Kauan sitten mainitsin blogissa lukioaikaisen James Brown -tutkielmani. Muistelen tuolloin alle kaksikymppisen tiedoin väittäneeni Brownin olleen yhdessä Chuck Berryn ja Little Richardin kanssa eniten myöhempään musiikin kehitykseen vaikuttanut musta artisti. Nyt yli viisikymppisenä lisäisin joukkoon ehkä Muddy Watersin, enkä väittäisi olevani listani kanssa oikeassa, korkeintaan sitä mieltä.
Ylipäätään en kovin innokkaasti pohdiskele vaikutussuhteita tai jakele muusikoille merkityspisteitä. Richard Pennimanin tapauksessa on kuitenkin kohtalaisen hankalaa olla ajattelematta hänen valtaisaa rooliaan rock and rollin alkuvaiheen historiassa.
Rockin taustalla on toki muitakin tyylilajeja, mutta eräs merkittävä niistä on rhythm and blues. Juuri tuota lankaa pitkin edetessä Richardin voi Fats Dominon ohella katsoa näytelleen isoa osaa genren muovautumisessa.
Vuosina 1951-53 hän taltioi neljässä eri sessiossa (Atlanta, Georgia ja Houston, Texas) nipun lauluja, joitten voi pitkälti sanoa olleen tyyliltään rhythm and bluesia. Nauhoitusten tulokset saatettiin RCA Victorin ja Peacockin toimesta kauppoihin singleinä pääosin maaliskuuhun -54 mennessä.
Varsinainen rock-ura urkeni, kun Riku siirtyi Specialty-yhtiön leipiin. Hänen ensimmäinen LP:nsä Here's Little Richard (1957) on klassikkojen klassikko.
Albumi ilmestyi maaliskuussa -57. Sisältö oli pantu purkkiin syyskuun -55 ja lokakuun -56 välillä New Orleansissa ja Los Angelesissa. Puolet oli osalle tuttuja singlejulkaisuina, mutta puolet sai ensiesityksensä LP:llä.
Ajan henki huomioiden rohkenen pitää tätä tavallisena studiolevynä, vaikka kokoelman puolesta äänestävilläkin on pointtinsa. Ei biisejä alun alkaen äänitetty pitkäsoitto mielessä. Etenkin, kun samoissa ja samoihin aikoihin pidetyissä sessioissa syntyi paljon muutakin.
Tutti-frutti. Aijai sentään! Rikun ensimmäinen Specialty-sinkku lokakuulta -55. Aivan hillitöntä revittelyä tuon ajan ilmapiirissä. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä tätä versioivat mm. Pat Boone, Elvis Presley ja Carl Perkins.
Long tall Sally. Huh huh! Toinen Specialty-sinkku maaliskuulta -56. Legendaarisuudeltaan samaa luokkaa kuin edellinen. Esimerkkeinä 50-luvun versioijista jälleen Pat B, Elvis P ja Carl P, mutta myös Wanda Jackson sekä 60-luvulla Eddie Cochran ja Gene Vincent.
Slippin' and slidin'. Voi että! Edellisen B-puolena ilmestynyt, alkujaan Al Collinsin ja Eddie Bon eri nimillä levyttämä kappale. Coverinsa tekivät useitten muitten ohella Wanda J, Gene V ja Buddy Holly.
Rip it up. Kesäkuun -56 single. Ei laskua esityksen intensiteetissä saati tehossa. Oma rippailu löytyy ainakin Elvis P:ltä, Gene V:ltä, Wanda J:ltä, Buddy H:lta, Bill Haleyltä ja Chuck Berryltä.
Ready teddy. Edellisen B-puoli. Näkemyksiään tallensivat mm. Elvis P, Buddy H, Carl P sekä Gene V. Kannattaa huomioida, että olen listaillut tähän vain valittuja tyyppejä ihan sillä silmällä, että käy ilmi miten monet aikakauden suuruudet valitsivat repertuaariinsa Rikun biisejä. Ja usein vielä samat tyypit useita biisejä.
Kuudes entuudestaan levytetty numero on edellisiä vähemmän tunnettu She's got it, B-puoli lokakuun -56 singlelle Heeby-jeebies. SecondHandSongs-sivuston mukaan tästä ei niin monia muita versioita löydykään.
Loput kappaleet siis julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta albumilla. Niistä itselleni pisimmältä ajalta tuttu on Jenny, Jenny, joka asettuu rokkijonoon yllä mainittujen rallien jatkoksi. Tämähän on eri kuin Eddie Cochranin Jeannie Jeannie Jeannie.
Hurriganesin tulkitsemana myös riemuisasti, ellei peräti remuisasti rokkaava True fine mama on ollut hyllyssä ja hallussa kauemmin kuin jutun CD, jonka hankin vasta hiljattain. Myös alkuperäisen olin toki kuullut aiemmin, kuten koko levyn suoratoistoitse. 50% älppäristähän tarttui nuppiin jo 80-luvulla.
Sinne rytmipluusiin nojaavia lauluja Here's Little Richardilla ovat selvimmin Miss Ann, Oh Why? ja Baby. Kuulija voi isommin pinnistelemättä havaita kolmikossa paljon keskinäistä samankaltaisuutta.
Can't believe you wanna leave saa yksin luvan toimia pakollisena balladina, jos kohta ei maailman hidastempoisimpana sellaisena. Soul ei ole lainkaan hullumpi lokero valittavaksi, kun tätä lähdetään sijoittamaan genre-kartalle.
Ace Recordsilla on vahvat näytöt vanhan hyvän musiikin saattamisesta nykyihmisen ulottuville fyysisinä äänitteinä. Pidän yhtiötä tuossa mielessä markkinoiden parhaana toimijana. Lukuisat huolella kasatut ja ammattitaidolla toimitetut kokoelmat sekä tämänkaltaiset uusintajulkaisut todistavat väitteeni puolesta.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - James Brown: The Payback
- YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #7 - Muddy Waters: Sings "Big Bill"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti