ei ole aivan mahtava juttu!

En voi kehua seuranneeni noitakaan kahta ohjelmaa läheskään sataprosenttisesti. Silti, allekirjoittaneen vähäinen radion kuuntelu vähenee päätöksen myötä entisestään. Viekää vielä Poppikoulut, Klassikkokäräjät ja Levylautakunnat. Pois vaan Liete, Laine ja muut taiten kappalevalintoja tekevät, asiantuntevat toimittajat. Siten loppuisi kokonaan.

Takaisin asiaan. The Kokomo Kings on helposti kovin vuonna 2022 kohtaamistani itselleni uusista musan tekijöistä ja Artificial Natural tuntuu tässä vaiheessa heidän iskevimmältä pitkäsoitoltaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

07 joulukuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: World Record

Neil Youngin viimeisimmästä löydän melko paljon mussutuksen aihetta.

Miksi reilun kolmen vartin kokonaisuus piti CD-formaatissa julkaista tuplana? Asia hämmästyttää senkin takia, että artisti on jo pitempään profiloitunut maapallon ja luonnon puolustajana, ja etenkin tämän albumin teemoissa nuo arvot ovat isossa roolissa. Tästä huolimatta kevyesti yhdelle kiekolle mahtuva teos pistettiin kahdelle. Ratkaisu ei palvele kuulijaakaan.

Ulkomusiikillisesti ärsyttävät myös epätarkat soittajatiedot. Lakkasin luottamasta niihin, kun heti kakkosraidan Overhead kohdalla jää esimerkiksi huuliharppu maininnatta. Maestrolle on sillä merkattu vain piano ja laulu.

Kolmanneksi, itse asia eli musiikki ei pääosin toimi. Levy vaikuttaa osittain demotason koosteelta biisejä, jotka olisi pienellä työstöllä ollut mahdollista saattaa huomattavasti paremmalle tasolle. Kukaties artisti halusi täten laittaa ihmiset keskittymään tarkemmin laulujen tärkeäksi kokemaansa sanomaan?

Tuottajaksi palkattu, kehuttu ja kunnioitettu Rick Rubin ei tosiaankaan saanut komennuksesta sulkaa hattuunsa. Onhan niitä siellä toki jo muutama heilumassa.

Kyseessä on World Record (2022)


Vaan ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Neil Young With Crazy Horselta siis ilmestyi jälleen. Edeltäjä Barnista (2021) ei ehtinyt kulua vuottakaan. Pidän itseisarvoisesti mukavana, kun vanha mies tekee uutta. Vielä kivempi, kun tekee tämän porukan kanssa.

Kappalelistakaan ei sisällä pelkkää kuraa. Kymmenestä varsinaisesta numerosta puolet kestää kuuntelua ongelmitta.

Love Earth on hyvää country rockia, Overhead niin ikään mukiinmenevää sellaista. Break the chain pörisee ja porskuttaa pienesti yskiessäänkin kelpona Crazy Horse -jytänä. Samaa osastoa edustaa vähemmän köhien Chevrolet, jonka miellän suoraksi jatkoksi bändin pitkien hevostelujen sarjassa ottaen huomioon jatkuvasti karttuvan iän aiheuttamat vaikutukset tekijöihin.

Eniten innostun ehkä yllättävästäkin tempauksesta. Epävireistä tivolimeininkiä ja kummallista kohinaa hönkivä The world (is in trouble now) kohottaa paikoin kovin latteaa tunnelmaa joka pyörityksellä. Molinan kapulat tuottavat levyn napakinta taustaa. Talbot ja Lofgren neljin ja kuusin kielin säestävät vähin elein. Youngin poljettava harmoni niittaa esityksen World Recordin parhaaksi.

Kannessa komeilee Neilin isä Scott nuorena miehenä. Äiti Ednahan sai aikanaan kovasti huomiota albumin A Letter Home (2014) välipuheissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

02 joulukuuta 2022

LEVYT - Doctor's Order: The Doc Pack

Aina rock and rollista puhua voi, mutta harvassa ovat Suomen maassa sellaiset orkesterit, joiden voi sanoa olleen alusta loppuun aika lailla sataprosenttisen rock ja roll. Doctor's Order oli yksi niistä.

Kameran tulitettavaksi Apulaissheriffin sohvan nurkkaan talttui The Doc Pack (2006), joka on bändin järjestyksessä neljäs pitkä.


Pakin sisältöä tarkasteltaessa paljastuu 17-osainen sarja armotonta, sikarintuoksuista vääntöä, jossa kaikenlainen, vähäinenkin hidastelu on asetettu pannaan. Triopohjalta (rummut, basso, kitara) ladotaan tiskiin toinen toistaan räväkämpiä ja vetreämpiä rypistyksiä.

Sanoitukset toimivat pääosin meiningiä lujittavana hurlumheinä. Ihan vakavimpia pohdiskeluja tai tiukimpia yhteiskunnallisia kannanottoja niistä on turha hakea. Myös tiedostava paremmuus loistaa enemmän poissaolollaan kuin sädekehänä taiteilijoitten päitten päällä. Mainiona näytteenä valitusta linjasta käy DO-standardin Einstein kertosäe:

we got a fuckin' Einstein here
we got a fuckin' Einstein here
Einstein here, Einstein there
Einstein fuckin' everywhere

Hyvin Ganes-henkistä runoutta tuossa, kuten koko kiekolla. Itse asiassa tuollaistahan se ruukasi aina olla, kun Doctor's Orderin biisipajalta uutta tupsahti.

Myönnän hieman oikovani mutkia. Onhan esimerkiksi yllä mainitulla kappaleella sanoman tapainenkin, joskin se uhkaa jäädä römäkän humoristisen kertsin ja ultrakiihkeän soitannan jalkoihin. Päähenkilö kuvataan liikaa napanderia nautittuaan ympäristölleen ongelmaksi muuttuvana idioottina.

Teppo Nättilän tapa suoltaa rivejä mikrofoniin on omintakeista, musiikin oppikirjojen teorioita karttavaa ja kulmikasta. Sanalla sanoen passelia ajatellen sen käyttötarkoitusta.

Siitä huolimatta yhtye pestasi tälle albumille kaksi vierailevaa solistia. Sekä britti Pete Gage että 1970- ja 80-lukujen kotimainen jytämies Ronski (Harry Sjöblom) päästelevät kahden numeron verran. Ensin mainittu antaa myös huuliharpun puhua vuoroillaan.

Muina käypäläisinä studiolla piipahtivat Pertti "Komisario" Palmu (saksofoni) ja Kaj Erik Ensio Takamäki (huuliharppu). Takamäkeä muuten kuullaan useimmilla DO-levyillä, Palmuakin muutamilla. Taustalauluihin, -huutoihin ja kätten läpytyksiin syyllistyy kaksikon ja perustrion ohella vielä kuudes mies, Juha Takanen.

Nauhoitukset vedettiin Takasen studiolla, tämän äänittäessä, tuottaessa ja miksatessa. Tohtorien yhteistyö ei hänenkään kanssaan rajoittunut pelkästään tämän yhden CD:n työstämiseen.

Musantekoroolit selviävät ao. kuvasta.


Doctor's Orderin tuotantoa on perin niukasti tarjolla suoratoistopalveluissa. Näinpä en pysty tavalliseen tapaani linkittämään biisejä kuunneltavaksenne. Onneksi The Doc Pack on vielä tänäänkin tilattavissa ainakin Jungle Recordsilta

Materiaalista nousevat Einsteinin lisäksi muita ylemmäs hilpeä Trust me, I'm a doctor, erityisen svengaavan riffin viemä Magic ride sekä tekstiltään hulvaton Baby goes shopping. Gagen vokalisoima, nykivärytminen Sweet disposition toimii kuin puukiuas saunassa. Ronskin tykittämä Hitch hike puoltaa paikkaansa jo Ronski Gang -klassikkoutensa takia.

Vastaanotolla tässä vaiheessa bändin elinkaarta päivystivät tohtorit Dirty H, Teddy Bear ja Grande A. Vakuuttavaa ryhmää.


On se melkoinen pakki tuo doc-pakki.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,

30 marraskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Mari Rantasila: Hei Rakas Elämä

Kaipa. Pari viikkoa sitten en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut mainitsevani ruotsalaista folk- ja metallivaikutteisen sinfonisen progen taituria Mari Rantasilan yhteydessä. Siihenpä yhtyeen nimen silti latasin, ja heti jutun keulille.

Täysin (?) erilaista musiikkia jo vuosia tuottanut orkesteri pompsahti mieleeni kappaleesta Raja. Syynä on sillä toistuva soitinteema, joka lähtee ensimmäistä kertaa liikkeelle 12 sekunnin tienoilla. Kuten Kaipan tapauksessa joskus, olen nytkin kahden vaiheilla revitelläänkö kitaroitse vai koskettimin.

Biisi on Marin uusimman albumin Hei Rakas Elämä (2022) rokkaavinta antia.


Levy pisti minut jälleen kerran miettimään kategorisoinnin tarpeellisuutta ja turhuutta. Sitä kuinka se on tavallaan järjetöntä, mutta kiehtovaa, onneksi vaaratonta kaikille osapuolille.

Rakentelin mielessäni nelikenttää, jossa on toisena akselina vakavasti otettavuus, toisena kohdeyleisön ikä. Nuorisojytän vakavampaa osastoa edustaisi rock, kepeämpää pop. Vanhemman väen puolella vastinparit muodostaisivat laulelma ja iskelmä.

Onhan tuo äärettömän keinotekoinen viritelmä, joka 2020-luvulla ei edes pidä paikkaansa. Nykyään kun rock taitaa olla vain meidän vanhojen partojen heiniä. Hauska ajatusleikki kuitenkin.

Tärkeintä on huomata, että moiseen pelleilyyn minut innoitti Rantasilan albumi. Sillä näet liikutaan aika ketterästi kuvitteellisen nelikenttäni ruuduilla. Se on jo itsessään nostamassa levyä massaa ylemmäs. Päälle vielä lauluääni, jota olen kenties jo riittävästi kehunut aiemmin.

Saattaa olla, että Raja on ainut rock-laariin uppoava esitys, ja itselleni vähemmän läheinen pop on enemmän läsnä. Vaan kun sitä vedellään niin moninaisin tavoin, niin kyllä kelpaa. Esimerkiksi ovelahko Etänä ja alkuun höpsältä tuntunut En enää etsi onnee kasvavat kuuntelukertojen myötä.

Iskelmällisintä antia lienevät ykkösraita Oisko joku mulle sekä loppuun sijoitettu Hei rakas elämä. Erityisen hieno Tuskan takana voisi olla sitä laulelmaa. Ja sitten taas kaikkia noitakin voi huoletta tarjota muihinkin lokeroihin.

Mitä opimme? Emme mitään uutta. Kategorisointi on edelleen turhaa ja edelleen vaaratonta.

Koko paketti on Rantasilan ajatuksella sanoittamaa, Suvi Isotalon säveltämää ja Jouni Aslak Raatikaisen sovittamaa. Tällä perusjengillä syntyi oivallista jälkeä, joka on makuuni huomattavasti parempaa kuin samojen kokkien eri reseptillä työstämä edellinen pitkäsoitto 2020 (2020). Sille paikoin ominaiset elektroniset kikkailut jätettiin tällä kertaa pois.

Komein laulu löytyy entisvanhaisen ajattelumallin mukaan epätodennäköisestä paikasta. Jännän tervomaalaisella kertosäkeellä varustettu, upea Jättäkää mut rauhaan on CD:llä numero 7/10, eli olisi vinyylillä tai kasetilla B-puolen puolivälin hujakoilla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)