05 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #1 - Jonna Tervomaa: Lemmikit 1998-2008

Käynnistetään minisarja koosteella, joka kohdaltaan todistaa varsin onnistuneista singlevalinnoista. Jonna Tervomaan Lemmikit 1998-2008 (2008) tekee sen tarkasteltaessa asiaa siltä kantilta, mikä blogin tapauksessa on ainut oikea, eli Apulaissheriffin musiikkimaku edellä.

Kun otetaan huomioon Tervomaan suosion suuruus etenkin vuosituhannen vaihteen jälkeen, malttoivat hän ja hänen levy-yhtiönsä aika pitkään olla julkaisematta liikevaihtoa tuovia kokoelmia. Lemmikit on ymmärtääkseni ensimmäinen laatuaan, jos ei lapsitähtiaikaa huomioida.

Se dokumentoi laulajan aikuisuraa viiden ensimmäisen albumin ajoilta. Hapuileva ja ysäriteollisesti tuotettu ensisinkku Turhaa vaivaa (1996) jätettiin ehkä viisaastikin pois. Ilmeisesti tilan puutteen vuoksi myös viitoslevyä promonnut Jalanjäljet (2007) puuttuu kattauksesta.

Muuten tälle pakattiin kaikki toistaiseksi päivänvalon nähneet A-puolet, jos nyt CD-aikana voi puolista puhua. Suurin osa tosin olikin ollut yhden raidan tapauksia, siis aidosti singlejä.

5 biisiä loistavalta esikoiselta Jonna Tervomaa (1998). Siitä eteen päin 4+3+4+3 per pitkäsoitto. Ja lisäksi vielä hieno Rakkauden haudalla (2003) elokuvasta Helmiä ja sikoja sekä uusi Päästä yli (2008), joka pukattiin kokoelmaa markkinoimaan.

Näitten kanssa joutuu aina pähkimään, onko tuote ostopäätöksen arvoinen. Onko riittävästi uutta. Lemmikeillä on 21 kappaletta, joista itselläni oli albumien myötä jo 19 hallussa. Niistä viidestä on aavistuksen erilainen versio (mix tai edit).

Mitä todennäköisimmin kokoelma olisi jäänyt hankkimatta, ellei siitä olisi julkaistu 2CD-painosta. Sen toinen rinkula näet sisältää nipun erinäisiä harvinaisuuksia, joihin en tässä yhteydessä puutu enempää.

Mikäli ei Tervomaan tuotantoa vielä omista ja kuitenkin jotain haluaisi, on Lemmikit 1998-2008 perusversionaan oiva tapa aloittaa.

Erinomainen levy.


Nyt kun pitkästä aikaa tämän kuuntelin, pisti korvaan sävykäs Kupla mainiolta kolmosälpyltä Viivalla (2001). En muistanutkaan sovitukseen hyvällä maulla upotettua - tuskin se vahingossa sinne tupsahti - Wigwam-viittausta. Tämä tapahtuu Freddie are you readyn mieleen tuovin uruin.

Kesän kunniaksi (lue: laiskuuttani) en jaarittele enempää, vaan suosittelen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


02 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA - Tulossa...

Olen jättänyt blogin alati jatkuvasta LEVYT-sarjasta kaikenlaiset kokoelmat kokonaan pois. UUTUUSLEVYT-osastollekin olen kelpuuttanut vain sellaisia, jotka koostuvat aiemmin julkaisemattomasta musiikista; toistaiseksi näitä taitaa olla plakkarissa tasan nolla.

Ehkä siis on aika pyöräyttää lyhyt minisarja. Rajaan aihetta sen verran, että mukaan pääsevät vain puhdasveriset, sataprosenttiset singlekokoelmat. Niitä on hyllyssä niin vähänlaisesti, ettei valintaongelmia ilmaantune.


Kuvaan rajattu kannen osa kuuluu 9CD:n laatikkoon, joka niputtaa Stax- ja Volt-merkeillä julkaistuja sinkkuja 50- ja 60-luvuilta. Jätän myös kaltaisensa levy-yhtiökokoelmat ulos.

Tästä tulee muuten Apulaissheriffin yhdeksäs minisarja. Niistä muutamien esittelyjuttuja alla.

Kaikki minisarjat koko sisältöineen löytyvät oikean reunan linkkilistasta etuliitteellä (#). Jos ei oikeassa reunassa linkkejä näy, skrollaile alas ja klikkaa "Näytä internetversio".

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



01 heinäkuuta 2022

LEVYT - Otis Redding: The Soul Album

Päädyin kolmen lähteen tiedoilla siihen, että Otis Reddingin neljännen LP:n 11 esityksestä vain kolme julkaistiin Stax Recordsin Volt-merkillä singleinä, ja vieläpä B-puolina. Nämä ovat Just one more day, Any ole way sekä Good to me. Yksikään ei lukeudu kaikkein tunnetuimpiin klassikkoihin.

The Soul Album (1966) on jo tuolla perusteella täysverinen albumi, ja vieläpä varsin isolla A:lla.


En käy julistamaan ehdottomia totuuksia, mutta maailman parasta souliahan tämä on. Muutkin (Aretha, Wilson, Sam, Etta, jne.) ovat sellaista tehneet. Ei siis ole olemassa yhtä ainutta parasta laulajaa tai levyä. Mielestäni.

Otisia siunattiin aivan poikkeuksellisella äänellä. Harva artisti on aikojen saatossa kyennyt samanlaiseen tunnelmien tulkintaan kuin hän. Pöytäkirjaan merkittäköön todistuskappale #1: Cigarettes and coffee.

Staxin leivissä Otis sai nauttia Memphisin kermaan kuuluvien taustamuusikkojen tuesta. Booker T. & The MG's ja The Memphis Horns hoitelevat hommansa tälläkin kertaa enemmän kuin tyydyttävästi. Isaac Hayes vierailee. Merkitään ylös (myös edelliseen kohtaan käypä) todistuskappale #2: Nobody knows you (when you're down and out).

Yhtye:

  • Steve Cropper, kitara
  • Donald "Duck" Dunn, basso
  • Al Jackson Junior, rummut
  • Booker T. Jones, koskettimet
  • Isaac Hayes, koskettimet
  • Wayne Jackson, trumpetti
  • Andrew Lowe, saksofoni
  • Sammy Coleman, trumpetti
  • Gene "Bowlegs" Miller, trumpetti
  • Charles "Packy" Axton, saksofoni
  • Floyd Newman, saksofoni

Otisilla oli onni toimia ympäristössä, jossa koko yhtiö ja siihen kytköksissä olevat taiteelliset tahot pelasivat samaa peliä. Hän oli toki lauluntekijä itsekin ja versioi muitakin kuin toisia Stax-artisteja. Kuitenkin hän sai nauhoittaa esimerkiksi Cropperin ja kollega Eddie Floydin kirjoittaman, kollega Wilson Pickettin alkujaan levyttämän hitin. Kirjataan (kaikkiin kolmeen kohtaan sopiva) todistuskappale #3: 634-5789.

Todetaan vielä, että herra Redding itse osallistui kolmen biisin luomiseen. Sattumoisin, tai kenties tarkoituksella nuo kolme ovat alussa mainitsemani sinkkuraidat.


Jostain kumman syystä suomalaisista äänitepuodeista sai taannoin, ainakin 2000-luvun alussa aika runsaasti soul-CD:itä japsipainoksina. Minunkin hyllyssäni niitä löytyy pääasiassa Atlanticin katalogista, johon myös Stax/Volt tätä nykyä kuuluu.

Tässä nimenomaisessakin tapauksessa voin ihmetellä kansitekstejä japanin kielellä. Pelkkään ihmettelyyn se kohdaltani jääkin. En panisi pahitteeksi, jos saisin suomennoksen tai englanninnoksen kuvan tekstistä.


The Soul Album on nuorena kuolleen tähden lyhyeksi jääneen uran kohokohta mitä pitkäsoittoihin tulee. Yksittäisiä huippubiisejä häneltä ilmestyi pitkin matkaa useita.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 kesäkuuta 2022

KIRJAT - Mika Kempas: Musta Kotka

Edellisestä muuhun kuin musiikkiin liittyvästä kirjajutusta näkyy vierähtäneen yli puolitoista vuotta. Jottei aivan unohtuisi, niin pistetään taas sellainen tähän helteeseen.

Mika Kempas on pitänyt blogiaan Kirjoituksia toisesta kerroksesta jo vuodesta 2014. Viime ajat sillä rintamalla on ollut hyvin hiljaista. Yksi syistä paljastui talvella, kun Kempas ilmoitti ryhtyneensä kustantajaksi. Kaiken lisäksi kävi pian ilmi, että yksi tulokasyhtiön ensijulkaisuista on hänen käsialaansa.

Apulaissheriffi luki, tai tässä tapauksessa voinee vähättelemättä käyttää ilmaisua lukaisi teoksen Musta Kotka (Kustantamo etc., 2022), kuvat Vesku Lanki.

Kirjan aihepiiri on dekkarinomainen, joskaan virkavaltaa tai edes yksityisetsivää ei rooleissa ole. Onpahan ihmisiä, jotka eivät aina kulje kaikkein kaidoimpia teitä. Ehkä sanan dekkari mainitseminen on minulta virhe.

Muoto on runollisehko. Tähän väliin toistan kyvyttömyyteni runouden suhteen. Kiven ja Leinon lyriikkaa olen joskus puoliväkisellä suorittanut. Jopa laulujen sanat - niin paljon kuin musiikkia kuuntelenkin ja siitä pidän - aiheuttavat luettuna ongelmia. Onneksi Musta Kotka on ainakin minun lajituntemukseni perusteella vain -sehko. Ehkä runollisuuteen viittaaminen on myös virhe.

Olisiko oikea termi tälle sitten proosaruno? En tiedä. Eivätköhän minua kirjallisemmat arvioitsijat tule tuotakin puntaroimaan ja sijoittamaan tämän johonkin lokeroon, jos kohta se ei maailman merkittävin asia olekaan.

Oheinen esimerkkiaukeama kertonee jotain siitä mistä on kyse. Sikäli esimerkki on kuvaava, että samalla reseptillä mennään alusta loppuun. Siis kokosivun kuva vasemmalla, väljästi tekstiä oikealla.


Vaikuttaa ehkä kevyeltä. Onhan kirja toki kevyt, jos sen lukemiseen ja katseluun käyttämääni aikaa tai sen fyysistä kokoa ja massaa ajattelee. Otin sen työn alle eräänä aikatauluttomana päivänä aamupalan jälkeen. Valmista tuli ennen kuin uudestaan nälkä.

Vaan kietoikin se pauloihinsa suorastaan huomaamatta.

Lyhyet tekstisivulliset rytmittävät kokemusta mukavasti. Tiivistetyn esityksen jokainen sivu ajaa asiansa. Mieleeni palasi jostain 90-luvun lopulta tai seuraavan vuosikymmenen alusta sanomalehdissä julkaistut kesädekkarit. Jokapäiväisen jatkokertomuksen piti olla kirjoitettu sillä tavalla, että kaikilla jaksoilla oli tarkoitus. Juoni eteni ja jotain tapahtui päivittäin.

Sama pätee Mustaan Kotkaan. Kempas on taitavasti rakentanut sen siten, että lukijan taju nykyisistä ja menneistä tapahtumista kasvaa tyhjästä sumeuden kautta ymmärrykseen. Siitä syystä arvelisin luomiseen käytetyn työmäärän olevan huomattavasti enemmän kuin pelkkä sanamäärä antaisi olettaa.

Itse tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista en paljasta nimeä enempää. Kotkassa ollaan ja aihepiirit liikkuvat tummemmalla puolella harmaata aluetta.

Tummuus korostuu aukeaman vasemmissa laidoissa. Mustavalkoisiin otoksiin erikoistunut valokuvaaja Vesku Lanki oli tavalla tai toisella mukana jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjan syntyhistoriaa (ks. Kempaksen blogi). Hänen kuvituksensa värittää (heh!) tarinaa tekemättä sitä aina itsestäänselvyyksin.

Myönnän, etten ensilukaisullani ymmärtänyt kaikkea näkemääni, eikä niin tietenkään pidäkään olla. Seuraavalla kerralla luulen kuvamaailman avautuvan paremmin. Todennäköisesti myös tekstistä löytyy toisella kierroksella uutta.

Vaikken aina, niin tässä tapauksessa kyllä uskallan luvata toisen kierroksen tulevan, ja vieläpä tulevan aiemmin kuin muutaman vuoden kuluttua. Kenties jopa muutaman viikon, ellei peräti päivän päästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



24 kesäkuuta 2022

LEVYT - Ismo Haavisto: Mean Blue Train

Eikö se ole perinne, kun se on tehty kerran ja nyt uudestaan? Apulaissheriffin juhannusylennys nimittäin.


[Ylennys aivan mahtavaksi voidaan tehdä levylle, joka on siitä juttua kirjoitettaessa vielä kirjoittajalleen niin uusi tapaus, ettei levyn kestävyys ajan hammasta vastaan ole tullut, eikä voinutkaan tulla täysin toteen näytetyksi, ja levy täten on mahdollisesti jäänyt ansaitsemaansa aivan mahtavan titteliä paitsi; ja jolle kyseinen titteli jo kaiken reiluudenkin nimissä kuuluisi, ja näin ollen olisi syytä tavalla tai toisella sopivassa hetkessä myöntää.]

Jos blogilla olisi kirjoitettuja sääntöjä, voisi ylennykseen liittyvä kuulua kunnon kapulakielellä noin.

Ismo Haaviston Mean Blue Train (2014) oli tuossa asemassa - siis melko tuore tuttavuus - päästessään yli kaksi vuotta sitten osaksi minisarjaa KOTIMAISTA 2000-LUVULTA. Ounailin jo siinä vaiheessa, että potentiaalia löytynee. Ja löytyihän sitä. Tämän päivän korvalla kuunnellen en pysty osoittamaan albumissa lainkaan heikkouksia.

Esimerkiksi One night pitää vääjäämättömällä tavalla mukaansatempaavan rytmiikkansa lisäksi sisällään mitä mainioimmalla soundilla pikkailtua kitaraa. Olisi helppoa kuvitella biisi Jimmie Vaughanin esittämänä.

Kun Haaviston tuotanto ylipäätään on nyt paremmin hallussa, voin sanoa pitäväni häntä yhtenä suomalaisen blues-taivaan kirkkaimmista tähdistä. Ehkä sinä kaikkein kirkkaimpana. Tällaisen musiikin soisi saavan saamaansa kovasti runsaammin julkista huomiota muuallakin kuin juurimeininkiin erikoistuneessa mediassa.

Mean Blue Trainin tahkosivat:

  • Ismo Haavisto, laulu + kitarat + huuliharppu + banjo + sävellys + sanoitus + sovitus
  • Mikko Järvinen, rummut + pyykkilauta + perkussio
  • Ville Vallila, basso
  • Teuvo Lampinen, tuuba (Get outta' here!) + äänitys + miksaus + masterointi
  • Teemu Töyrylä, hienot kannet

Mainittu banjo sulostuttaa laulua, jonka tekstin on vaikea kuvitella saaneensa kimmokkeensa muualta kuin oikeasta elämästä. Luulenpa, että siinä tilittää tuntojaan ylpeä isä. Ainakin vaikutelma kumpuaa vahvana.

if something hurts you
in this big wide world
please remember
you are daddy's girl

Kappale on Daddy's girl.


Huomio! Täten ylennän.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



21 kesäkuuta 2022

LEVYT - Mississippi John Hurt: Today!

Muistellaanpa vähäsen ja kuvitellaan enempi.

Tuomari Nurmio sorvaa ensimmäisen LP:nsä 1979. Ihan pystymetsästä hän ei studioon päädy. Muusikkous on kestänyt jo tovin ennen sitä. Itse asiassa melko kauan, sillä hän on jo melkein kolmekymppinen. Suht' iäkäs ensilevyttäjäksi.

Levy ei menesty. Se siitä urasta. Mies suorittaa opintonsa loppuun ja jatkaa elämäänsä juristina. Silloin tällöin tulee puolihuvikseen soiteltua saunailloissa ja pikkujouluissa.

Vuonna 2003 joku tekee kokoelman 70- ja 80-lukujen vaihteen musiikista. Hän on täällä tänään ja Kurjuuden kuningas päätyvät sille. Aika kuluu edelleen. Joku hoksaa lähteä etsimään Nurmiota. Tämä saadaan kiinni ja jotenkin taivuteltua esiintymään kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella, ja muuallakin. Mennään jälleen äänittämään. Purkitetaan uusia lauluja ja versioita entisistä. Albumi on kaupoissa 2014, vuoden päästä seuraava ja 2017 taas yksi, nimeltään Tänään.

Jotakuinkin tuollainen historia oli takanaan Mississippi John Hurtilla, kun Today! (1966) tuli ulos.


Johnin tositarinassa on tietty joitain eroja Nurmio-satuun verrattuna. Ensinnäkin, hän kävi jo reilusti neljättä kymmentään tehdessään ensimmäisiä nauhoituksiaan vuonna 1928. Toiseksi, silloin väsättiin pikkukiekkoja, ei pitkiä. Kolmanneksi, hän ei ollut koulutettu mies, vaan työskenteli suorittavassa portaassa ainakin maatalouden piirissä.

Tarkoitukseni oli luoda perspektiiviä siihen, kuinka kauan Hurt oli pois kuvioista ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Noin 35 vuotta! Äijän varhaisemmista vaiheista ja levytyksistä kirjoitin kauan sitten minisarjassa MUINAISTA BLUESIA.

Keväällä -63 Hurt saatiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan studioon. Tuloksena tupsahti Piedmontin julkaisemana Folk Songs And Blues (1963). Tajusin juuri, että minun täytyy alkaa toden teolla metsästämään tätä kokoelmani merkittävimpiin laskettavaa puutetta. CD-painoksia löytyy nimellä Avalon Blues 1963.

Piedmontin piikkiin nikkaroitiin vielä niin ikään tarvelistallani majaileva Worried Blues (1964), jota Wikipedia väittää ilmeisen virheellisesti livenä tehdyksi. Luotan lähteenä enemmän erittäin perinpohjaista diskografiatyötä tekevään Wirziin.

Jossain vaiheessa etelän maaseudulta idän suurkaupunkeihin houkuteltu John tutustui itseään liki 50 kesää nuorempaan folk-laulajaan. Georgiassa syntynyt valkoinen Patrick Sky tiesi jotain mustan miehen tuntemasta kulttuurishokista ja osasi suhtautua asiaan.

Pääsemme viimein jutun aiheen pariin. Syntyi sopimus Vanguard Recordsin kanssa ja ei kun nauhoituspuuhiin taas. Ollaan New Yorkissa. Artisti istuu isossa huoneessa kitaroineen. Viereisessä tilassa, ehkä lasin takana töllöttää isohko joukko seuraajia. Ei vaan meinaa tulla kunnon rieskaa.

Sky arvaa mistä on kysymys. Hän tarjoutuu tuottajaksi ja saa pestin. Hän ajaa ylimääräiset hevon kuuseen. Paikalle jää artistin ja hänen itsensä lisäksi vain yksi teknikko. Hän kiikuttaa päähenkilölle motin Danielsin Jaskaa. Poltellaan tupakit ja jatketaan hommia. Jo alkaa lyyti kirjoittamaan. Jännite on poissa ja mestari taikoo sisältään jalokiviä. Mikrofoni nappaa ne talteen.

Noitten heinäkuun -64 sessioitten pohjalta Vanguard paketoi kaksikin albumia, joista Today! on ensimmäinen. En voi välttyä ajatukselta, että sille valittiin parhaat palat. Nimittäin, The Immortal Mississippi John Hurt (1967), niin upeaa musaa kuin onkin, kuulostaa siihen verrattuna aavistuksen vaisulta.

Molemmat nuo sekä kesällä -66 taltioitu Last Sessions (1970) on ansiokkaasti pakattu 3CD:n laatikkoon The Complete Studio Recordings (2000).


Today! koostuu 12 hienosta raidasta, joista vähintään kolme on vuoden -28 kappaleiden uusversioita. Aitoon blues-tyyliin sanat eivät aina pysy samoina ajan kuluessa. Tämä pätee etenkin työläinen John Henrystä kertovaan Spike driver bluesiin. Muut vanhat ovat Candy man ja Louis Collins.

Setti on suurimmalta osaltaan laulajan itsensä sepittämää tavaraa. Mukana on myös muutama traditionaalinen numero. Niistä en äkkipäätä muista kuin yhden, josta minulla on myös jonkun toisen esitys hyllyssä. Kyseessä on Corrinna, Corrinna ja siitä Muddy Watersin livetulkinta.

EDIT 23.6.2022: Muisti pätki. Tarkistin, ja paikansin hyllystä vielä Bill Haleyn ja Sleepy LaBeefin sekä Muddylta studioversion.

Perinnebiisien eliittiä on valoisan hyväntuulinen Make me a pallet on your floor, jonka melodiaa Hurt hyödynsi jo 1928 otsikolla Ain't no tellin'. Se on muun ohella mainio näyte kitarataiturin omintakeisesta näppäilytyylistä: bassokielet peukalolla, korkeampiääniset etu- ja keskisormella. Kaikkien tietämä J.Karjalainen on tunnustanut ottaneensa Johnilta oppia, esimerkkinä vaikka sellainen aika tuttu viisu kuin Hän.

Olin luullut tämänkin levyn olevan soolona tempaistu. Wirz kuitenkin väittää vastoin kokoelman kansitietoja, että Jerry Ricks olisi soittanut toista kitaraa.

Sen sijaan kansipaperi kertoo varsin kuvaavan anekdootin siitä, kun nuori tuottaja vei vanhan herran moottoripyöräajelulle Manhattanille. Kysyttäessä vaikutelmia, vastasi maalla ikänsä elänyt muusikko: "I really liked it, but I don't ever want to do it again."

Tätä, kuten herran koko tuotantoa kyllä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Erityisen otollisesti se toimii omaan, leppoisaan tahtiin tehtävällä autoajelulla Länsi-Lapin tunturialueella ja Käsivarressa. Kokemusta on.


Voi olla, että Mississippi Johnin varhaisimmissa nauhoituksissa syntyi maailman parasta musiikkia. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä saati vaikuttaa alentavasti, kun arvioidaan nyt hehkutettua tuotosta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



16 kesäkuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas

Käytiin kesällä 2005 Dublinissa. Päiväreissulla Wicklow-vuorille pikkubussin kuski halusi näyttää kiertuelaisille suosikkinäkymänsä, "my little piece of heaven". Tie kulki lähelle syvää, jyrkkärinteisten vuorten piirittämää laaksoa, jonka pohjalla siinsi tummansininen järvi. Kaukana alhaalla näkyvät rakennukset kuuluivat kuulema Guinnessin suvulle.

Ei hassumpi näköala. Eikä ole hassumpi myöskään tämä Huojuvan Ladon (kokoelma huomioimatta) kuudes studioalbumi Utopia, Texas (2022).

Se on selvä parannus kahden vuoden takaiseen levyyn Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020). Enemmän ajan hampaan koettelema Lättähattu (2016) saa ehkä vielä pitää ykköstykin paitaa Apulaissheriffin ei-vakavassa Lato-rankingissa. Jää nähtäväksi, mitä ajattelen parin vuoden päästä.

Aiempiin nähden bändi tarjoaa tätä nykyä enemmän musiikillista leveyttä ja syvyyttä. Leveyssuunnassa se on tänä päivänä cocktail manserokkia, heartland rockia, Jethro Tullia, Neil Youngia, sekä eniten erinäisiä, vähemmän tuntemiani countryn alalajeja. Nuo ja varmaan muitakin ainesosia on kaadettu astiaan, ravistettu ja hieman sekoitettukin.

Syvyys ilmenee sovitusten mietittynä laaja-alaisuutena. Erilaisia soittimia käytetään musan ehdoilla. Stilikka ja sähkökitara hallitsevat äänikuvaa. Banjo ja haitari tuovat elävyyttä.

Sanoitukset kaivavat Helismaan ja tämän opillisen perikunnan multia. Vaikutteet on laskettu läpi pohjoiskarjalaisen suppilon. On tosin huomattava, että sanoittajan kotimaakunnan ääni kuuluu riveillä aiempaa vähemmän, Konosen persoona kenties enemmän. Paikkoina käydään mm. Turussa ja Texasissa.

Perusketjun Suonna Kononen - Ilkka Vartiainen - Teemu Sinkko - Keijo Korhonen lisäksi eniten saavat nauha-aikaa Tapsa Kojo hanureineen ja koskettimineen sekä Tuire Silvennoinen omine äänineen. Arto Pajukallio soittaa soolon kitaralla, Arty Passes Ameriikasta hoitaa pedal steelin nimikappaleella.

Vastoinkäymisiltäkään ei levyn syntyvaiheissa vältytty. Rumpali Korhonen joutui kesken äänitysten ohitusleikkaukseen, josta hän on kolmen viikon takaisten tietojen mukaan toipunut hyvin. Jarkko Pohjolainen, Huojuvan Ladon kapuloitsija mallia 2008-09 riensi paikkaamaan ja takoo neljällä raidalla.


Biiseistä nostan Konosen ja Silvennoisen duettolaulusta hyötyvän balladin Kesä, jonka kitarasoolon tunnelmista palautuu mieleen edellisen LP:n Rakkaustähti. Oivasti maistuu myös reipas Kaukaisiin saariin. Kautta linjan ui uija vauhdilla.

Tutulle, isossa kimpassa tehdylle kasarin hyväntekeväisyyslaululle maksanee säkeistön melodian osalta velkaa löysähkö Manta. Se ja Savolaista verta numeroilla 8 ja 9 laskevat kokonaisuuden tasoa niin, että uimari uhkaa vajota uppeluksiin.

Onneksi loistava Tie päättyy meren rannalle palauttaa pään pinnalle. Konosen kitara ja Kojon urut ponnauttavat koko ukon kantapäitä myöten ilmaan. Loppurauhoittuminen pyrkii viemään mielen Jäämeren rantaan, mutta tämän kokijan aatos karkaa huilulta kuulostavien koskettimien (?) myötä vihreälle saarelle, bussikuskin pikkutaivaaseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



14 kesäkuuta 2022

LEVYT - Little Richard: Here's Little Richard

Kauan sitten mainitsin blogissa lukioaikaisen James Brown -tutkielmani. Muistelen tuolloin alle kaksikymppisen tiedoin väittäneeni Brownin olleen yhdessä Chuck Berryn ja Little Richardin kanssa eniten myöhempään musiikin kehitykseen vaikuttanut musta artisti. Nyt yli viisikymppisenä lisäisin joukkoon ehkä Muddy Watersin, enkä väittäisi olevani listani kanssa oikeassa, korkeintaan sitä mieltä.

Ylipäätään en kovin innokkaasti pohdiskele vaikutussuhteita tai jakele muusikoille merkityspisteitä. Richard Pennimanin tapauksessa on kuitenkin kohtalaisen hankalaa olla ajattelematta hänen valtaisaa rooliaan rock and rollin alkuvaiheen historiassa.

Rockin taustalla on toki muitakin tyylilajeja, mutta eräs merkittävä niistä on rhythm and blues. Juuri tuota lankaa pitkin edetessä Richardin voi Fats Dominon ohella katsoa näytelleen isoa osaa genren muovautumisessa.

Vuosina 1951-53 hän taltioi neljässä eri sessiossa (Atlanta, Georgia ja Houston, Texas) nipun lauluja, joitten voi pitkälti sanoa olleen tyyliltään rhythm and bluesia. Nauhoitusten tulokset saatettiin RCA Victorin ja Peacockin toimesta kauppoihin singleinä pääosin maaliskuuhun -54 mennessä.

Varsinainen rock-ura urkeni, kun Riku siirtyi Specialty-yhtiön leipiin. Hänen ensimmäinen LP:nsä Here's Little Richard (1957) on klassikkojen klassikko.


Albumi ilmestyi maaliskuussa -57. Sisältö oli pantu purkkiin syyskuun -55 ja lokakuun -56 välillä New Orleansissa ja Los Angelesissa. Puolet oli osalle tuttuja singlejulkaisuina, mutta puolet sai ensiesityksensä LP:llä.

Ajan henki huomioiden rohkenen pitää tätä tavallisena studiolevynä, vaikka kokoelman puolesta äänestävilläkin on pointtinsa. Ei biisejä alun alkaen äänitetty pitkäsoitto mielessä. Etenkin, kun samoissa ja samoihin aikoihin pidetyissä sessioissa syntyi paljon muutakin.

Tutti-frutti. Aijai sentään! Rikun ensimmäinen Specialty-sinkku lokakuulta -55. Aivan hillitöntä revittelyä tuon ajan ilmapiirissä. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä tätä versioivat mm. Pat Boone, Elvis Presley ja Carl Perkins.

Long tall Sally. Huh huh! Toinen Specialty-sinkku maaliskuulta -56. Legendaarisuudeltaan samaa luokkaa kuin edellinen. Esimerkkeinä 50-luvun versioijista jälleen Pat B, Elvis P ja Carl P, mutta myös Wanda Jackson sekä 60-luvulla Eddie Cochran ja Gene Vincent.

Slippin' and slidin'. Voi että! Edellisen B-puolena ilmestynyt, alkujaan Al Collinsin ja Eddie Bon eri nimillä levyttämä kappale. Coverinsa tekivät useitten muitten ohella Wanda J, Gene V ja Buddy Holly.

Rip it up. Kesäkuun -56 single. Ei laskua esityksen intensiteetissä saati tehossa. Oma rippailu löytyy ainakin Elvis P:ltä, Gene V:ltä, Wanda J:ltä, Buddy H:lta, Bill Haleyltä ja Chuck Berryltä.

Ready teddy. Edellisen B-puoli. Näkemyksiään tallensivat mm. Elvis P, Buddy H, Carl P sekä Gene V. Kannattaa huomioida, että olen listaillut tähän vain valittuja tyyppejä ihan sillä silmällä, että käy ilmi miten monet aikakauden suuruudet valitsivat repertuaariinsa Rikun biisejä. Ja usein vielä samat tyypit useita biisejä.

Kuudes entuudestaan levytetty numero on edellisiä vähemmän tunnettu She's got it, B-puoli lokakuun -56 singlelle Heeby-jeebies. SecondHandSongs-sivuston mukaan tästä ei niin monia muita versioita löydykään.

Loput kappaleet siis julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta albumilla. Niistä itselleni pisimmältä ajalta tuttu on Jenny, Jenny, joka asettuu rokkijonoon yllä mainittujen rallien jatkoksi. Tämähän on eri kuin Eddie Cochranin Jeannie Jeannie Jeannie.

Hurriganesin tulkitsemana myös riemuisasti, ellei peräti remuisasti rokkaava True fine mama on ollut hyllyssä ja hallussa kauemmin kuin jutun CD, jonka hankin vasta hiljattain. Myös alkuperäisen olin toki kuullut aiemmin, kuten koko levyn suoratoistoitse. 50% älppäristähän tarttui nuppiin jo 80-luvulla.

Sinne rytmipluusiin nojaavia lauluja Here's Little Richardilla ovat selvimmin Miss Ann, Oh Why? ja Baby. Kuulija voi isommin pinnistelemättä havaita kolmikossa paljon keskinäistä samankaltaisuutta.

Can't believe you wanna leave saa yksin luvan toimia pakollisena balladina, jos kohta ei maailman hidastempoisimpana sellaisena. Soul ei ole lainkaan hullumpi lokero valittavaksi, kun tätä lähdetään sijoittamaan genre-kartalle.


Ace Recordsilla on vahvat näytöt vanhan hyvän musiikin saattamisesta nykyihmisen ulottuville fyysisinä äänitteinä. Pidän yhtiötä tuossa mielessä markkinoiden parhaana toimijana. Lukuisat huolella kasatut ja ammattitaidolla toimitetut kokoelmat sekä tämänkaltaiset uusintajulkaisut todistavat väitteeni puolesta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



09 kesäkuuta 2022

LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Street Survivors

Hyvää musiikkia on niin valtavasti, että aataminaikuisistakin tekijöistä voi sanoa löytävänsä itselleen uutta käytännössä joka vuosi. Esimerkiksi Lynyrd Skynyrd tuli minulle tutuksi vasta 90-luvun puolivälin jälkeen. Ennen sitä en usko tunteneeni muuta kuin ne pari jättihittiä 70-luvulta ja jonkun radiosta kasetille nappaamaani comeback-ajan rallin.

Rikos alkaa käsittääkseni olla vanhentunut. Lisäksi tarjoan lieventäväksi asianhaaraksi sitä, että omistin yhtyeen levyjä jopa ennen soitinta, jolla niitä kuunnella.

Hankin CD-pyörittimen niinkin myöhään kuin 1996. Ostoprosessi oli minulle aika tyypillisesti valmistelematon ja tuuriin pohjaava. Vakain ajatuksin hommata laite ajoin kerran pyörällä Oulun keskustaan. Pakkahuoneenkadulla, missä nyt on nippu ravintoloita, sijaitsi ketjumyymälä. Joko Expert tai Musta Pörssi.

Rif raf kaupat lukkoon, pankkikorttia höylättiin ja poljin kohta Yamaha-loota tarakalle köytettynä takaisin Laanilaan. Testimatskua minulle oli kertynyt Anttilan tuolloin katutasossa operoineelta musiikkiosastolta. Asiasta tehden olin sijoittanut ainakin kahteen yksikköön Lynyrd Skynyrdiä.

Toinen niistä oli hieno Gimme Back My Bullets (1976) ja toinen nyt pureksittava, vielä hienompi Street Survivors (1977).


Perustajajäsenistä LynSkyn kokoonpanossa vaikuttaa tällä heidän viidennellä studiopitkällään vokalisti Ronnie Van Zant sekä kitaristit Gary Rossington ja Allen Collins. Kaikilla albumeilla soittaneina ovat mukana myös basisti Leon Wilkeson ja kosketinsoittaja Billy Powell. Rumpuja takoo Artimus Pyle, entuudestaan kahden studioälppärin konkari.

Kolmatta kitaraa rappaa uusimpanana täysjäsenenä Steve Gaines. Hän hoiti hommaa jo livetuplalla One More From The Road (1976). Gainesin krediitteihin kuuluu myös toimi ykköslaulajana kappaleella Ain't no good life.

One more time on aiempaa perua ja nauhoitettu peräti vuonna 1971. Näinpä Pylen, Wilkesonin ja Gainesin sijasta sillä pelaavat Rickey Medlocke (rummut), Greg T. Walker (basso) ja Ed King (kitara). Street Survivorsia varten siihen tosin lisättiin ainakin The Honkettesin (Cassie Gaines, Leslie Hawkins & JoJo Billingsley) taustakuorot.

Kun nyt tunnen viisun tekohistoriaa ja kuuntelen se mielessä, huomaan eron soundimaailmassa. Musiikki itsessään on yhteensopivaa kuusi vuotta myöhemmin työstetyn kanssa. Tämä kertoo jotain olennaista 70-luvun Lynyrd Skynyrdistä. Tekivät viisi ensiluokkaista LP:tä samoista raaka-aineista.

Ennen kuin kukaan syyttää heitä yksitotisuudesta, pitää korostaa tyylillisten raamien olleen riittävän leveät. He ammensivat parhaista amerikkalaisista musaperinteistä omanlaisensa southern-sekoituksen.

Mainittu One more time edustaa nojailuosastoa. Rytmitys on valssahtaen kolmeen laskettava. Toisella äärellä etelän rillumareikiintiötä täyttävät I know a little, jossa kannattaa huomioida etenkin pianosoolo sekä Honky tonk night time man.

Skynyrdin sanoitukset olivat jo aiemminkin ottaneet kantaa päihteiden vaaroihin, esimerkkeinä Poison whiskey ja The needle and the spoon. Tämänkertainen That smell menee kohtalokkuudessaan pitemmälle. Viina ja monenlaiset huumeet olivat muodostuneet liian tavalliseksi ja suureksi osaksi orkesterin arkea. Rivit eivät suorapuheisuudessaan jätä liiaksi tilaa tulkinnoille.

angel of darkness is upon you
stuck a needle on your arm
so take another toke
have a blow for your nose
one more drink fool will drown you

Kun vielä kertosäe toitottaa ympäröivästä kuoleman hajusta, ei ole ihme, että jotkut jälkiviisaat näkivät laulussa tulevan katastrofin ennusmerkit. Kolme päivää Street Survivorsin julkaisun jälkeen kone putosi. Henkensä menettivät Van Zant, molemmat Gainesit, yksi roudari sekä kaksi pilottia.

Levyn alkuperäisessä kansikuvassa pelimannit seisovat kadulla liekkien ympäröimänä. Onnettomuuden vuoksi se vaihdettiin pikimmiten toisen otokseen, jossa ei tulta näy. Apulaissheriffin painos on tämä uusiokantinen. Originaali on sittemmin otettu taas käyttöön.

Tässä kohtaa voi miettiä, miten keulakuvan kuolema on eri tapauksissa vaikuttanut sen jälkeiseen aikaan.

Artistien kohdalla levy-yhtiöt ovat monessa tapauksessa alkaneet melko pian julkaista varastoihinsa jäänyttä materiaalia. Tuloksena olemme kuulleet sekä onnistuneita (Otis Redding) että jälkiäänityksineen vähän sinne päin olleita (Buddy Holly) koosteita. Jimi Hendrixin perintöä on ilmestynyt vaihteleva- ja v.1997 jälkeen pääsääntöisesti hyvälaatuisena.

Mutta yhtyeet. Doors jatkoi ilman Morrisonia. Kingston Wall ei jatkanut, koska ilman Wallia se ei olisi kantanut mihinkään. Sama pätee Nirvanaan ja Cobainiin.

Niin ikään Lynyrd Skynyrd lopetti. Tuhkista nousi uusia kokoonpanoja, mutta eri nimillä. Uusi tuleminen tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hengissä selvinneet Allen Collinsia lukuunottamatta palauttivat legendaarisen nimen kartalle. Siitä lähtien he ovat tehneet vaihtelevin miehityksin ja naisituksin ihan kelpoa ja vähemmän kelpoa kamaa.


Iloisempiin tunnelmiin palataksemme nostan tarkasteltavaksi hyvää tuulta puhisevan esityksen You got that right, jonka voi nähdä yhtenä Skynyrdin uran kulmakivenä. Rempseästi kulkevaa southern rockia, jolla kitarat ja piano soivat niin kuin näiltä jampoilta odottaakin. Tanakkaa taustatoimintaa kaikin komppi-instrumentein. Van Zantin ja Gainesin duettovokalismia.

Klassista ryhmää muistelee mieluummin tämän kuin That smellin kautta, vaikka loistava kappale on sekin, kuten on kahdeksan numeron voimin koko pakettikin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



03 kesäkuuta 2022

LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä


Marraskuussa -19 kirjoitin Rock'n'Roll-Kliseen (1999) yhteydessä: "Röyhkä saattaa olla kotimaisista artisteista se, jonka tuotantoa kelpuuttaisin eniten tälle blogin hehkutusosastolle." Tällä hetkellä hänen albumeitaan on aivan mahtavina kolme, Hanhiniemeltä, Karjalaiselta ja Peitsamolta neljä. Tässä korjausliike.

Samaisessa jutussa vertailin artistin myöhempien aikojen töitä 80-luvun Narttu-levyihin näin: "Seuraavan parin vuosikymmenen tuotokset ovat kokonaisuutena jopa vieläkin kovempi nippu." Ehkä ovat, ehkä eivät. Miten vaan, niin tämän kirjoituksen jälkeen puntit ovat aivan mahtavissa tasan 80- ja 90-lukujen välillä.

Päähenkilön muistelmien kakkososan innoittamana tuli kuunneltua kaikki studio-Nartut läpi vajaassa viikossa. Yllätyin kuinka selvästi Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) iskee edelleen kovimmin. Se oli ensimmäinen Röyhkä hyllyssä, millä on mahdollisesti vaikutuksensa asiaan.

Paljon ennen tuota oli ensimmäinen C-kasetille äänittämäni Kaukon kappale, mikäli oikein muistan Onnenpäivä. Sen hieno sanoitus ja mestarillisesti musiikin keinoin luotu tunnelma on painunut kauan sitten syvälle mielen sopukohin.

Voi herran jestas mikä bändi sillä soittaa! Aivan liian vähälle arvostukselle jäänyt, julmetun monipuolinen Heikki Tikka rummuissa. Monet taiteen alat hallitseva ikihonka Mats Huldén bassossa. Kultaisen tuotantokosketuksen omaava Riku Mattila kitarassa.

Laulaja-lauluntekijän oli helppo jättää sovitukset yhtyeen klaarattavaksi. Siten hän on monesti todennut jokseenkin aina tehneensä, kenties viisaastikin itseään näkemyksellisempiin henkilöihin luottaen. Työnjako on pitkin matkaa tuottanut oivasti hedelmää.

Parhaita todisteita hedelmällisyydestä on LP numero neljä Onnenpäivä (1983), joka puolestaan on Röyhkän vanhoista levyistä viimeisenä huostaani saapunut.

Onnenpäivää ei tähän päivään mennessä ole julkaistu CD:nä, mikä viivästi hankintapuuhiani viime vuosikymmenen lopuille asti. Vinyylinen uusintapainos ilmestyi 2014, mutta sinnittelin ilman, kunnes vastaan käveli käytetty 2in1-CD. Sillä äänitilan jakaa seuraavan vuoden Lauralle (1984), joka koostuu kaksijakoisesti joistain aivan mahtavista ja toisessa ääripäässä joistain aika yhdentekevistä biiseistä.


Onnenpäivän jälkeen seuraava tuttavuuteni Onnenpäivältä oli todennäköisesti useille kokoelmille itseoikeutetusti laitettu Nivelet. Kaikin puolin silkkaa neroutta pursuavan esityksen ykköskoukkuna vinkuvat Mattilan slide-välikkeet. Teksti on yhdistelmä kahdesta sanoittajan nuorena kuulemasta kummitustarinasta.

Kokoelmista omistan vieläkin 2LP:n Kulta-aika (1986), josta en ole malttanut luopua osin muualta puuttuvan sisältönsä vuoksi. Koosteen myötä tutustuin jo kauan sitten erinomaiseen ralliin Onnellinen laiva sekä jopa sitäkin erinomaisempaan, ovelarytmiseen vetoon Kanavaan hukkunut.

Kulta-ajan liveosuudelta löytyy onnenpäiväläisistä Tikan marssirummun rivakoittama Majuri Thompson. Sen perässä tuleva Ei sinne! on aavistuksen samasta puusta veistetyn oloinen. Ehkä nämä kaksi olisi voinut hajasijoittaa toisistaan etäämmälle.

Järjestyksessä nautittuna mainion paketin hidastempoisinta sävellystä, vähäeleistä Rakkauden valtakuntaa seuraa nopein rypistys Kotona taas. Vinyyli-ihminen kääntää noiden välissä puolta.

Yllättäen (?) koko kymmenikön huipuin biisi tämän päivän korvin on formaatista riippuen numerolla B2 tai 7 soiva Pikku taksi. Vastustamattomasti mukaansa imaiseva, groovaava poljento tuo mieleen sen tahtiin korostetun katkonaisesti, mutta tyylillä ja niska nykien kävelevän tyypin. Se voisi olla vaikka kokomustaan puettu Dan Aykroyd tai joku James Brownin taustalaulaja. Souliahan tämä tihkuu.

Toteutuksen runkona toimii Tikka-Hulden-parivaljakon ultrasvengaava veivaus. Homman kruunaavat Mattilan täsmälleen oikeisiin kohtiin silpaisemat kitaranuotit. Lopun lyhyt soolo vie meininkiä bluesin ja rockin maastoihin.

Röyhkä laulaa läpi kiekon kuten pitää. Pinnistelemättä ja persoonallisesti. Ei koko ajan samaan tapaan, vaan kuhunkin paikkaan ilmapiiriin sopivalla tyylillä.

Nauhoitusten lopussa tapahtui Kaukon kertoman mukaan jonkinlainen sovitukselliseen erimielisyyteen pohjaava konflikti Huldénin ja Mattilan välillä. Sen seurauksena basisti lähti osuutensa tehtyään huoneesta ja koko orkesterista. Levy oli valmis, mutta Narttu vajaamiehinen. Tuttu Jari Paulamäki kutsuttiin hätiin.

Mats palasi ryhmään myöhemmin.


Tekisi mieleni sanoa, jotta meillä on tässä eräs maailman parhaista CD:nä julkaisemattomista musapläjäyksistä. Edellisen vinyyliuusinnan paikkeilla elättelin toiveita laserversiosta, mutta en välttämättä enää.

Aivan mahtava!

31 toukokuuta 2022

KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2 (Docendo, 2021) jatkaa siitä, mihin Marjatan poika jäi, eli vuodesta 1980.

Alkuun on sijoitettu pätkä -89 Portugalin työmatkaa. Haluaako taiteilija valinnalla nostaa esiin jotain, josta hänet myöhemmin tultiin hetken aikaa laajemmin tuntemaan? Onko tämä jotain Finlandia-ehdokkaaksi valittu, vasta myöhemmin valmiiksi asti kirjoitettu romaani, jonka työstö ei Atlantin rantavaltiossa onnistunut? Vai okkultismikohu? Molemmat? Ei kumpikaan?

Muutoin muistelmat etenevät ajassa verrattain lineaarisesti. Pientä värähtelyä esitysjärjestyksessä on, koska teemoja käsitellään löyhästi nipuissa. Tarkat ajankohdat jäävät pääosin paljastamatta, mutta albumit ja biisit ankkuroivat tekstiä ilmestymisvuosiinsa.

80-lukuun kuluu reipas 120 sivua, 90-lukuun enää seitsemisenkymmentä, samoin koko tähän vuosisataan. Kenties jako vastaa keskimääräisen lukijan arvioitua kiinnostusta Röyhkän eri kausiin, musiikillisiin nyt ainakin? Ehkä hän ei halunnut kertoa niin paljon varttuneemman iän perhe-elämästä? Ehkä tuli rivit täyteen, mutta riimit ei?

Kirjailijuudesta saattaa tietysti olla hankalampaa tuottaa kiintoisaa tekstiä kuin muusikkoudesta. Tosiasiahan on, että teoksen kattaman ajan alussa syntyi runsaammin levyjä ja lopussa painopiste on ollut kirjoissa.

Tosiasia on sekin, että Röyhkän teksti on jälleen kerran luettavaa. Kauan tämän kanssa ei nimittäin Apulaissheriffin nokka tuhissut. Asiaa auttavat vielä lyhkäiset, parin sivun mittaiset luvut. Sivumäärä luo hieman liioittelevan kuvan tekstimäärästä.

Sanomattakin - olen tosin saattanut tästä jo joskus tänne naputella - on selvää, että minulle Kauko Röyhkä on lauluntekijä, laulaja ja muusikko. Sanotaan nyt vaikka noin 90-prosenttisesti. Näin ollen muistelmien parasta antia ovat vanhoihin levyihin, keikkoihin ja soittokavereihin keskittyvät pätkät. Olisin jaksanut niitä jonkun sata sivua lisääkin.

Ymmärrykseni mukaan merkittävimmät Nartussa ja muissa orkestereissa vaikuttaneet musikantit ovat olleet Mats Huldén, Riku Mattila ja Heikki Tikka. Teos ei tuo arveluuni muutosta. Korkeintaan se vahvistaa Tikan roolin tärkeyttä. Hän oli tietämääni paljon suuremmassa osassa kaikenlaisten asioitten hoitajana Narttu-aikoina.

Edellä listattujen lisäksi on syytä mainita Maritta Kuula. Oma musiikkimakuni ei ole toistaiseksi saanut kiinni 500 kg Lihaa -yhtyeestä. Ei sillä, että olisin kovin lujasti koskaan yrittänytkään. Kuulan kanssa Kaukolla on ollut ulkomusiikillistakin historiaa, mutta tämän toiveesta se ei ole julkista.


Mielenkiintoisena nostona sanoittaja kehuu sanoitustyönsä vauhdikkuutta. Biisin teksti saattaa parhaimmillaan syntyä varttitunnissa.

Joskus korjailen tekstiä myöhemmin, mutta varon kadottamasta tuoreutta, joka on mukana ensimmäisessä versiossa. Teksti saa olla vähän kömpelö ja tyhmä mieluummin kuin kirjallinen ja kuiva.

Samaa mieltä. Eri mieltä sen sijaan olen laulajan kriittisestä suhtautumisesta joihinkin laulusuorituksiinsa. Olisi muka voinut korjailla ja niin edelleen. Minusta lauluun, ja miksei soittoonkin pätee yllä lainattu hiukan mukaillen. Rehellisesti sanoen en edes ole havainnut mainittua falskia vokalisointia, joten en tiedä mihin artisti tarkkaan ottaen viittaa.

Loppukaneetiksi siteerattakoon vielä kohtaa, josta käy hyvin ilmi eräs leimallinen puoli Jukka-Pekka Välimaan asennoitumisesta hommiin. Käsiteltyään yhteistyötä Ville Haapasalon ja Arman Alizadin kanssa hän toteaa:

Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallinen työskentely ole sopivaa vakavasti otettavalle taiteilijalle. Itse en piittaa, tärkeintä on, että perheeni pysyy leivän syrjässä kiinni.

Kauan sitten muotoutunut käsitykseni sukupolvensa rokkareitten selväpäisimpään kolmannekseen kuulumisesta ei horju.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 toukokuuta 2022

LEVYT - The Doors: L.A. Woman

Bändi ilman basistia on The Doors.

Mutta kuinkas ollakaan, opin juuri äsken, että yhtyeen alkuhämärissä sillä itse asiassa oli hetken aikaa kielisoittimella alaääniä tuottava jäsen, ja vieläpä naispuolinen. Syksyllä 1965 nauhoitetulla demolla bassoa paukutti Patty Sullivan (Patricia Hansen). Näiden demojen makuun on mahdollista päästä ainakin kokoelmalla The Doors Box Set (1997).

Kuudella Morrisonillisella studioalbumilla kuullaan lähemmäs kymmentä eri vierailevaa basistia. Tarttuipa kitaristi Robby Kriegerkin nelikieliseen ainakin yhdellä niistä. Tämä ei tarkoita sitä, että basso olisi mukana joka ikisellä purkitetulla Doors-raidalla.

Nyt tarkasteltavalla LP:llä L.A. Woman (1971) se kuitenkin sitä tarkoittaa. Jerry Scheff lienee kuuluisin tehtävää hoitanut avustaja. Kuuluisin, koska vaikutti itse Elviksen taustaryhmässä vuodesta -69 aina tämän kuolemaan saakka. Hänellä oli takanaan jo lukuisia studiosessioita eri artistien kanssa, edessään vielä huimasti enemmän.

L.A. Woman jäi Jim Morrisonin viimeiseksi levytykseksi. Kaksi ja puoli kuukautta sen ilmestymisen jälkeen tuli hänen vuoronsa poistua kuvioista.


Pärjäsin elämässäni ilman ainuttakaan tämän aikansa suurimpiin kuuluneen ryhmän äänitettä jonnekin vuosituhannen vaihteen tienoille. Silloin hankin kahden CD:n Best Ofin, jonka kanssa jaksoin taas toistakymmentä kesää ja talvea. Huippukokoelma muuten, jos ei halua perehtyä orkesterin oudompaan tarjontaan.

Kun sitten viimein annoin periksi sille, että bändin legendaarisin tuotanto "pitää" saada hyllyyn, kävi vahinko. Tulin hommanneeksi jokusen levyn 40th Anniversary -versioina, joille on harrastettu materiaalin uudelleen miksausta. Näitä minulla on nyt viisi kuudesta.

Koitin joskus etsiskellä tarkempaa tietoa eroista alkuperäisten ja remixien välillä. Tuloksetta. Asia kiinnostaisi hieman, muttei ole saanut vielä kuuntelemaan samoja kappaleita perätysten. Ymmärtääkseni eroavuudet ovat melko vähäisiä.

Kosketinsoittaja Ray Manzarekin todistuksen mukaan uusmikseille lisättiin Morrisonin taustavokaaleja, piano-osioita häneltä itseltään sekä joitain Kriegerin kitarajuttuja, sooloista lähtien. Itse asiassa kitarasoolo on jo aika iso lisäys.

Sovitaan, jotta määrittelemättömän ajan kuluttua testaan määrittelemättömän määrän biisejä Best Ofin versioita vasten. Blogin kommenttikenttä odottaa tietävämpien panosta asiaan. Olkaa hyvät.

Yllä kerrotusta johtuen vältän jutussa tarkkoja kuvauksia siitä mitä ja kuka. Isossa kuvassa L.A. Womanin voi nähdä kypsän, härömusaakin kokeilleen kvartetin paluuksi perusasioitten ääreen.

Aivan hilipatipippaata albumi ei sentään ole. Siltä löytyy jossain mitassa myös psykedeliaosastoa. L'America esimerkiksi haiskahtaa kovinkin happoiselta. Lievä poikkeavuus yleisestä linjasta selittyy sillä, että biisi oli äänitetty jo ennen LAW-sessioita, joissa siihen tehtiin enää hyvin maltillisia lisäyksiä.

Hyacinth housen seesteinen tunnelmointi on jotain, joka toimii allekirjoittaneelle joskus paremmin kuin juuri mikään, mutta saa toisilla kerroilla kevyesti haukottelemaan. Manzarekin Hammond ilahduttaa aina.

John Lee Hookerin Crawling king snaken tulkintaan pätee sama mielialalle ja päivän kunnolle alttius. Doorsit päivittivät perinteisen bluesin silloiseen aikaan tavalla, jonka arvelen jakaneen mielipiteitä. Apulaissheriffillä ei ole mitään sitä vastaan, jos jokin vanha tehdään uudella lailla. Eikähän tässä mistään ylen vallankumouksellisesta ole kyse, saati pyhäinhäväistyksestä.

The WASP (Texas radio and the big beat) on L'American ohella toinen kiekon erikoisempia uria tallaava numero. Morrison puolittain laulaa, puolittain puhuu runonsa vuodelta -68.

Kun mainitsen uhkaavaakin ilmapiiriä henkivän päätösraidan Riders on the storm, on vinyyliversion kääntöpuoli kasassa. On se hienoista hienoin tapa lopettaa hieno levy. Nyt on kuitenkin niin, että pidän lätyn A-sivua B:tä parempana. Sen osalta ei tarvi ladella yhtään väheksyvänsävyistä kommenttia.

The changeling rullaa kepeästi kuin vasta rasvatuin laakerein varustettu kottikärry kovalla alustalla. Funkahtava rytmitys iskee aina positiivisesti johonkin hermoon, niin tässäkin tapauksessa.

Merkitään pöytäkirjaan, etten oikeasti tiedä kottikärryn renkaitten mahdollisesta laakeroinnista yhtään enempää kuin sääskien sielunelämästä.

Love her madlyn valoisa poppis sai toimia ensimmäisenä singlelohkaisuna L.A. Womanilta (Riders oli toinen). Tämäkin olisi useita mittayksiköitä vaatimattomampi esitys ilman Manzarekin urkutyöskentelyä. Tekisi mieli puhua koko yhtyeen soundin määrittelevästä komponentista. Voxilla vääntää tällä kertaa.

Scheffin junttaava basismi muodostaa kompin rungon bluesilla Been down so long. John Densmoren rummut täydentävät sitä tavallaan. Tällä, kuten niin ikään kappaleilla 4, 5 ja 8 vierailee rytmikitarassa Marc Benno. Kun myös Manzarek nappasi saman instrumentin hyppysiinsä, sai Krieger mahdollisuuden maalailla normaalia enemmän tehden sen sliden voimin.

Eniten vanhaa bluesia kunnioittavaa luentaa kuullaan linkkivalinnalla Cars hiss by my window. Ei lisättävää.


En kykene lopettamaan juttua tarjoamatta mahdollisuutta nauttia sen välityksellä myös yhdenlaista (sitä kun on muunkinlaista) maailman hienointa rockia. Ellei Morrisonin kyvystä ladata lauluihin tunnetta monella tavalla ole muuten tullut vakuuttuneeksi, kannattaa todeta asia tästä: L.A. woman. Ihan roskaa ei ole soittokaan. Päinvastoin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: