LEVYT - Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

Jotkut tahot pitivät Tuomari Nurmion LP:tä Käytettyä Rakkautta (1986) hyppynä taiteellisesta omaleimaisuudesta kohti liiankin suurta normaaliutta. Mies itsekin sortui ajattelemaan näin ja kenties jopa lievästi häpeilemään osin rahapulassa tekemäänsä kädenojennusta valtavirtaan päin.

Katsotaanpa asiaa Apulaissheriffin silmin 36 vuotta levyn ilmestymisen jälkeen.

Ramona. Toki tämä toinen paketin suurista hiteistä on iskelmällinen, helppo ja tarttuva, mutta on silti oivasti aikaa kestänyt, hieno laulu. Vaski (ymmärtääkseni Antero Prihan trumpetti) antaa lisämaustetta samoin kuin Eero Ojasen piano.

Don Pate. Jo toisena tiskiin isketään rempseätahtista ja -sanaista zydecoa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kasari-Suomessa ihan tavanomaisimpana tyylivalintana. Ahti Marja-ahon viulu ja Esa Kotilaisen haitari siivittävät ilmankin tasokkaan kokonaisuuden seuraavaan kerrokseen.

Hääkuva. En minä tätä osaa mihinkään laariin nakata. Laiskan jatsahtavaa jotakin. Ahtin sähköpiano tarttuu korvaan mukavasoundisena. Haitarikin soi taas.

Kulman kuppilassa. Etupotkuista, vuosikymmenen alun Nurmiosta muistuttavaa menoa tähän väliin. Valtavirta ei ole siellä päinkään. Zape Leppänen ja Janne Brunberg komppaavat, Pepe Ahlqvist harputtaa. Tällä ryhmällä Hande teki levyn Meet The Meatballs (1984). Käytettiinkö nyt samoja pohjia sellaisenaan, en tiedä. Kotilaisen keventävä haitarisoolo lopussa jatkaa soittimen mainion hyödyntämisen putkea.

Miehen elämää. Toinen - huomatkaa: vasta toinen viidestä - peruskaurainen ja hitti. Kantria Tuomarin tapaan. Kitaratyöskentelyä kannattaa seurata herkällä korvalla. Ilmeisesti Riku Mattila näpsii ne äänet, joita tarkoitan.

Puolet käsitelty, eikä tästä mitään aikansa massatuotetta saa, vaikka miten lujasti yrittäisi niin ajatella. Mitähän ne aikalaiset oikein meinasivat? Olisi muuten mielenkiintoista kuulla millä lailla nykypäivän räväkimmin pärskivät erinäisten aatteitten nimeen vannovat kiihkoilijat suhtautuisivat, jos joku iso artisti tekisi tänään kakkosen tai viitosen kaltaisia miesnäkökulman sanoituksia.

Rakkauden voima. Onhan täällä vielä kolmaskin kepoinen, muttei heppainen kappale. Sujuvaa rokkispoppisiskelmää, joka toimii mitä mainioimmin. Naiskuoro nostaa arvoa siitä mitä se sitä ilman olisi.

Ruusunen. Toinen luokittelukyvyttömyyteni paljastava numero. Ei helppo. Markku Hillilän töminäkomppi kannattelee esitystä. Hillel Tokazier maalailee pianolla ja Jukka Tuovisen sovittamat hillityt puhaltimet värittävät sävelkuvan yhdeksi albumin komeimmista.

Hunajainen paholainen. Tämäkin on Meatballs-sessioitten perua, remmissä siis Leppänen-Brunberg-Ahlqvist. Rytmiikka on jälleen varsin etäällä vuoden -86 listameiningistä, etupotkurokkihumppaa. Pepe tuuttaa huuliharpullaan pätevän soolon.

Liisa. Kimmoisasti svengaava blues rockin tapainen käynnistää kahden kappaleen loppuhuipennuksen. Torvet soivat Marja-ahon sovittamina niin kuin Tuoviselta ja Prihalta voi odottaa. Kyllä sitä ollaan niin mustia laseja, niin mustia laseja. Kai tässä molemmat soittavat?

Tuhma hauva. On taito sinällään tehdä ilmiselvä John Lee Hooker -mukaelma kuulostamatta halvalta kopiolta. Tässä Nurmio kumppaneineen onnistuu täydellisesti. Historia tunnetaan, sitä kunnioitetaan ja esitys rakennetaan taiten, tekstiä ja laulutulkintaa vaille vain vähän persoonallista irrottelua sisältäen. No, teksti ja laulutulkinta ovatkin sitten ominta omaa Handea, joka harvemmin vie metsään. Huima!

Lopputulemana totean, että normaaliussiirtymä oli lopulta perin vähäinen. Ehkä 30% sisällöstä voidaan lukea pikkusormen ojennukseksi. Käsi sen sijaan säilyi.

Peruskvartettina ajavat siis Nurmio, Hillilä, Marja-Aho ja Mattila. Vierailijoita on kyydissä laajalti. Puhukoon kuva:

Tässä ajassa tulee mietittyä, josko Maailman Onnellisin Kansa (2021) olisi ollut Nurmion tuotannossa samaan tapaan siirtymä epänormaalista normaalimpaan kuin Käytettyä Rakkautta väitetysti aikoinaan. Vastaavaa reaktiota en kuitenkaan sen suhteen muista havainneeni. Turha moinen väite olisi ollutkin, kuten oli valtaosaltaan myös vuonna -86.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio: Maailman Onnellisin Kansa

LEVYT - Hearthill: Soul Food

Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.

Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.

Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).

Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.

Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.

Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.

Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.

Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.

Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.

Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.

Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.

Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.

Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni). 

Jukka Kiviniemi, basso.

Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.

Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).

Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.

oh the sun is up

the sun is up

the sun is up

the sun is up

and I'm down

oh the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

so am I

Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.

Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.

Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.

Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.

Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.

Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.

Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.

Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.

Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.

Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.

Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.

Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.

Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.

Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia (linkki alempana). CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

On erilainen tapaus tämä Keltaisessa Talossa (1990). J oli lakkauttanut Mustat Lasit ja oli ilmeisesti jonkin sortin välitilassa. Ei ehkä vielä tiennyt mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Saattoipa kyseessä olla jonkinmoinen terapiatyö. Tuon ajan musiikkilehdistä voisi tarkistaa mikä oli homman nimi, mutta kun minäkin pökkelö olen aikaa sitten omani hävittänyt.

Tätä tehdessä Karjalaisella ei ollut takanaan vakioryhmää. Keltaisessa Talossa on nauhoitettu parin vuoden aikana kotona Helsingissä ja "mökillä" Kosken asemalla, siinä keltaisessa talossa. Vain rummut ja saksofonit napattiin nauhalle studiossa.

Jännä yksityiskohta tuokin. Tavallisempaahan on ensin äänittää pohjat, joissa rummut ovat olennaisessa osassa. Tässä tapauksessa pohjarytmit vetaistiin useimmiten Hammondilla tai Yamahan DX-7:llä. Otteita muutenkin omaperäisestä soitinnuksesta nähdään CD:n sisäkannesta.

Dorbo ja madoliini, heh heh.

Bändiä siis ei ollut. Tämä on J.Karjalaisen soolo, jolla käy soittamassa kuka mitäkin ja missäkin. Nimilistalla on paitsi tuttuja Mustista Laseista, myös muita muusikoita ja esimerkiksi Jukan vaimo, näyttelijä Kati Bergman. Hänet muistan Mutapainin Ystävät -sketsisarjasta. Koko revohka:

• Mongo Aaltonen - congat, bongot ja muut perkussiohärpäkkeet
• Kati Bergman - taustalaulu
• Janne Haavisto - rummut
• Olli Haavisto - dobro
• Seppo Kantonen - koskettimet, haitari
• Pekka Lehti - basso
• Ufo Mustonen - viulu
• Miikka Paatelainen - kitara
• Arto Tamminen - kitara
• Jukka Tuovinen - saksofoni

Veljeksistä Olli vierailee tällä kertaa vain yhdellä kappaleella, Janne yhtä vaille kaikilla. Itse kapellimestari soittaa sitä sun tätä ja laulaa. Taas kaipaisin Soundi-arkistoa varmistaakseni sanottiinko häntä tämän seurauksena Perniön Princeksi kuten muistelen.

Yhtenä erikoisuutena levyn historiaan liittyy se, että Karjalainen taiteili etukannen kuvan omin käsin. Se nyt vielä mitään kummallista ole, mutta kun työstä otettiin sadan kappaleen vedossarja ja siitä valtaosa myytäväksi levyn ostajille.

Hankin aikoinaan LP:n melko tuoreeltaan ja kyseinen lisäsatsaus ei käynyt lähellekään mielessäni. 900 markkaa opiskelijan pussista olisi ollut aivan liikaa moiseen. Voi minua poloista. Mikähän mahtaisi vedoksen arvo olla tänä päivänä? Tosin, en kyllä lähtisi ihan halvalla myymään, jos olisin teoksen tuolloin hankkinut ja tähän päivään asti saanut säilytettyä.

Että semmoisen kotidemoalbumin meni sitten valtakunnan suurimpiin nimiin vuonna 1990 jo laskettava muusikko väsäämään. Varmaan syntyi heppoista tai vähintäänkin epäilyttävää jälkeä kaltaisellaan harrastelijamaisella puuhastelulla. Ei veikkoset! Syntyi Apulaissheriffin makuun yksi Karjalaisen parhaista.

Soisin kaikkien meritoituneiden tekijöiden aika ajoin toteuttavan asioita samalta pohjalta. Epe Helenius Poko Recordsin puikoissa sanoo nähneensä etukäteen, että nyt ei tule menemään kaupan sellaisia määriä mihin oli totuttu. Hän kuitenkin antoi julkaisuluvan ja hyvä niin. Oikeaan osui myös menekin suhteen.

J:n musiikin peruspilarit (blues, soul, country, rock, pop) ovat vähäisemmässä asemassa normituotantoon verrattuna. Soppaan on ympätty vaikutteita aivan USA:n eteläosista ja rajan takaa Meksikosta, ellei vieläkin etelämmästä. Tyylilajit kuten cajun ja zydeco eivät ole vahvuusaluettani, joten jätän ottamatta enemmän kantaa. Lisäksi mukana on kotikutoista sirkushenkeä, ks. Markkinapaikalla.

On oikein tervetullut tunne, kun ei huvita isommin diipadaapailla yksittäisistä biiseistä. Ehkä se kertoo musiikin voimasta, että ne pistävät kuuntelemaan itseään tavallista tarkempaan. Ja sehän riittää. Yleisilme on kirkas ja miltei joka kerta tähän tartuttuaan huomaa tulevansa paremmalle tuulelle.

Hilpeästi kupliva Pompi, Zombi! edustaa positiivisen levyn positiivisinta laitaa. En yllättyisi, mikäli maestro paljastaisi tätä sovittaessaan innoittuneensa jamaikalaiskaksikko Sly & Robbien elektronisesta karibialaismeiningistä.

joo leidiis änd tsentlemaa

nyt ruvetaan tanssimaa

Kaupan päälle tempaistaan vielä toiseksi näytteeksi Joulukortti Riosta. Arto Tamminen kitaroi jalustalle nostettavan hienosti. Kannuissa on Janne, Mongon soittimina tällä numerolla hiekkaputki ja quijada (selvittäkää itse, jos kiinnostaa). Seppo Kantonen tunnelmoi Wurlitzerilla, jonka oletan sähköpianoksi. J:n arsenaalista raidalle pääsi komppikitara, DX-7, kalimba, haitari ja laulu.

Joulukortin tekstin kaiho Brasilian lämmöstä kotimaan pakkasiin on käsinkosketeltavaa. Karjalainen tunnelmamaalarina on nyt vahvimmillaan. Niinpä lopun yllätys paukahtaakin naamalle kuin Anders "Masken" Carlssonin osuma ajassa 59:29. Lauluhan on suorastaan nerokas. Sävelletty mestarinovelli. 

J itsekin on Poko Recordsin historiikin mukaan suurin piirtein sitä mieltä, että Keltaisessa Talossa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

Apulaissheriffin papereissa Kookospähkinäkitara (1987) on säilyttänyt asemansa J.Karjalaisen lukuisien kokoonpanojen parhaimmistossa jo kolme vuosikymmentä. Levyn viehätys kulminoitui aikoinaan A-puolen kolmoseen Tahmea lattia, joka samaisissa (kuvaannollisissa) papereissa edusti melko harvinaista lajia kotimaisen musiikin saralla.

Kappalehan on mitä mainiointa funkkia kutkuttavine kitaroineen ja maukkaine torvineen (Antero Priha, trumpetti; Jukka Tuovinen, saksofoni; vieraileva Markku Veijonsuo, pasuuna). Janne Haavisto rumpukapuloissa ja Pekka "Ajokoira" Lehti basson varressa svengaavat niin, että kuunnellessa alkaa miettimään tokko nuo valkoihoisia ovatkaan.

Haavisto, yksi valtakunnan parhaista rumpaleista muuten, taitaa olla eniten Karjalaisen kanssa levyttänyt muusikko. Tätä en nyt lähde laskemaan, vaan ihan näppituntumalla arvelen. Mustien Lasien ykkösellä vuonna 1981 takoi Keimo Hirvonen, joka korvasi Jannen sittemmin Electric Saunan levyillä vuosina 1996 - 2002.

Rummuttoman Lännen-Jukka -kauden jälkeen Haavisto palasi tikkuihin 2010-luvun alussa. Samalla paluun teki myös kitaristi Mikko Lankinen, jonka yhteistyö Karjalaisen kanssa ainakin levytetyssä muodossa alkoi juuri Kookospähkinäkitarasta ja jatkui Mustien Lasien jälkeen Yhtyeineen-kokonpanossa.

Kun vielä otetaan esille ainut alusta loppuun Mustissa Laseissa veivannut, pianisti/urkuri Mikko Kivikari, on orkesteri kasassa. Vierailijoina kuullaan Veijonsuon lisäksi Mongo Aaltosta (perkussiot) sekä Jannen isoveli Olli Haavistoa (kitara, mukaan lukien steel).

Ja voi veljet ja siskot ja kummin kaimat, että tuo miehistö osasi hommansa. Kookospähkinäkitaran läpi kantava teema on loistava soitanta ja - uskallanko sanoa - aivan täydelliset sovitukset. En muista ennen kiinnittäneeni suurta huomiota siihen, että Mustien Lasien sovitusvastuu on Doriksesta (1985) alkaen ollut pitkälti Jukka Tuovisen harteilla.

Nyt asian kunnolla valjetessa tohtinen väittää tällä olleen jonkinmoisen vaikutuksen bändin suosioon. Ainakin sillä on ollut Apulaissheriffin henkilökohtaiseen rankkaukseen Mustien Lasien tuotannon joukossa. Totta kai J on ihan parasta ryhmää lauluntekijänä, säveltäjänä ja sanoittajana, mutta kyllä tämänkin levyn materiaalista olisi saanut pliisummalla sovittamisella paljon mielenkiinnottomamman.

Kaiken kaikkiaan musiikissa sävel ja sanat ovat mielestäni aavistuksen yliarvostettuja soittamisen, laulamisen ja sovituksen rinnalla. Puhumattakaan siitä miten tuotannolla, äänityksellä tai miksauksella voidaan vaikuttaa lopputulokseen. Vähän kuin kirjoissa: ei se mistä aiheesta vaan miten.

Biiseihin palatakseni Kookospähkinäkitaraa pidettäneen pitkälti soul-levynä. Selkeimmin soul (ja osin funk) kuuluu alussa mainitun lisäksi kappaleissa Kookospähkinäkitara, Äiti tuo tuoli mua tuijottaa sekä Terve Teräskasa.

Tänä päivänä liputan tuon viimeisen puolesta, mikäli joku vängällä pakottaa valitsemaan albumin kohokohdan. Syyt on jo mainittu, nimittäin tässä tiukassa vedossa erinomaiseen sävellykseen ja ilmeisesti keikkabussista (vai prätkästä?) kertovaan sanoitukseen yhdistyvät täydellisesti funk, soittotaito, sovitus ja tuotanto.

Vinyyliversion B-puolella soul-vaikutteet ovat taustalla. Tai ne ovat hieman erilaisia kuin sykkivällä etusivulla, missä kyllä Harley Ladyn blues hienoine tarinoineen on silkkaa rockia ja Yön otukset unenomainen nuotiolaulu tuoden J:n lyhyen huuliharppuosion myötä mieleen Stevie Wonderin.

Hehkuttamiani sovituksia pidän ansiollisena siihen miten eniten radioaikaa saaneet Runo ja Tulppani ja Sadepisara ovat kestäneet aikaa. Ne ovat välttäneet nytreppujupisetriimisirupiset-ilmiön, missä alun perin kelpo biisistä tulee ylisoittamisen takia levyllä ylihypättävää pakkopullaa.

Molemmat ovat keskitempoisia tarinoita, joissa kaikuu kantri ja soul, mahdollisesti jopa suomalainen iskelmä. Runo kuulokkeilla nautittuna pistää keskittymään Ajokoiran bassotteluun sataan kertaan kuullun sanoituksen sijaan.

Noitten jälkeen vauhtia pudotetaan Hitaasti-kappaleessa nimensä mukaiseksi. Tätä Apulaissheriffi piti jo reilu parikymmentä vuotta takaperin yhtenä parhaista hitaista ja sama pätee vuonna 2019. Liekö tuon tahtiin on kuitenkaan koskaan tanssilattioilla nojailtu.

A cappella laulettu Vanha virsi kertoo tärkeän sanoman ihmetellessään miksi sen sävel ja sanat on pitänyt muuttaa ajanmukaisemmiksi. Ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Muutos muutoksen vuoksi on joskus ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta ei sitä tarvinne joka paikkaan tunkea. En tässä tarkoita ainoastaan sanoituksen riveillään nostamaa käsittämätöntä virsien muuttamista.

Rivien välistä luen tuon koskevan muutakin. Ei kai modernisoinnin nimissä pitäisi - samoin musiikkimaailmasta esimerkkiä hakien - vaikkapa puhelinlankojen laulamisen tilalle ruveta sanoittamaan jotain tukiasemista? Siinä olisi Katri-Helena ihmeissään.

On levyllä heikompikin lenkki. Muuten hyvä Hölösuu sisältää tönkkösuolattua junttarumpukomppia, jota en vain jaksa ymmärtää tai siitä pitää. Varsinkin Kookospähkinäkitaran muun rytmisen loistavuuden ja ilmavuuden seassa tuo särähtää korvaan. Ratkaisullahan on saatettu toki hakea tarkoituksellista kontrastia muuhun materiaaliin nähden.

Kyseessä on siis virvelirummun takominen (mielestäni) 2x liian tiuhaan siihen nähden mikä olisi hyvä. Tästä suivaantuneena olen valmis allekirjoittamaan junttakompin kieltävän lakialoitteen, jos sellaisen joku sorvaisi. No joo, ehken sentään. 

Jottei jäisi paha maku suuhun, pitää kehua vielä koko albumin päättävä Eläimistä eräälle, joka myös jostain syystä kilkuttaa Stevie Wonder -kelloa päässäni. Rumpujen luoma rytmi on enemmän sitä mikä toimii.

Olikohan se Waldemar Wallenius vai kuka, jonka muistelen 1980-luvulla Soundissa kirjoittaneen aina pitävänsä tsuka-tsuka-komppia parempana kuin tök-tök. Tuskin se ihan noin meni, mutta ymmärrettäneen mitä haen. Niin ikään torviosasto on parhaimmillaan tässä biisissä, joka edeltävien hidastusten jälkeen hölkkäyttää levyn hienosti maaliin.

Kookospähkinäkitaran jälkeen J.Karjalainen Ja Mustat Lasit levytti enää yhden studiokiekon ja jäähyväisliven. Sitten bändin oli aika mennä. On jännää miten samoihin aikoihin Kauko Röyhkä hajoitti niin ikään kymmenisen vuotta vaikuttaneen ja yhtä lailla suvereeniksi hioutuneen Nartun. Suureksi onneksemme molemmat herrat ovat jatkaneet musiikin tekemistä tähän päivään saakka.

Lyhyenä loppukaneettina todettakoon, että Kookospähkinäkitara on aivan mahtava levy!