25 toukokuuta 2020

LEVYT - Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show

Kotimaisen rock-, pop- ynnä muun musiikin 90-luvun genresurffari Tehosekoitin selvisi hengissä vielä tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen ensimmäiset vuodet. Kuuden pitkään soivan joukosta pystyisin poimimaan pari esimerkkiä yhä vaan jatkuvaan parhaitten levyjen sarjaani. Selkeimmin sinne istuu Rock'n'Roll Monster Movie Show (2000).

Tarkennettuna 6 oli suomenkielisten studioalbumeiden lukumäärä. Lisäksi putkahti yksi live ja yksi englanninkielisiä versioita sisältävä kiekko.

Kyseisen orkesterin kohdalla maininnan ansaitsevat vielä lukuisat sinkut ja EP-mittaiset tuotokset. Tämä siksi, että niille varsin usein lätkäistiin muualla julkaisematonta tavaraa; syy miksi omistan joukkiolta niinkin monta (?) kuin kolme CD-EP:tä.


On myönnettävä, että Rock'n'Roll Monster Movie Show tuntui heti ilmestymisensä jälkeen vielä kovemmalta kuin tänään. Sen voisi kuvailla iskeneen kuin ne Korkeajännitys-sarjiksen kuuluisat miljoona volttia.

Jännite on vuonna 2020 aavistuksen laskeneenakin edelleen satoja tuhansia voltteja. Siispä paikka juttusarjassa on perusteltu, valtaosa (nyky)rokista kun ei antaisi sätkyjä edes paimenpojan lankaan pissimisen vertaa.

Sarjakuvista puheen ollen, en liene ainut ihminen maailmassa, jolle Tehosekoitin edustaa jollain lailla niiden maailmaa. Bändin ilmaisun voi ajatella olevan sarjakuvallista sekä kuultuna että nähtynä. Kansitaide on tässä tapauksessa sitä nähtynä, kokonaisvaltaisesti edestä, takaa ja sisältä.


Tiedä sitten kuinka suuri osuus kaikessa oli itseironialla ja paljonko oli totista totta. Itse haluaisin ajatella ensin mainitun osuuden suurehkoksi. Toisaalta tiedän - tai vähintään luulen tietäväni - jätkien olleen musiikkinsa kanssa sata lasissa. Varmasti rakensivat ja esittivät he laulujaan tosissaan, jos eivät ehkä totisena.

Jos toiminnassa sitä ironiaa oli, se ei missään vaiheessa kääntynyt parodian puolelle. Mielestäni.

Ajatelkaapa tämän levyn nimeä. Rock'n'Roll Monster Movie Show. Päätöksen synnyttyä on täytynyt leukaperissä värähdellä aika huomattavia virneitä ja silmäkulmissa välähdellä rutkasti pilkettä. Anteeksi molempiin suuntiin vertailuni, mutta niin ikään Lahdesta paljon aiemmin singahtaneen Sleepy Sleepersin aivoituksena näin otsikoitu teos olisi kohtalaisen isolla varmuudella ollut parodiaa.

Tehosekoitin välttyy samankaltaiselta arviolta jo pelkästään kaikinpuolisen taitonsa ansiosta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sävellykset ja sovitukset klaarasi suvereeniin tapaansa Matti Mikkola, sanoitukset taas laulaja Otto Grundström. Jälki etenkin sovitustyön seurauksena on huimaa ja eri tyylilajien maastoissa sujuvasti samoavaa.

Ehkä yltä paistaa läpi arvostukseni nimenomaan Mikkolan tekemiseen. Hän oli vielä edellisvuoden Freak Out -CD:llä istunut kannupatteriston takana ja ottanut sen jälkeen hoitaakseen kakkoskitaristin toimen. Mikkolaa saanemme vuolaiten kiittää monipuolisuudesta, joka näkemykseni mukaan nosti heidät useimpien aikalaistensa yläpuolelle.

Koska yksi mies ei yhtyettä tee, tarvittiin luonnollisesti muita. Vuodesta 1992 lähtien basso oli ollut Hannu Kilkin ja kitara Ari Tiaisen hyppysissä. Rumpukapulat oli vastikään ojennettu Tero Sundellille.

Vokalistina mainio Otto veti ohessa rokkikukon roolia. Ymmärtääkseni hän onnistui kylvämään naisnuorison joukkoon sen verran taikapölyä, että vaste oli enemmän Elviksen kuin vaikkapa (mitenkään väheksymättä) Reijo Taipaleen kokeman kaltaista.

Lätyn soundimaailma vaihtelee jyhkeästä kuulaaseen, rosoisesta ilmavaan. Tämäkin alleviivaa yksitoikkoisuuden puutosta. Aina painetaan kulloisenkin kappaleen ehdoilla. Metsään tai edes sinne päin ei mennä lainkaan.


Seuraa muutama poiminta puhtaasta tusinasta.

Minne jalat kuljettaa on reggaehtava kulkuriralli. Jostain syystä tästä tulee mieleen Tuomari Nurmio, vaikken hänen muistakaan kyseisen kaltaista humppaa ikinä levyttäneen. Ehkä vaikutelma kumpuaa Oton laulusoundista.

Tulkoon mitä vaan on kuin suoraan Guns N' Rosesin voimaballadivalikoimasta. Kitara ujeltaa hyvin slashimäisenä. Yhtyettä koskaan näkemättä olen valmis syömään hatullisen perunoita (viikossa), jos ei aikoinaan sytkärit tämän tahtiin yleisössä keinuneet.

Pyydä tähdet taivaalta keinahtelee latinovaikutteisena svengipalana, jota perusinstrumenttisetin jatkona maukastavat tyylillä kokonaisuuteen istutetut torvet ja piano. Tämä on albumin eittämättömiä kohokohtia.

Avausraita Kaikki nuoret tyypit lienee "se" biisi. Ainakin se pukattiin kauppoihin esimaistiaisena ja soi taajaan radiossa. Erinomaisen tarttuvalla kertosäkeellä varustettu 70-lukulainen purkka sisälsi toisaalta muhkeaa riffittelyä, toisaalta imelää, mutta niin toimivaa jousisoitantaa.

Reunalla lukeutuu popahtaviin kappaleisiin, jotka erottuvat massasta, tässä tapauksessa muun muassa rouhean basisminsa myötä. Lähelle hölkkäkomppinen Maailma on sun loistaa viuluineen.

Ja sitten on täydellinen hard rock Pakko olla röyhkee, josta AC/DC:kin olisi ylpeä.

Eiköhän me sovita, että Rock'n'Roll Monster Movie Show on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti