LEVYT - Led Zeppelin: Houses Of The Holy

Erittäin suuresti arvostamani, viime marraskuussa edesmennyt Waldemar Wallenius nuiji nyt ruodittavan levyn maan rakoon Musa-lehden numerossa 4/1973. Olin tuolloin alle viisivuotias enkä ymmärrettävistä syistä ollut tästä tietoinen saati kiinnostunut.

Luin arvostelun 45 vuotta myöhemmin Tommi Liimatan toimittamasta opuksesta Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia (Like, 2018). Tiedossani oli toki ollut kriitikkojen isolta osin karsastava suhtautuminen superyhtyeen viidenteen albumiin. Se kun on melko lailla toista maata kuin neljä edeltäjäänsä.

Pääaiheena on Led Zeppelinin ensimmäinen nimellä siunattu LP Houses Of The Holy (1973).

Olkoon kunnianosoitukseni eräälle suurimmista suomalaisista musiikkitoimittajista jutun sivujuonteena. Lainaukset hänen tekstistään nappasin yllä mainitusta kirjasta.

... tässä levyssä ei ole päätä eikä häntää. Tuntuu siltä, että vuoden pohtimisen jälkeen on punainen lanka päässyt pahasti hukkumaan ja homma hävinnyt taivaan tuuliin.

Yleisarvion alusta olen WW:n kanssa jokseenkin samaa mieltä, sen sijaan siitä, mitä se tarkoittaa en.

Minulle pään ja hännän puutos ei ole automaattisesti heikkous. Kokonaisuutta kasassa pitävä punainen lanka voi kyllä puuttua, mutta homma on silti apulaissheriffiläisittäin kuunneltuna oikein mainiosti hanskassa ja hanskat muualla kuin taivaan tuulissa.

Kokonaisuutta voisi kuvata myös kehumalla materiaalin monipuolisuutta: progehtavaa tunnelmointia, hillittyä folkia, hevijytää, reggaeta, psykedelian hitusia, vinoa funkia.

... ei ole tarpeeksi yritetty pohtia sitä miltä tämä hirvittävän pohdinnan tulos kuullostaa ulkopuolisesta.

Tuo on ehkä koko arvion vaikeiten sulatettava pätkä.

Uskoisin kirjoittajan olleen jossain vaiheessa taivaltaan kanssani samaa mieltä siitä, että taidetta ei pääsääntöisesti pidä tehdä siitä nauttivien "kuluttajien" mieliksi. Kenties sanat voi pistää toimittajan tuolloin nuorehkon iän (24v) tai albumin edellisiin verrattuna tuottaman pettymyksen piikkiin. On myös mahdollista, että hän heitti tarkoituksellista provokaatiota lukijoitten suuntaan.

Oli miten oli, meitä ulkopuolisia kuuntelijoita on moneksi. Tuskin olen ainut ihminen maailmassa, joka pitää tai on pitänyt Houses Of The Holya loistavana teoksena.

Veikkaisin, että hyvin harva pystyy tästä levystä osoittamaan ne kohdat, joissa Zeppelin olisi tehnyt jotain todella käänteentekevää ja mullistavaa, ...

Näin se varmaankin on.

Vaan mitä sitten? Työtään tekevä kriitikko - olkoonkin sitten äärettömän intohimoinen alan harrastaja - ja keskiverto kuulija katsonevat tällaisia asioita täysin eri suunnista. Ainakaan minua eivät taiteen mullistavuus ja käänteentekevyys kovin valtavasti hetkauta. Musiikin nauttiminen on pääosin tunnepohjaista reagointia, jota en osaa sen tarkemmin selittää.

En kiistä, etteivätkö musiikin vaikutussuhteet johonkin vuosia myöhemmin tehtyyn minuakin kiinnostaisi, mutta se ei ole pääasia. Ja sitten voi miettiä, josko Houses Of The Holy onkin pitkässä juoksussa ollut rohkaisemassa siihen, että tiettyyn tyyliin lukittautuneet yhtyeet tai artistit ovat uskaltautuneet uusille urille?

Yksityiskohtien osalta tyydyn kommentoimaan vain yhtä WW:n mielipidettä:

Ja James Brown -pilailuksi tarkoitettu "The Crunge" on suoranaista typeryyttä.

Erittäin rankka lausunto.

Minulle The crunge on kiekon kovimpia repäisyjä, olkoonkin parodia. Jollain tapaa oudolla rytmiikalla varustettu funk rock menee kroppaan kuin levottomat jalat. Lisäksi se on hauska kuin mikä.

Olen yleensä nihkeä kokemaan pelkässä musiikissa huumoria. Laulun sanoin sitä tietysti on helppokin välittää, mikä toteutuu tämänkin kappaleen kohdalla Mr. Brownin kustannuksella leikkivien välihuutojen kohdalla. Syystä tai toisesta biisi myhäilyttää myös soitetuilta osiltaan. Samalla se on oiva osoitus noiden kolmen muusikon uskomattomista taidoista.

Jimmy Pagen kitaravelhouden näytteeksi käy erinomaisesti levyn avaava The song remains the same. Vähintään yhtä hienosti tai jopa paremmin tarkoitukseen sopii maukkaan kaksijakoinen Over the hills and far away. Alun seesteinen folk vaihtuu ennen puoliväliä paketin jytyisimmäksi rynkytykseksi.

John Paul Jones saa basson lisäksi paljon tilaa erilaisten kosketinsoittimien kera. Etenkin pitkä ja rauhaisa No quarter toimii näyteikkunana hänen kyvyilleen sillä osastolla. The rain songilla Jonesin Mellotron-syntikalla rakennettu äänimaailma luo tuntua isommastakin orkesterista.

John Bonhamia ylistin pari vuotta takaperin Led Zeppelin II:sta kertovan jutun yhteydessä. Siihen en keksi nyt lisättävää. Tykkään, vaikka WW moitti tyyliä Houses Of The Holylla jäykäksi.

Robert Plantin laulu kantaa minne tahansa siitä huolimatta, että ääntä ei maltettu olla tekniikan keinoin muokkaamatta tuotantoprosessin aikana. Hän on ja pysyy yhtenä rock-historian upeimmista vokalisteista.

Viime vuosituhannelta peräisin olevan CD-painokseni vihreä ja punainen virittävät nostalgista tunnelmaa Atlantic-vinyyleille ominaisena väriyhdistelmänä. Seuraavan albuminsa Physical Graffiti (1975) Led Zeppelin julkaisi omalla merkillään.

Olen pahoillani, jos kunnianosoitukseni ei vaikuttanut kunnianosoitukselta. Tulin tahallani alleviivanneeksi WW:n ja omien näkökantojeni vastakkaisuutta. Fiksu lukija kuitenkin ymmärtää, ettei mielipide-ero ole syy olettaa minun tarkoittaneen mitään negatiivista.

Päinvastoin. Lepää rauhassa, Waldemar.

Waikka Wiisaammat ovat joskus olleet eri mieltä, väitän että Houses Of The Holy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Led Zeppelin: II

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II

Toinen osa kattaen tuotannon välillä Kuusessa Ollaan (1980) - Taivaan Kappaleita (1991) on ilmestynyt. Albumeista jälkimmäisen tiimoilta herrat jutustelivat Juice 40 -sarjan ulkopuolella; sen jälkeen. Muuten teospari perustuu kyseiseen radio-ohjelmaryppääseen.

Ykkösosaa penkoneessa jutussani arvuuttelin, josko päähenkilö olisi joskus tullut puhuneeksi palturia, lasketellut luikuria. Tätä vasten oli hauska nyt törmätä seuraavaan kommenttiin:

Kyllähän mä nyt oon valehdellut ummet ja lammet [näiden haastatteluiden aikana]. Mä uskon siihen [kertomaani] alusta pitäen, koska mä tiedän, että se on keksitty vastaus. Se on kyllä paras vastaus.

Huomatkaa myös peittelemätön itsensä kehuminen, joka ei ollut Juicelle epätyypillistä.

Toinen sitaatti esitelköön Leskisen vänkäystaipumusta, jota myös puntaroin aiemmin. Sitä, ettei myönnä. Osoittaa olevansa eri mieltä, vaikka on samaa mieltä.

Ei [Grand Slam] ollu muutaki ku rockbändi. Se oli rockbändi. Rockbändiin kuuluu se, et siel on jotaki muutaki.

Tunnustan, että näin lukijana on toisinaan terveellistä nähdä omia heikkouksiaan muissa.

Tämä oli siis Harri Tuomisen ja Waldemar Walleniuksen haastatteluista koostettu,  Kaj Lipposen toimittama Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II (Into, 2020). Kirja ei siitä kirjoittamalla parane.

Ei tosin lukemallakaan, mutta se sentään kannattaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I

Juhuu! Taas kirja Juicesta.

En viitsi laittaa kuvaa etukannesta, kun se löytyy joka paikasta, missä tätä on käsitelty. En myöskään jaksa kirjoittaa mikä tämän kirjan idea on, kun se näkyy tuosta takakannesta.

Haiskahtanee siltä, että olisin hienokseltaan väsynyt silloin tällöin julkaistaviin Leskis-kirjoihin. En lainkaan. Omassa hyllyssä niitä oli jo ennestään viisi ja sittenkin kiikutin iloisna miesnä kotiin tämän viimeisimmän, Kaj Lipposen toimittaman Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I (Into, 2020).

Mukavaahan se on sanataiturin puhetta lukea sellaisenaan. Osan siinä toki menettää verrattuna saman tekstin kuuntelemiseen. Saati, jos vielä näkisi ilmeet ja eleet. Esimerkkinä sanan hallinnasta:

Mä kerroin Kaarinalle, et mä teen anagrammeja. Se sano: "Saaks Kaarina Suoniosta mitään?" Mä sanoin: "Naikaa, nuoriso! Okei, mä korjaan: soikaa nuorina!"

Leskisestä sai aikanaan kuvan, että hänellä oli mielipide asiaan kuin asiaan. Ja sitä jaksettiin kysellä. Minulle on jälkikäteen ollut selviävinään, että kantaa ei välttämättä aina ollut. Terävästi leikkaavan lantun, kerkeän kielen ja - pahoittelen stereotypiaa - savolaisuuden ansiosta hän taisi usein huvikseen jallittaa haastattelijaa. Niin monet kerrat vastaus mihin hyvänsä johdattelevaan kysymykseen oli kielto, jonka päätarkoitus näytti olevan kumota se mitä toinen hänestä ajatteli.

Henkilökohtaista tulkintaani jatkaen, taiteilija näin kenties halusi suojella itseään. Ehkä hän tahtoi pitää todelliset mielipiteensä piilossa. Tässä tapauksessa tutut juttukumppanit Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen ilmeisesti saivat suojauksen laskemaan. Veikkaisin tämän teoksen sisältävän rehellisintä Juicea mitä kuunaan on nauhalle tai sivuille tallennettu.

Niin tai näin, Leskinen oli ymmärtääkseni erittäin omapäinen. Kuuluminen oikeastaan yhtään mihinkään oli pois laskuista.

Ihmisen perusluonne on semmoinen, että se aina hakeutuu jonnekin. Mä en ymmärrä siis semmoista, että ihminen saa voimansa siitä, että on yks monista. Mun mielestä ihmisen voima on siinä, että se on yks.

Tällä asenteella voi ajautua ikään kuin roolinsa vangiksi ja alkaa olla eri mieltä silloinkin, kun on tosiasiassa samalla kannalla. Kun ei missään tapauksessa voi olla yleisen mielipiteen takana.

Yleinen mielipide on jotain nii kerta kaikkiaan hirveetä. Se perustuu kuitenkin aina valheelle ja väärinkäsitykselle. Siis yleinen mielipidehän on semmonen, että kukaan ei oo sitä mieltä. Kaikki on vähän sinne päin.

Ettei menisi liian yksinkertaiseksi, välittyy ristiriitaisen hahmon eri kommenteista toisinaan jonkinasteista vastakohtaisuutta. Vai riitelevätkö seuraava ja edellinen sitaatti sittenkään keskenään?

Toivottavasti ainakaan yksilöllisyydestä ei tuu joukkoliikettä. Se nyt olis maailmanloppu.

Voi olla parempi, etten yritä liikaa tulkita eri yhteyksissä puhuttua. Rohkenen kuitenkin noista parista esimerkistä äkkinäisesti arvella Leskisen sallineen yksilöllisyyden hyvettä vain sille osalle porukkaa, joka kykenee olemaan yksilöllinen oikealla tavalla?

Omalta osaltani muistelmien ykkösosa täydentää mielessäni olevaa kuvaa Leskisestä, ollen vain yksi palikka monien joukossa. Ei ole tärkeää, mikä mielikuvani on, enkä varmaan edes osaisi sitä ymmärrettävästi esittää. Merkityksellisintä muusikon tapauksessa on sittenkin musiikki. Muu on ekstraa sen päälle.

Jos Juicen ulkomusiikillisesta annista pitäisi yksi ajatus valita, voisi se monen muun ohella olla tämä kritiikki, johon on helppo yhtyä:

Aina pitää antaa asioille nimi, että ne tajuttais. Mikä taas johtaa siihen, että niitä ei tajuta, vaan ne opetellaan ulkoa.

Pieni jurputuksen aihe on haastattelumateriaalin jakaminen kahtia. Sivujahan ei ollut kahta ja puoltasataa. Kyllä olisi mennyt toinenkin mokoma samaan syssyyn. Röyhkän muistelmien kohdalla päädyttiin myös tähän ratkaisuun.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Marjatan poika