LEVYT - Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

Voi voi, kun en tarkkaan muista. Mielestäni silloin oli melko napakka pakkanen, mutta saattoi se sattua kesäänkin. Repun riimit olivat takuulla ulkona, eikä meikäläinen missään nimessä ollut vielä baari-ikäinen.

Noilla reunaehdoilla sijoitan tapahtuneen talveen 84-85 tai sitä seuraavaan. Lujemmin luotan ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Aika oli sellainen, että pidin Eppuja parhaana, vaikken radioäänityksiä enempää musiikkiaan omistanutkaan. Tai saattoi joku Pop Pop Pop (1982) sittenkin olla kopiona kasetilla.

Levysoittimen hankinta oli vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Kasettien markkinoilla olin pääsääntöisesti pikkupitäjän yhden tai kahden niitä myyvän ruokakaupan niukan tarjonnan varassa. Tilaushommiin en viitsinyt kovin helpolla enkä usein ryhtyä, vaikka olin postimyyntiä kokeillutkin. Mieli janosi jo omaa kokoelmaa, jossa olisi useita, jopa kymmeniä vinyylejä.

Hetki mitä yritän mieleeni palauttaa oli Eppu Normaalin näkeminen ensimmäistä kertaa. Pikkupitäjästä oli linja-autokuljetus (!) Ratsian kotikunnan sivukylälle Muurasjärvelle. Tämän yhden ainoan kerran kävin siellä rokkia ihmettelemässä.

Haluaisin tietää tapahtuma-ajan, koska sen nojalla voisin ehkä kertoa livenä kuunnelleeni ja todennäköisesti hoilanneeni joitain lauluja jutun LP:ltä. Sehän on tietenkin Kahdeksas Ihme (1985), joka julkaistiin syksyllä.

Kyllä niitä lauluja sittemmin tuli hoilattua yhtyeen hilluessa lavalla. Ainakin Himangalle mentiin Ihmeen ja ehkä jopa Valkoisen Kuplan (1986) ilmestymisen jälkeen varta vasten Eppujen takia. Sielläkin muuten olen käynyt tasan yhdesti. Discoland Lestijärvellä ja Tuiskula Nivalassa olivat meiltä käsin ne pääkötinäpaikat, kun tien päälle taas lähdettiin.

Tämä on hankala tapaus, koska sitä piti nuorena niin kovana, että sen olisi voinut kuluttaa niin puhki, ettei enää maistuisi. Kenties olin onnekas, kun hankin LP:n vasta 3-4 vuotta ilmestymisensä jälkeen, jolloin olin hankkiutunut vinyylilaitteen haltijaksi.

Tänä päivänä voi sanoa vain kahden kappaleen joutuneen historian runtelemaksi. Enäähän en juuri radiota kuuntele, enkä varsinkaan soittolistaohjelmia lainkaan. Ennätin kuitenkin saada yliannostuksen noista kahdesta 80-, 90- ja 00-luvuilla.

Vuonna 85 on ryöpytyksestä hyvin toipunut kuten vaikkapa Doris ja Matkalla Alabamaan. Biisin hyvyyden uudelleen esiin kaivamisessa on kuuntelutahti kerran noin viidessä vuodessa viimeisen 20:n aikana tehnyt tehtävänsä.

Sen sijaan Kitara taivas ja tähdet on edelleen turhan kova pala. Ei huono, vaan kun ei jaksa enää. Pakottauduin kahteen ajatuksen kanssa suoritettuun pyöritykseen. Onnistuin kuuntelemaan sen 1,27 kertaa. Sinällään tuo nouseva ja laskeva kitara- ja bassokomppi etualalle miksatun tilutuksen takana on ihan kiva.

Vaan eipä tässä mollaamassa olla. Ollaan hehkuttamassa.

Yhdeksän siivun joukkoon ahdettiin kaksi jeejee-luokan ränttätänttävivahteista renkutusta. Sekä avaus Tien päällä taas (enemmän ränttää) että Tihkumme seksiä (jeejeetä riveilläänkin) toimivat yhä vuonna 22 kuin CCR:n kaikki tai Status Quon parhaat aina maailman tappiin.

Vihreän joen rannalla (kauan sitten) hivottelee myös ylisoitettujen ryhmää, mutta jää omalla kohdallani sittenkin sen ulkopuolelle. Siistiä on kaikin puolin ja pysyy yllätyksettömyydestään huolimatta rinnan mitalla hyvien joukossa.

Läpivalaistu lopettaa setin Normaaliin tapaan hieman muusta materiaalista poikkeavana irrotteluna. Epänormaalius on kenties vähäisemmällä tasolla kuin joittenkin aiempien levyjen päätösraidoilla ja keskittyy riimittelyyn. Erinomaista.

Vielä mainitsematon kolmannes ansaitsee ränttätänttien ohella Apulaissheriffin varauksettoman tunnustuksen.

Silloin joskus arvotin - tunnistan ja tunnustan jälleen väärinmuistamisen mahdollisuuden - lätyn ykköseksi kappaleen Elämän tarkoitus. Kyseessä on eräs Martin parhaista teksteistä (Pantse avusti) ja miksei myös Pantsen hienoimmista sovituksista. Akun rummutus kaikessa millintarkkuudessaankin on minua syvästi viehättävää. Safkan haitari soi pisteenä i:llä.

Tunne ja tuntumat unohtaen antaa musikaalista nautintoa ehkä eniten Yöjuttu. Erityisen kohottavaksi koen hiljaa feidautuvan loppusoiton, jonka kitaroitten ja rumpujen vuoropuhelua muistan jo nuorna kossina ihastelleeni. Todettakoon tähän väliin, etten koskaan ole tiennyt kumpi kulloinkin soittaa, Juha vai Pantse.

Jotta huipputuotteestahan tässä on kysymys. Kahdeksannesta Ihmeestä tykkäsivät aikoinaan kaikki, jos hieman liioitellaan. Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsivät, minä tykkäsin ja suuri osa kavereista. Jatketaan tykkäämistä.

Ai niin vielä yksi juttu. Voi kuinka me sinua kaivataan on aivan mahtava laulu rokin ja iskelmän rajamaastossa. Täydellisesti sanoin ja soittimin luotu tunnelma herkistää miettimään sen moneen tilanteeseen sopivaa sanomaa. Minulle on kerrottu tämän tulleen soitetuksi hautajaisissa, joissa en itse ollut paikalla, mutta joiden eläessään iloisen oloisen päähenkilön opin tietämään sitten, kun olin saavuttanut baari-iän.

Herkistää toden totta.

Juuri nyt antaisin tähtiarvostelua tivattaessa neljä mollukkaa ja ison plussan, ellei puolikkaan perään. Sanallisesta arkustani en saa kaivettua mitään järin uutta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Viimeiset lunkit, funkit ja punkit
• LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar

SOITTOLISTAT - Viimeiset lunkit, funkit ja punkit

Piti hiihtämään lähtemistä viivyttäessäni alkaa kuuntelemaan perätysten Eppu Normaalin studiolevyjen viimeiset kappaleet. Jätkillä kun on monesti ollut tapana lätkäistä hännille joku tavallista erikoisempi tyrskäys. Jotain löysin rantein työstettyä. Jotain ilman otsaryppyjä ja kireitä nutturoita kuunneltavaa.

Tekaisin teemasta saman tien soittolistan. Jouduin muodostamaan yhden hengen esiraadin alustavaa karsintaa suorittamaan. Byrokratiatoimen tarkoituksena oli varmistaa, ettei mitään liian normaalia päätyisi epänormaalien joukkoon.

Työn tuloksena 9/14 viimeisistä kelpuuttui mukaan. Merkille pantavana seikkana todettakoon, että painotus ei ole tuotannon loppupäässä. Pois jääneet ovat näet albumeilta 9, 10, 12, 13 ja 14.

Tämä hakkaa mielestäni mennen tullen ja palatessa bändin "parhaista" kasatut kokoelmat. Uusimmasta vanhimpaan soitettuna huippuputki koetaan vuosien 1984, -83 ja -82 kolmikossa, soittolistan biiseillä 3-5.

Spotify ja tunnukset kehiin ja Viimeiset lunkit, funkit ja punkit ovat kuunneltavissasi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar
• LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie
• SOITTOLISTAT - 80-luvun britit

LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar

Kun ei huomioida kuluvan vuosituhannen tekosia, on Eppujen studiolevyissä vuoden 2013 tietojen mukaan vain neljä alle 50000 kappaleen myyntiin jäänyttä. En usko rajan niiltä ylittyneen tuon jälkeenkään. Nelikko on Aknepop (1978), Aku Ja Köyhät Pojat (1983), Studio Etana (1993) sekä maanmainio Cocktail Bar (1981).

Se tosiasia, että sinikantinen vauhtirokkityö maistuu minulle niin kovin hyvin, ei ole ristiriidassa albumin nauttiman suosion kanssa. Ei ole mitenkään ainutlaatuista, että Apulaissheriffin ja koko ihmiskunnan kulttuurimieltymykset sivakoivat toisinaan eri latuja.

Sen sijaan jonkin verran on ihmetyttänyt mistä johtui lähes 30 prosentin menekin pudotus sitten edellisen. Akun Tehdas (1980) saa käyttämässäni IFPI:n tilastossa lukeman 56909, Cocktail Bar 42030. Tähän on joku syy. Mietitäänpä asiaa historian valossa.

Mutkat suoriksi vetäen Aknepopin voi sanoa edustaneen räkäistä punk-kaahausta Sex Pistolsin malliin. Vetivät mitä osasivat, eivätkä välttämättä niin kauheasti osanneetkaan. Seuraaja Maximum Jee & Jee (1979) osoitti selvää edistystä soittotaidossa ja rakentui ramonesilaisesta punk popista. Tämän jälkeen koettiin vielä suurempi siirtymä.

Mielestäni muutos tultaessa Akun Tehtaaseen hakee vertaistaan. Osaamisen karttuessa kaikilla osa-alueilla alkoi materiaaliin ujuttautua sävyjä ja monipuolisuutta. Tempoihin saatiin vaihtelua. Ramojen lisäksi ajattelen kuulevani vaikutteita Mark Knopflerilta. Bob Dylan oli lähes folk, Viimeinen funk groovaava jazz rock. Persoonallista tavaraa kaiken kaikkiaan.

Kenties luonteva kehitys olisi jo heti tämän jälkeen tuotattanut Rupisia Riimejä, Karmeita Tarinoita (1984). Toisin kävi.

Cocktail Bar ei ollut näin jälkikäteen arvioituna luonnollinen musiikkijatkumo Eppu-tarinalle. Pikemminkin se kävisi vaihtoehtoisesta polusta Maximum Jee & Jeen jälkeen. Se olisi voinut olla yhtyeen kolmas LP, mutta se oli neljäs. Näin siitä tuli hyppy takavasemmalle sen sijaan, että olisi menty eteenpäin.

Hidasteluja ei ole lainkaan. Tarttuvia kertosäkeitä tyyliin "älä mene njet njet" tai "uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa" on korkeintaan yksi; Musiikkia Rantalasta yrittää nostaa päätään sillä saralla. Suuri yleisö on aina kaivannut mukana hoilattavia täkyjä, jotka eivät ole turhan vaikeatajuisia. Niitä uupuu tällä kertaa.

Kitarat soivat edelleen Ramones-linjoilla, nyt Status Quolla ryyditettynä. Tämän perusyksinkertaisuuden päällä ilmenee kappalerakenteissa tiettyä monimutkaisuutta, jota kansa suuressa mittakaavassa ei janoa. Sinällään perin toimivat syntesaattorikokeilutkin saattoivat olla monelle liikaa.

Noin näen homman menneen laajemmassa katsannossa. Omassa maailmassani käsiteltävänä oleva teos on Eppu Normaalin parhaimmistoa, eikä ole käytössä kulahtanut.

En pysty muistamaan missä vaiheessa sen kotiin hoitelin. Oliko noin -88, kun vinyylin ostin vai olinko jo aiemmin äänittänyt kasetille? Veikkaan kasettivaihtoehtoa.

Tosiaan, Pantse sovitti ja soitti syntikkaa. Tässä vaiheessa Eppujen kosketinosasto ei vielä ollut safkoittunut. Entinen Eppu ja vielä tuolloin pääsanoitusvastuun kantanut Mikko Saarelakin syntetisoi. Epäilyttävien ainesten määrä ei kuitenkaan noussut kohtuuttomaksi.

Pohjimmiltaan sisältö on kulkevaa kitararokkia. Pantsen ja Torvisen yhteistyö maistuu maukkaammalle kuin ehkä koskaan muulloin. Muikeita riffejä, eloisaa peruskomppausta ja onnistunutta maalailua pitkin ja poikin. Tämä ajatuksissa kannattaa muita unohtamatta kiinnittää huomio kolmikkoon Raukat rajat, Cocktail bar ja Haavoittunut polvi.

Aku Syrjä rumpuineen ansaitsee biisien mielenkiinnottamisesta erityismaininnan. Vaari Nevalainen bassottelee sen minkä pitää eikä tavoittele taivaita. Etualalle basso pääsee nimikappaleen introssa.

Myös lyriikat jaksavat ilahduttaa aina vaan. Nokkeluuskerroin on kokonaisuutena korkealla tasolla. Malliesimerkkeinä tästä käyvät Kansan koti ja Alaston mies, alaston nainen. Sivistysmielessä tuskin olen ainut, joka on Saarelan ansiosta oppinut mitä tarkoittaa Delirium tremens.

Martin kynäilemät Herran tähde ja Päätön mies eivät kalpene tippaakaan kokeneemman sanasepon tekstien rinnalla. Niin ikään Pantsen Ripa rapa istuu erilaisuudessaankin linjaan ongelmitta.

Toisaalta tekniikkapuolen onnistumisesta, toisaalta Martin riittävän selkeästä artikuloinnista johtuen minulle ei ole jäänyt juurikaan ymmärtämisaukkoja sanoissa. Aiemmilla Eppu-tuotoksilla väärin tulkittuja kohtia kyllä piisaa. Monet epäselvät pätkät ovat auenneet vasta myöhemmin luettuna. Tämän todetessani myönnän, että luulen vain. Saatan vieläkin tietämättäni väärinkäsittää jotain.

Vähiten itseäni kiehtovien joukkoon laskettava Warsova valittiin ainoana singlen A-puoleksi. Kuitenkin, sekin on oikein hyvä biisi ja potkii kummasti irrallaan muusta lätystä kuultuna.

Harmi, kun nykytiede ei mahdollista vaihtoehtoisten menneisyyden tapahtumaketjujen tutkailua. Olisi kiintoisaa tietää miten kuluttajat olisivat käyttäytyneet, mikäli Cocktail Bar ja Akun Tehdas olisi julkaistu päinvastaisessa järjestyksessä. Varmaan joku päivä sekin onnistuu, kun käytössämme on tarpeeksi fiksu tekoäly (anteeksi kirosana, en ota tavaksi).

Aliarvostuksen alhosta olisi jo aika tämänkin päästä parrasvaloihin ja kaikkien syytä herätä siihen, että Cocktail Bar on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie
• VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä

LEVYT: Popeda: Raswaa Koneeseen!

Onko missään musiikkigaalassa kategoriaa, jossa palkinnon saa sillä perusteella miten hyvin LP:n ensimmäisen biisin ensimmäinen säkeistö kuvaa sisältöä kokonaisuudessaan?

me tultiin tänne

teidänkin mestaan

rokettia rappaamaan

ja matkalla se jo

päätettiin että

tästä tulee mahtavaa

Nuo Da dan rivit määrittelevät varsin tyhjentävästi missä nyt mennään.

Apulaissheriffin musiikillinen herääminen ei tapahtunut, eikä voinutkaan tapahtua silmänräpäyksessä. Yhden vuosiluvun voi silti jälkikäteen ajatellen korottaa tärkeimmäksi tässä mielessä. Härmässä oli tuolloin, 40 kesää sitten voimissaan uuden aallon rock.

Tuona maagisena vuonna ilmestyi sellaisia suomenkielisiä mestariteoksia kuin Täältä Tullaan Venäjä, Akun Tehdas, Maailmanpyörä Palaa, Viidestoista Yö (Tauko III), Moottoritie On Kuuma sekä nyt retosteltava Popedan Raswaa Koneeseen! (1980).

Eipä noista mikään tuoreeltaan liiemmin hetkauttanut, koska sisäinen antennini oli viritetty 50-luvun rock and rollin ja rockabillyn vastaanottamiseen. Muistan kyllä miten tätä yhden naapurin pojan luona kuunneltiin eikä se ihan paskalta tuntunut. Salaa saatoin vähän tykätäkin.

80-luvun puolivälissä, kasettikaudella omistin yhden bändin alkuperäisen ja joku toinen taisi olla äänitettynä. Vielä hieman myöhemmin levarin ostettuani Raswaa Koneeseen! oli suht' aikaisia hankintoja ja jäi lopulta ainoaksi omistamakseni yhtyeen albumiksi vinyylikaudellani. Syynä nuo muinaiset kuuntelusessiot naapurissa.

Tänään, koronavuonna 2020 arvostan Popedan kakkoslevyn sen kaikkien aikojen top kolmeen. CD-lootassa 15 ehdokasta, mistä valita.

Tekijäkaartista voi vetää muutaman huomion.

Pate Mustajärvi on ainut alusta asti ja edelleen mukana oleva jäsen. AC/DC selvisi AC/DC:nä Bon Scottin kuoleman jälkeenkin. Popeda ilman Patea olisi jotain muuta, kenties Wartburg. Pate on Popedalle yhtä välttämätön kuin Malcolm Young AC/DC:lle. Tästä voi johtaa, ettei AC/DC:tä enää ole olemassakaan, jos pieni sivuloikka aiheesta sallitaan.

Kitaristi Arvo Mikkonen vastasi yksin tai kimpassa Lehtisen ja/tai Puukan kanssa kaikista sävellyksistä. Sanoitukset jakautuivat kahdelle suhteessa Mustajärvi 8, Mikkonen 4. Niin tärkeä ukko liian aikaisin oikosääristen riveihin siirtynyt Arwo oli orkesterille.

Ympärillä häärineestä sakista moni teki samoihin aikoihin samoja juttuja muillekin. Mika Sundqvist äänitteli studiollaan. Pantse Syrjä väänteli nappuloita tuottajana. Juho Juntunen sommitteli kannet. Epe ja Poko Records julkaisivat.

Epe Helenius on jossain yhteydessä sanonut Popedan olevan - nyt luotan aika vahvasti muistipaikkojeni sisälmyksiin - sekoitus Rolling Stonesia, Lynyrd Skynyrdiä, Black Sabbathia ja Koskenkorvaa. Hyväksyn luonnehdinnan noin vuoteen 1984 tai -85 asti, mutta ehkä lisäisin tämän lätyn osalta sekaan aavistuksenomaisen hyppysellisen Ramonesia.

Suoran, iloisen rokin veivaamisen irtonaisuudessa yhtye oli parhaimmillaan jo näin alkuvaiheessa taivaltaan. Jälkeen päin koetut kohokohdat on ansaittu muilla meriiteillä, joista mahdollisesti jotain joskus vielä naputtelen.

Apulaissheriffillä ei koneen rasvauksesta ole enää muuta kerrottavaa kuin, että Mikko se meni isän toiveesta Palkkasoturiksi Nuubiaan.

Raswaa Koneeseen! on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä
• UUTUUSLEVYT - Pate Mustajärvi: Teillä Oli Nimet, Ja Kerran Te Kuljitte Täällä

SOITTOLISTAT - Suomeksi

Alkaa olla blogissa sen verran juttuja ja niissä musiikkilinkkejä, että näin tarpeelliseksi rustata valituista paloista niin sanotusti aivan mahtavan soittolistan. Tämä mielessä niputin 12 ensimmäisellä kotimaisella esitettyä, täydet pisteet ansaitsevaa kappaletta samaan pakettiin. Se löytyy tietty Spotifystä ja suosittelen nyt vankasti sen kimppuun käymistä.

En vastaa mahdollisista kuulijan kokemista pettymyksistä. Sen sijaan onnittelen hyvästä mausta / tuurista, jos joku onnistuu pitämään koko listasta yhtä paljon kuin Apulaissheriffi, eli aika lailla.

Ei kun tukka taakse ja Spotify-tunnuksilla luukuttamaan Suomeksi-soittolistaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Juicen The Paras Biisi

LEVYT - Hassisen Kone: Rumat Sävelet

Taas mennään ilman itse levyä. Hassisen Koneen osalta hyppäys laseraikaan tarkoitti Apulaissheriffin tapauksessa kuuden CD:n boksin Jurot Nuorisojulkkikset - Koko Tuotanto Koko Tarina 1980-1982 (2009) hankintaa ja kolmen LP:n roudaamista alan liikkeeseen uusia omistajiaan odottamaan. Kun en näihin juttuihin ole ennenkään verkosta kuvia kaivanut, jää varsinainen etukansi tällä kertaa pois.

Mutta tuon erinomaisen kattavan kokoelman kakkoskiekolta löytyy Koneen ehkäpä kaikista maittavin kokonaisuus Rumat Sävelet (1981). Jätkien yhteissoitto pelitti sillä kuin konsanaan Mihailov-Petrov-Harlamov-ketjulla 70-luvulla.

Täältä Tullaan Venäjä (1980) oli ollut menestys, jonka myötä bändi oli harpannut kerralla tyhjästä A-ryhmään. Rumat Sävelet julkaistiin vain reilu puoli vuotta sen jälkeen. Kovin pitkää jonoa ei saa muodostettua 2000-luvun artisteista, jotka yhtä rivakkaan tahtiin olisivat tuoneet markkinoille uusia albumeita.

Jälkikäteen voi hämmästyksellä panna merkille sen miten korkeatasoisena Hassisen Koneen tuotanto pysyi läpi pikaisen rupeaman, minkä he parissamme viettivät. Väistämättä ainakin itse rinnastan heidät reilu kymmenen vuotta myöhemmin yhtä lyhyen uran - eri syystä tosin - tehneeseen Kingston Walliin.

Näitä kahta yhdistää ajatuksissani myös kehityskaaren samankaltaisuus. Ensin läväytetään kansalle tykkidebyytti, joka on myöhempiin verrattuna yksinkertaista, mutta toimivaa kamaa. Sitten saavutetaan samaa kaavaa huolella jalostaen huippukohta toisella pitkäsoitolla. Ja viimein tehdään jyrkkä suunnanmuutos kolmannella, laatu silti katossa pysyen.

Ismo Alangon sanoituksista voi puolivakavissaan kaivaa yhden version siitä miten hän mahdollisesti näki itsensä yhtyeineen muuttuneen tässä rumbassa. Äärimmäisen pelkistetty tulkinta pelkästään laulujen nimistä voisi mennä näin. Ensin he olivat porukalla Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot, seuraavassa vaiheessa Jurot nuorisojulkkikset. Viimein vuonna 1982 oli jäljellä enää Julkinen eläin, yksikössä. 

Palataan vielä siihen miten nopeasti kaikki kävi. Helposti tulee ajateltua, että nuo kolme mainiota levyä tulivat ulos kolmessa vuodessa, kun tuijottaa pelkkiä vuosilukunumeroita. Tosiasiassa aikaa ekasta vikaan ehti kulua vain puolitoista. Bändin synnystä hajoamiseenkaan ei täyttä kolmea mennyt.

Se siitä, Rumat Sävelet oli ja on huima tuote. Biisilistaa katsellessa ei varsinaisia hittejä bongaa. Luulisin, että mieleenjääneimmät kappaleet ovat silkkaa kitararokin riemujuhlaa parhaimmillaan edustava Oikeus on voittanut taas sekä yksi Ismon kaikkien aikojen vahvimmista tunteenpurkauksista Tällä tiellä.

Linkkaan tähän kuitenkin hieman vähemmän soitettua tavaraa. Se alkaa Jussi Kinnusen kiehtovalla bassointrolla. Velipoika Harrin rumpujen johdolla mukaan tulevat myös kitaristit. Reijo Heiskanen hiplaa jännittävän kuplivaa taustaa tunnusomaiselle baritonilaululle. Kaikki käy sopusoinnussa. On hienoa.

Puolivälin krouvin jälkeen tunnelma vaihtuu lennosta toiseksi. Kiihtyy vallan. Ja kohta onkin vain ihanaa ja hyvä olla hamaan loppuun saakka. Muihin verrattuna erilainen Hyvä olla ennakoi tulevaa, isoa Hassisen Konetta ja sen vuosimallia -82 olevaa Harsoinen Teräs -LP:tä.

Vaikka julkaisuaikataulu oli kiivas, äänitettiin levyä yllättävän pitkällä ajanjaksolla (7 kk). Joensuulaiset kävivät studiossa ensin pari kertaa Turussa, sitten Lempäälässä. Osa materiaalista miksattiin Helsingissä. Tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana toimi herra Ylöjärveltä, sama kuin jo Venäjällä.

Pantse Syrjän panoksella on uskoakseni iso merkitys lopputulokseen. Boksiversiolta kuulokkeitten kautta kuunneltuna kitarasoundit ovat juuri niin kuin pitää. Basso-osasto erottuu kiitettävästi. Puurous loistaa poissaolollaan. Syrjältä liikeni noihin aikoihin mukavasti aikaa ja viitseliäisyyttä Eppu Normaalin ohessa avittaa muita artisteja tuotantopuuhissa.

Tunnettu on sekin tosiseikka, että Pantse tuurasi turnauskestävyysongelmiin ajautunutta nuorempaa Kinnusta ensimmäisen Tuuliajolla-kiertueen aikana. Ihan pystymetsästä hän ei siis Hassisen Koneen bassoon joutunut tarttumaan, koska biisit olivat studiosta tuttuja.

Perusinstrumentaation - rummut, basso, kaksi kitaraa - lisäksi Alanko soitti sinne tänne koskettimilla. Tuomiopäivän alkuun hän punoi jo poikasena omaksumallaan sellolla moniäänisen johdatuksen rytmisesti monimutkaiselta kuulostavaan progeiluun.

Kun en vielä sitä ole todennut, totean tähän väliin, että Reijo Heiskanen on hieno kitaristi. Piste.

Alangon roolista voisin vielä kotvan jauhaa. Mies on häärinyt 40 vuotta musiikin parissa ollen melkeinpä koko sen ajan kotimaisen kaartin eturivissä. Henkilökohtaisesti ajatellen hän on tärkeysjärjestyksessä laulaja, säveltäjä, kulloisenkin ryhmän keulakuva ja sanoittaja.

Vaikka järjestys on tuo, en ole (vielä) kovinkaan mainittavasti innostunut hänen Sielun Veljien jälkeisestä tuotannostaan. Kokonaisuus menee kaiken muun yli. Koneet ja Veljet omistan CD:inä liki täydellisesti, muita ei kolmea enempää ole kertynyt. Ehkä joku päivä alan haalia niitäkin hyllyyn.

Sitä odotellessa, Rumat Sävelet on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä

LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie

Jopa kyllästymiseen asti on eri tuuteista tullut tutuksi Martti Syrjän tarina siitä kuinka hän loi tekstin ironiseen masenteluklassikkoon Murheellisten laulujen maa. Melko lailla yliannostuksen verran sai aikoinaan myös itse laulua.

Vuosien jälkeen, pölyn laskeuduttua se on palautunut ihan nikottelematta kuunneltavaksi. Tämä lienee osoitus siitä, että megahittiydestään huolimatta siinä jotain musiikillista koukkuakin löytyy.

Ja sitä koukkua bändi Pantse Syrjän johdolla totisesti sai ylen kiitettävästi ympättyä albumin muuhun materiaaliin. Tie Vie (1982) on heittämällä Eppu Normaalin monipuolisin (fakta) ja mielenkiintoisin (mielipide) pitkäsoitto.

Murhelaulun sanoituksellisena vastapainona levyllä on ääripositiivinen Jackpot. Sen mukaan mikään tuskin voisi paremmin olla. Polveileva laulumelodia on  yksinkertaisesti hieno. Kitaraa on mukana epänormaalin nuukasti, Safka Pekkosen kosketintaidetta sopivasti. Basso ja rummut kannattelevat biisiä yllättävänkin paljon ajatellen, että kyseessä on sentään hidas balladi, Apulaissheriffille varmaankin kaikkien aikojen Eppu-sellainen.

Jos Pantsen on jostain saavutuksestaan tarve jälkikäteen rintaansa röyhistää, olisi Jackpotin sävellys- ja sovitustyö täydellinen paikka aloittaa.

Sitä seuraava Jumalan poika pitää lyömätöntä tasoa yllä. Kitarat soivat edellistä runsaammin ja niin kovin nautittavasti. Kertoja kokee kännihuuruissaan seuratantereella ainakin osittaisen raitistumisen. Nestelähtöisen humalan korvaa siinä paikassa päihtymys uskosta.

siellä oltiin aivan sekaisin

horjuin yhteen telttaan

jossa Jeesus puhui äänin taivaisin

se meni suoraan helttaan

Tuohon tapaan kääntynyt tosin toivoo Herran myöhemmin käyttävän viinaa, jos hukuttamispuuhiin aikoo ruveta. Ristiriitaiselta haiskahtavan kontrastin voisi koettaa solmia auki vaikkapa suvaitsevaisuuteen liittyvänä. Yksi Martin lyriikoiden hienouksista on juuri tällainen ymmärrystä yrittävän jääminen usein epätietoiseksi mitä tarkoitettiin vai tarkoitettiinko mitään.

Kolmas jalustalle nostettava otos Tie Vieltä on Vahantajoki, nostalgiaa tihkuva muistelo poikien nuoruudesta koivunlehtisätkineen ja siitä johtuvine vahinkokulotuksineen. Musiikki kuplii rennosti ja vaivattomasti.

Jos joku janoaa todistetta väittämääni, ettei kitaransoiton hyvältä kuulostaakseen tarvi olla monimutkaista ja täynnä teknisiä temppuja, niin tässä oiva vahvistus sille. Kuunnelkaa kuinka Pantsella ja Juha Torvisella homma pelittää.

Yllä ohimennen jo puutuin Martin sanoituksiin. Tie Vie oli tunnetusti hänen ensimmäinen isompi urakkansa sillä saralla.

Vielä vuonna 1982, ja ilmeisesti jossain mitassa sen jälkeenkin Pantse toimi myös sanojen osalta ylimpänä hyväksyjänä. Syrjät ovat paljastaneet hänen asettaneen vaatimuksen, jotta tavujen täytyy osua melodiaan just eikä melkein. Pikkuveli teki työtä käskettyä, mikä palveli mainiosti koulutustarkoituksessa tehtävään, josta hänelle tuli eläkevirka Eppu Normaalissa.

Tunnustan, että Martin kynäilemät tekstit edustavat itselleni ehdotonta kotimaista huippua. Samaan hengenvetoon joudun valitettavasti myöntämään tämän pitävän paikkansa ainoastaan tiettyyn rajaan. Eput nimittäin siirtyivät 80-luvun puolivälissä harkitusti pääasiassa ihmissuhdetematiikan käsittelyyn, jolloin taso vaaksan verran tipahti.

Olisin mielelläni suonut orkesterin paitsi lyriikoissa, myös musiikillisesti jatkavan Tie Vien tiellä. Kaupallisesti sellainen polku ei tosin olisi todennäköisesti kantanut.

Ei nyt mennä kuitenkaan siihen. LP:n viimeiseksi raidaksi prässättiin nimittäin ovela Terve vaan ja onnea. Noihin aikoihin suomalaiset vasemmistohenkiset taiteilijat kampanjoivat Rauhanjunalla, joka ajeli ympäri maata ohjelmineen. Eput pitivät tätä siinä määrin kornina, että aiheesta väännettiin ironinen ralli. Santtu Luodon kirjassa Tiimalasin santaa Martti kertoo: "mitäs jos joku ilkeä individualisti päättääkin, ettei hän halua olla mukana tällaisessa? Sehän tuomitaan!"

Eipä vähän kuulosta nykypäivältä järjettömine vastakkainasetteluineen. Jos et tänään esimerkiksi ole täysin sydämin mukana tukemassa pride-kulkuetta, olet homofobinen. Jos et julkisesti tuomitse jokaista terrori-iskua, kannatat terrorismia.

Tai kuten Mikko Saarela sen Epuissa muotoili Aknepopin (1978) aikaan: "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan".

Rauhanjuna maailman

lähdössä on

joka siitä myöhästyy

on presidentti kelvoton

...

jos en ehdi ajoissa

minä Rauhanjunaan

Paasikiven-Kekkosen

linjan mä munaan

Mitä tulee musiikin monipuolisuuteen, levyllä on jopa progahtavia sävyjä. Argentina esimerkiksi on rytmiikaltaan ihan muuta mihin myöhempien aikojen fanit ovat tottuneet. En tunnista, mutta vahva latinalaisamerikkalainen tuntu tuosta välittyy. Soulahtava Näinä päivinä kävisi varauksetta TTK-lattialle ja tietenkään en taaskaan tunnista tyylilajia.

Tahtilajivaihtelujen värittämä Pahan puun metsä taitaa olla kauimpana Eppujen perusmeiningistä, jossa rumpali naputtaa metronomin tarkkuudella samaa komppia koko ajan. Kiva, että Aku Syrjä pääsee tällä levyllä hieman irrottelemaan. Sekin kun häneltä tuntuu käyvän.

Viihteen kuningas jazzaa viihteellisesti. Safkan piano ja Mikko "Vaari" Nevalaisen basso ovat suuresti syypäinä vaikutelmaan. Vai vetiköhän Pantse sittenkin bassonkin? Sarjassamme "olin unohtanut tai en koskaan huomannutkaan": lopussa kumarretaan Liverpoolin suuntaan. Jee jee jee nyt ei voi jäädä havainnotta, mutta she loves you välissä oli jotenkin mennyt ohi.

Ja sitten siellä on vielä kaksi erinomaista ja toisiaan hieman muistuttavaa kappaletta Kuulen parran kasvun sekä Tie vie.

Sanon mie, totta vie, että Tie Vie on aivan mahtava levy!

VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä

Äänilevyillä ruukkaa olla nimetty (taiteellinen) tuottaja, joka "istuu studiossa tiskin takana jalat konsolilla ja naukkailee konjakkia". Tuohonkin tapaan ko. tittelillä kansiin merkityn toimijan tehtäväkenttää valotetaan muusikoiden.netin forumilla.

Pantse Syrjä tunnetaan yhtyeensä toisena kitaristina ja pääasiallisena säveltäjänä sekä kauan sitten satunnaisesti vielä sanoittajana, jopa laulajana. Lisäksi hän on tuottanut Eppuja Maximum Jee&Jeestä tähän päivään. Selvää pässinlihaa. Mutta onko se, että menneisyydestä löytyy tuotantokeikkoja myös muille. Esimerkkejä näistä:

• Kollaa Kestää: Kollaa Kostaa (EP, 1978)
• Sensuuri: Hulinaa (1979)
• Popeda: Raswaa Koneeseen (1980)
• Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä (1980)
• Popeda: Hullut Koirat (1981)
• Hassisen Kone: Rumat Sävelet (1981)
• Hassisen Kone: Harsoinen Teräs (1982)
• Juice Leskinen Grand Slam: Sivilisaatio (1982)
• Juice Leskinen Grand Slam: Boogieteorian Alkeet Peruskoulun Ala-astetta Varten, Lyhyt Oppimäärä (1983)
• The Run Runs: The Original The Official The Run Runs (1984)

Listan viimeisin levy on Dave Lindholmin lyhytikäisen bändin ainut LP. Projekti ei ollut kitkaton, vaikka miehet kavereita olivatkin. Syrjän pilkkua viilaava tyyli johti täysin vastakkaista ajatusmaailmaa levyn teossa edustavan Lindholmin mielestä liian hitaaseen ja tarkkaan toimintaan. Siitähän syntyi kuitenkin oikein letkeää jälkeä, mistä todisteena All your soul.