Kun koulu oli saanut kuskikandidaatin asiakkaakseen, seurasi jossain kohtaa paluu arkeen, jos näin voi sanoa. Sisäänheiton jälkeen jouduimme kulkemaan pikkukaupungin puolella rattiopissa. Onneksi linja-autot kulkivat tuolloin ihan toiseen malliin kuin tänään.
Eräänä kesäisenä iltapäivänä -86 olen Antti Kankaan tai Velj. Paakinahon linjurissa matkalla kotiin. 30 kilometriä. Radio soi hiljaa. Kappale alkaa yy-kaa-koo-nee, koko joukkue iskee samanaikaisesti ja sitten mennään.
Tämä se vasta on jykevää tavaraa. Siltä tuntuu, vaikka toosa on niin hiljaisella, etteivät nikamat pauku eikä aivan kaikesta saa täysin selvää. Esittely menee ohi. Tulkitsen Popedaksi, koska solisti kuulostaa olosuhteissa melko Patelta. Iloinen yllätys, kun näemmä palaavat hienoa Haraŝoota (1984) seuranneen eksymisen (Pohjantähden Alla, 1985) jälkeen oikealle ladulle.
Asia jää kaihertamaan.
Tästä eteen päin tarinan ajoitukset saattavat sisältää ns. taiteellisia vapauksia, sillä en millään pysty muistamaan tapahtumien tarkkoja aikoja ja järjestystä. Lähdetään siitä, että kaikki on käynyt jokseenkin niin kuin täällä lukee.
Törmään biisiin toistamiseen kanavilla, tai siis sillä kahdesta vaihtoehdosta ainoalla nuoren kossin makuun järkevällä kanavalla eli YLEn kakkosella. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita, esittäjänä Kolmas Nainen. Häh?
Joku uusi pumppu ja aivan älyttömän kova. Musiikkimaku on iästä johtuen harhailevassa vaiheessa. Monenlaista kokeilen ja mieltymykset ovat vielä osin ulkoisten tahojen ohjailtavissa. Suomirokki kiehtoo ehkä eniten. Vaan tämä ihan itse uutena löydetty on kova!
Kerran äänitysvalmiudessa päivystessäni radiosta tulee Mies vain hymyilee, Juhani Kansi juontaa. Se menee kasetille. Samaa vetreää ränttää kuin jo tuttu ykkösralli. En ajassa sataprosenttisesti tajua, kuinka upeaa lyriikkaa tähän(kin) on ahdettu. Sanoman voiman aistin, sanankäytön taituruudenkin aavistan.
Rapiat 35 vuotta myöhemmin olen lauletun tajuavinani ja ihastelen yhä. Pauli Hanhiniemi oli levytysaikaan 21-kesäinen. Uskon häneen karsaasti suhtautuvankin musaharrastelijan myöntävän, jos tekstiin nyt perehtyisi, että ollaan etenkin sepittäjän ikä huomioiden keskitasoa korkeammalla.
Päälle mitä vakuuttavin ulosanti sekä oivaltava tyyli rytmittää laulua kirjoitettuun melodiaan ja sen liepeille, puhaltaen täten lopputulemaan roppa-annoksen lisäsvengiä. Yksin noilla eväillä syntyi keitos, joka upposi allekirjoittaneeseen kerralla ja uppoaa aina vaan.
Parhauteen asti tarjottu viihdyke kohosi ja kohoaa kokonaisuuden voimin. Vokalistiin liittyvien tuntemuksien lisäksi nautin vuodesta toiseen yhtyeen konstailemattomasta soitosta. Rotevien kitaroiden siivittämää, selkeän linjakasta boogie-rynkytystä.
Kallioniemen Pasi paukuttelee. Valkaman Raimo bassottaa. Löyvän Timo ja Pesolan Sakari iskevät tulta kitaroin. Naapurin jätkiä. Siltä ainakin tuntuu.
Alan liemissä jo jonkin aikaa muhinut Riku Mattila tuottaa ja on täydellinen mies tehtävään. Hanhiniemi hoitaa vähät koskettimet ja huuliharpun, Löyvä fonin.
Palataan menneisyyteen. Kortti on lompakossa, minä kuskina. Yöllä on jatkot jossain, missä on ainoastaan nuorisoa kotona. Siellä käydään, onneksi ei jäädä asumaan. Paluumatkalla kylälle autossa soi yhden hepun kasetilta Kolmas Nainen (1986). Pikkupitäjässä on meikäläisen musiikillinen hengenheimolainen.
Iso tyttö & pikkutyttö, toimii. Kyllä ja ei, aivan loistavaa. Melkein kaikki kasetilta luukutettu on loistavaa. Tämmöistä tekevät Suomessa kasarilla. Tekevät vielä maakuntarajan takana Etelä-Pohjanmaalla, mikä vain nostaa arvoa.
Menee kesä, menee pari kolme. Keväällä -88 hankkimani stereosarjan syötäväksi olen alkanut ostella vinyyliä. Kolmannen Naisen toinen LP löytyy kokoelmaan kuukausien päästä julkaisustaan, toisena painoksenaan. Seuraavat kaksi ostan tuoreeltaan, kun olen siirtynyt Ouluun opiskelemaan.
Yhtyeen ensilevy tarttuu haaviin vasta Välkkylän opiskelija-asuntolassa asuessani, kolme myöhempää siis jo hyllyssä. Sellaista on aika. Kaikkea ei saa heti netistä tilaten, ja rahan kulutus täytyy säätää liki olemattomien tulojen tasalle.
Kutakuinkin noin se meni.
Vuonna 2022 ajatellen on ilmeistä, että olen bändin ja ylipäätään Hanhiniemen tekemisiä seurannut tarkoin, koska satuin hyppäämään laivan kyytiin heti lähtösatamassa. Tuo onnekas bussimatkakokemus loi tunnun, jotta tämä on minun juttu. Totta kai sille oli todelliset "taiteelliset" perusteensa, mutta en voi vähätellä kesän -86 sattumusten luoman omuuden merkitystä.
sattuma minut tänne toi
ja jos sattuu
niin sattuma mut aateloi
On muuten merkillepantavaa, miten huima taso kyseisen vuoden ensijulkaisuissa oli. Minulle albumi on sitä myöten mahtava, että niinkin ansiokkaat kuin Freud Marx Engels & Jungin ja Melrosen debyytit jäävät yhä sen varjoon.
Sisälmyksistä jatkan sen verran, että balladeja ei ole. Vihonviimeinen raita Olen sekaisin taitaa keskitempoisena bluesina edustaa kiekon hitainta poljentoa. Muutoin on nopeaa ja nopeampaa.
Sitten on riemastuttava, soitannollista kypsyyttä osoittava Etsikää Asseri. Suhteellisen suvereenisti vetävät alavutelaisjannut vahvasti funkahtavaa rockia jo noinkin varhaisessa vaiheessa uraansa. Myöhemmin vastaavia tuli lisää yksittäisten biisien verran.
2CD-versio sisältää alkuperäisen jatkoksi ajan sinkku- ja livemateriaalia. Erittäin tarpeelliset bonukset.
En muuten ole sittenkään satavarma olinko kuskina, kun sain kokonaista älppäriä ensi kertaa kuullakseni. Ehkä istuinkin takapenkillä, toverin kanssa henkeviä, levyyn liittyviä turisten. Jos en juuri silloin, niin myöhemmin tätä kyllä taatusti tapahtui.
Korotin blogin aamuhämärissä LP:n Paha Minut Iski (1987) orkesterin parhaaksi. Tänään emmin, josko kuitenkin tämä. Ei nämä pysy vakiona.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
- BIISIT - Kolmas Nainen: Iloisen merimiehen laulu
- LEVYT - Popeda: Haraŝoo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti