30 tammikuuta 2022

LEVYT - John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

Monien uusintapainosten tapaan vuoden 1999 CD-versiossa otsikon verbi on präntätty kieliopillisesti virheettömästi Serves. Alun perin se oli kuitenkin It Serve You Right To Suffer (1966). Se on oikein.


John Lee Hooker kuuluu eittämättä bluesin historian korkea-arvoisimpiin aatelisiin. Eniten arvostusta hän kerännee alkupään tuotannollaan. Puhutaan 1940-luvun lopusta ja 50-luvusta.

Muusikon ura oli käynnistynyt jo paljon aiemmin. Ennen toista maailmansotaa nuori John soitti Memphisin klubeilla, Tennesseessä. Sodan aikana hän teki oikeita töitä siellä sun täällä päätyen lopulta Detroitiin. Olin kirjoittamassa, että Chicagon naapuriin, vaan onneksi tarkistin kaupunkien välimatkan ensin.

Ensimmäinen single julkaistiin vasta 1948. Boogie chillen on klassikko, jos mikä. Sinkuilla mentiin vuosikymmenen ajan, kunnes 50-luvun lopun häämöttäessä alkoi kauppoihin ilmestyä myös John Lee Hooker -LP:itä. Herran diskografia ei totisesti ole niitä helpoimpia selvitettäviä. Varsin merkittävä osa pitkäsoitoista on kokoelmia, jotka kattavat hänen uraansa aina debyytistä lähtien.

Apulaissheriffin hyllytilaa mestarin levyt eivät ole vielä liikaa vallanneet. Tilaa on, ja tilausta. Mainitunlaisia kokoelmia omistan kolme ja varsinaisia studiokiekkoja tasan yhden. Laatutaso on kaikilla niin jäätävää, että olisi varmasti syytä harkita pientä ryhtiliikettä asian suhteen.

It Serve You Right To Suffer on tuo ainut omistamani normiälppäri. Se koostuu kansilehdykän mukaan seitsemästä omasta ja yhdestä coverista.


Tunnustettu lainaraita on vanha kunnon Money. Ensimmäisenä sen purkitti Barrett Strong vuonna 1959. Myöhempiä näkemyksiä löytyy pilvin pimein. Poimin nälkävuottakin pitemmältä listalta esimerkeiksi Jerry Lee Lewisin, Buddy Guyn ja Link Wrayn.

John Lee ja bändi vetäisee tuon tuttuakin tutumman, ellei jo peräti käytössä kuluneen perinnerallin mukavatempoisena rhythm and bluesina. Poljennoltaan se poikkeaa aika lailla paremmin tunnetuista Money-versioista.

Todellisuudessa muukaan materiaali ei kaikilta osiltaan ole miehen omaa, vaikka loput biisit on omiin nimiin otettukin. Muutaman numeron takana seisoo oikeasti kuuluisa ja tuottelias säveltäjänero Trad.

Koko albumi on melkoista rytmin juhlaa. Äärettömiin monimutkaisuuksiin ei sorruta missään vaiheessa. Meno on kauttaaltaan simppeliä, jopa hypnoottista. Yksinkertaisuudesta huolimatta tai - ja nyt tämä sanonta pätee paremmin kuin ehkä koskaan - juuri siksi musiikki on liikkumalihaksia inspiroivaa.

Ei näitten tahdissa tee mieli riehua, eikä kai edes tanssia, jos sellaiseen harrastukseen muutoin vetoa tuntisikin. Sopivimmalta liikuntamuodolta tuntuu jalan hillitty tömistely lattiaan. Jos oikein innostuu, voi ruveta naputtelemaan yhden tai enimmillään kahden sormin voimin pöydän pintaa. Todellinen hurjailija saattaa vielä nyökytellä niskaansa soiton tahtiin.

John Lee Hookeria voinee ylipäätäänkin pitää nimenomaan rytmimusiikin mestarina. Hänen bluesinsa pohjautuu alan tunnetuimmista nimistä ehkä kaikkein eniten afrikkalaiseen perintöön. Kolmen soinnun rockia voi tämän kitaristin näkökulmasta katsoen pitää miltei progena.

It Serve You Right To Suffer ei missään tapauksessa ole tylsä paketti, vaikka joku voisi syyttää sitä monotonisuudesta. Erilaisista rytmeistä ja temmoista saa hyvän kuvan surffailemalla kiekon läpi soittaen joka kappaleen alkua 10-20 sekuntia. On vaihtelua.

Viittasin ylempänä miehen saaman arvostuksen kulminoituvan todennäköisesti uran varhaisvaiheeseen. Käytännössä se tarkoittaa sovitusmielessä yhdistelmää lauluääni, sähkökitara ja jalan poljenta lattiaan. Käsillä oleva levy nauhoitettiin yhtyeen kera.

Tarvittiin yksi päivä studiossa New York Cityssä. 23.11.1965. Johnin taustalla soittaa nippu jazz-muusikoita: toisessa kitarassa Joseph Barry Galbraith, bassossa Milt Hinton ja rummuissa David "Panama" Francis. Money saa lisäväriä paikalle pistäytyvän William Wellsin pasuunasta.

Solisti johtaa sessioita. Lattialla makaa vanerilevy voimistamassa jalan nappasua. Suu nappasee sen verran, että käden ulottuvilla on viskikannu, josta vokalisti saa kurkkuunsa liukastetta. Hämärä pukee huonetta. Syntyy hyvää jälkeä.

You're wrong edustaa kerkeämpitempoista osastoa. Maestron vahvat vokaalit etualalla, Panaman koreilematon kapulointi takana ja kielisoittimet siinä välissä tuottavat miljoona kertaa vaikuttavampaa taidetta kuin lukemattomat, miljoona kertaa tuotetummat tämän päivän yritelmät. Kitarasoolokin kuullaan.

Vastaavasti Country boy etenee viiden ja puolen minuutin päässä siintävää loppuaan kohti huomattavasti verkkaisemman tahdin viemänä. Minimalismissaan tämäkin on mitä hienoin teos. Hoksasin juuri, etten ole tainnut koskaan kuunnella laulun ilmeisen puhuttelevia sanoja. Musiikki tahtoo joka kerta viedä mennessään ja häivyttää tarinan nuottien alle.


Tuosta kuvittelemastani Chicagon ja Detroitin naapuruudesta vielä. Ajomatka niiden välillä on suurin piirtein sama kuin Oulusta Mikkeliin. Tai Helsingistä Halsualle. Isoa maata kun kartalta katsoo, voivat mittasuhteet helposti vääristyä.

Autoista puheenollen, muistan kuunnelleeni tätä Hailuotoon menevällä lautalla, joskaan asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että It Serve You Right To Suffer on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti