LEVYT - Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta

Ilmestymisvuotensa kotimaisten rokkidebyyttien aateliin yhdessä Kolmannen Naisen ja Melrosen vastaavien kanssa lasken Freud Marx Engels & Jungin esikoisen Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta (1986). Näin lasken, vaikka sen tyylillinen painopiste on tukevasti kantrissa.

Kyllä tältä sitä rokkiakin saa ihan mukavan annoksen. Roimemmin kuin pelkkänä mausteena katson sitä sovitetun ainakin tuttuihin lauluihin Teksasiin sekä En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Jos albumin tyyli pitäisi siitä täysin tietämättömälle määritellä lyhyesti mutta tyhjentävästi, voisin yrittää suoriutua tehtävästä väittämällä sitä suomirokin ryydittämäksi rillumakantriksi.

Minusta sanoittajakaksikon Pekka Myllykoski (8 tekstiä) ja Mikko Saarela (3) voi huoletta laskea rillumareiperinteen jatkajiksi. Näin siitä huolimatta, että heidän lyriikkansa oli aina huomattavasti vahvemmin älyllisesti viritettyä kuin Repen ja kumppanien sorvista vuosikymmeniä aiemmin tupsahtaneet. He myös harjoittivat kantaaottavuutta sopivissa määrin.

Riimien ja ylipäätään sanojen käyttö oli molemmilla taitavaa ja nokkelaa. Lisäksi ainakin Saarelalla oli tapana jo Eppu Normaalin aikoihin toisinaan kääntää asiat vastoin päin ja näin terävöittää viestiä. Tietenkään lähestymistavalla ei voinut aina välttää väärinymmärretyksi tulemista.

Oma sanasuosikkini on jo 80-luvulta asti ollut Saarelan rotusortajan suuhun pistämä Buuri Johannesburgista.

Juominen ei harrastuksena ollut pelimanneille vieras. Etenkin solisti Myllykoski kunnostautui tällä saralla. Aiheesta syntyi luonnollisesti runsaasti lauluja iloksemme. Vanha kaljapummi olkoon esimerkkinä.

mutta onnea ja rahaa on harvoin

ja vähiin ne jää

jos aiot asunnon säästää tai oot 

vanha kaljapummi niin kuin mää

Esille tulleitten neljän jatkoksi voi heittää vielä kiekon mitä luultavimmin tunnetuimman kappaleen Särkynytsydämiset (viekää minut baariin). Näin kasassa on 5/12 Freukkarien ensimmäistä pitkää. 5/12, joka kuuluu suomalaisen kevyen musiikin hyvin (?) tunnettuun historiaan. Ei pöllömpi saavutus yhtyeen ensimmäiseltä levyltä.

Tällä kohtaa voi jäädä pohtimaan kuinka hyvin yhtye lopulta tunnetaan niin sanottujen piirien ulkopuolella.

Bändin kokoonpano oli tässä vaiheessa:

• Pekka Myllykoski, laulu + huuliharppu
• Arto Pajukallio, kitara + 12-kielinen akustinen + laulu
• Mikko Saarela, basso + laulu
• Markku "Obo" Austi, akustinen kitara + laulu
• Ari Väänänen, kitara
• Heikki "Kossu" Hynynen, rummut + laulu

Kuten tarkkasilmäisimmät laskivat yhteen, eivät Pekka ja Mikko tehneet aivan kaikkia kakstoistikon tekstejä. Se viimeinen tuli Austilta ja on hulppea Iloinen poika ja iloinen tyttö, joka on helppo kuitata hölmöksi humöörirepäisyksi. Onhan se sitäkin, mutta mielestäni kerta toisensa jälkeen mitä erinomaisinta kuultavaa mölykuoroineen päivineen.

Olli Haavisto soittaa stilikat, dobrot ja haitarit, Ahti Marja-aho viulut.

Outo painos

Yllä näkyvä biisilistaus on CD:n takakannesta. Ensin 12 kappaletta, jotka muodostavat vuoden 1986 alkuperäisen LP:n ja kasetin. Lopussa vielä kaksi lisää, Naurusavuke ja Kylmä sää. 2009 ilmestynyt painos on Discogsin mukaan juuri tuollainen.

Sen sijaan ensimmäinen laserlätkäversio vuodelta 1989 on saman lähteen mukaan hieman erilainen. Sillä bonukset sijoittuvat puoleen väliin levyä (erikoinen ratkaisu muuten), ja ovatkin Asseri ja Mihin sotkuun jouduinkaan.

Selvä. Minulla siis on CD mallia 2009, kuten ympyriäisen printistäkin voi todeta.

Niin ikään kuoret ovat kauttaaltaan -09 vuosikertaa. Sisältä ja päältä. Discogsiin ei kukaan ole liittänyt tästä etukannen kuvaa enempää, mutta kun vertaan omaani sieltä löytyviin -89 version kuviin, ei mikään täsmää.

Kaikki siis viittaa edelleenkin siihen, että ostin aikoinani käytettyjen markkinoilta uudemman painoksen, jonka lopussa pitäisi soida mainitut pari täkyä. Huomatkaa julkaisuajankohta myös kotelon takapuolen viivakoodin päällä.

Vaan ei kun ei. Kuunneltava osuus on muun todistusaineiston vastaisesti täsmälleen sitä mitä Discogs kertoo kuuluvan vuoden 1989 CD-versioon. Kaksi lisänumeroa paikoilla 7 ja 8.

Nythän on niin, että FMEJ-kokoelmani pitää varsin puutteellisenakin sisällään kaikki neljä bonusta. Kolme niistä eri esittäjien levyllä Paljaat Uneksijat (1987) ja singlejulkaisu Kylmä sää tuplakokoelmalla Helmet, Hitit & Hutit (1998), jolla avasin Freukkaritarjonnan hyllyssäni joskus 2000-luvun alussa. Ja onhan tuo jälkimmäinen myös kakkosälppärin Siunattu Hulluus (1987) CD-bonarina.

Noilta osin ei siis ongelmaa. Enemmänkin tämä askarruttaa akateemisessa mielessä. Tahtoisin tietää mistä on kysymys.

Onko koko vuoden 2009 painos virheellinen? Onko olemassa pienempi vikapainos, jota Discogs ei tunne? Ettei peräti vaan kyseessä olisi piraatti, jonka tuotannossa olisi päässyt tapahtumaan kämmi?

Jos siis satut omistamaan saman kuin Apulaissheriffi, otan riemulla vastaan kaiken tiedon, vaikkapa tuonne kommenttikenttään lisättynä. Kiitos.

Itse levyhän on joka tapauksessa vallan mainio.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
• SOITTOLISTAT - Itsenäisyyspäivän matkakonsertti

SOITTOLISTAT - Viimeiset lunkit, funkit ja punkit

Piti hiihtämään lähtemistä viivyttäessäni alkaa kuuntelemaan perätysten Eppu Normaalin studiolevyjen viimeiset kappaleet. Jätkillä kun on monesti ollut tapana lätkäistä hännille joku tavallista erikoisempi tyrskäys. Jotain löysin rantein työstettyä. Jotain ilman otsaryppyjä ja kireitä nutturoita kuunneltavaa.

Tekaisin teemasta saman tien soittolistan. Jouduin muodostamaan yhden hengen esiraadin alustavaa karsintaa suorittamaan. Byrokratiatoimen tarkoituksena oli varmistaa, ettei mitään liian normaalia päätyisi epänormaalien joukkoon.

Työn tuloksena 9/14 viimeisistä kelpuuttui mukaan. Merkille pantavana seikkana todettakoon, että painotus ei ole tuotannon loppupäässä. Pois jääneet ovat näet albumeilta 9, 10, 12, 13 ja 14.

Tämä hakkaa mielestäni mennen tullen ja palatessa bändin "parhaista" kasatut kokoelmat. Uusimmasta vanhimpaan soitettuna huippuputki koetaan vuosien 1984, -83 ja -82 kolmikossa, soittolistan biiseillä 3-5.

Spotify ja tunnukset kehiin ja Viimeiset lunkit, funkit ja punkit ovat kuunneltavissasi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar
• LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie
• SOITTOLISTAT - 80-luvun britit

LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar

Kun ei huomioida kuluvan vuosituhannen tekosia, on Eppujen studiolevyissä vuoden 2013 tietojen mukaan vain neljä alle 50000 kappaleen myyntiin jäänyttä. En usko rajan niiltä ylittyneen tuon jälkeenkään. Nelikko on Aknepop (1978), Aku Ja Köyhät Pojat (1983), Studio Etana (1993) sekä maanmainio Cocktail Bar (1981).

Se tosiasia, että sinikantinen vauhtirokkityö maistuu minulle niin kovin hyvin, ei ole ristiriidassa albumin nauttiman suosion kanssa. Ei ole mitenkään ainutlaatuista, että Apulaissheriffin ja koko ihmiskunnan kulttuurimieltymykset sivakoivat toisinaan eri latuja.

Sen sijaan jonkin verran on ihmetyttänyt mistä johtui lähes 30 prosentin menekin pudotus sitten edellisen. Akun Tehdas (1980) saa käyttämässäni IFPI:n tilastossa lukeman 56909, Cocktail Bar 42030. Tähän on joku syy. Mietitäänpä asiaa historian valossa.

Mutkat suoriksi vetäen Aknepopin voi sanoa edustaneen räkäistä punk-kaahausta Sex Pistolsin malliin. Vetivät mitä osasivat, eivätkä välttämättä niin kauheasti osanneetkaan. Seuraaja Maximum Jee & Jee (1979) osoitti selvää edistystä soittotaidossa ja rakentui ramonesilaisesta punk popista. Tämän jälkeen koettiin vielä suurempi siirtymä.

Mielestäni muutos tultaessa Akun Tehtaaseen hakee vertaistaan. Osaamisen karttuessa kaikilla osa-alueilla alkoi materiaaliin ujuttautua sävyjä ja monipuolisuutta. Tempoihin saatiin vaihtelua. Ramojen lisäksi ajattelen kuulevani vaikutteita Mark Knopflerilta. Bob Dylan oli lähes folk, Viimeinen funk groovaava jazz rock. Persoonallista tavaraa kaiken kaikkiaan.

Kenties luonteva kehitys olisi jo heti tämän jälkeen tuotattanut Rupisia Riimejä, Karmeita Tarinoita (1984). Toisin kävi.

Cocktail Bar ei ollut näin jälkikäteen arvioituna luonnollinen musiikkijatkumo Eppu-tarinalle. Pikemminkin se kävisi vaihtoehtoisesta polusta Maximum Jee & Jeen jälkeen. Se olisi voinut olla yhtyeen kolmas LP, mutta se oli neljäs. Näin siitä tuli hyppy takavasemmalle sen sijaan, että olisi menty eteenpäin.

Hidasteluja ei ole lainkaan. Tarttuvia kertosäkeitä tyyliin "älä mene njet njet" tai "uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa" on korkeintaan yksi; Musiikkia Rantalasta yrittää nostaa päätään sillä saralla. Suuri yleisö on aina kaivannut mukana hoilattavia täkyjä, jotka eivät ole turhan vaikeatajuisia. Niitä uupuu tällä kertaa.

Kitarat soivat edelleen Ramones-linjoilla, nyt Status Quolla ryyditettynä. Tämän perusyksinkertaisuuden päällä ilmenee kappalerakenteissa tiettyä monimutkaisuutta, jota kansa suuressa mittakaavassa ei janoa. Sinällään perin toimivat syntesaattorikokeilutkin saattoivat olla monelle liikaa.

Noin näen homman menneen laajemmassa katsannossa. Omassa maailmassani käsiteltävänä oleva teos on Eppu Normaalin parhaimmistoa, eikä ole käytössä kulahtanut.

En pysty muistamaan missä vaiheessa sen kotiin hoitelin. Oliko noin -88, kun vinyylin ostin vai olinko jo aiemmin äänittänyt kasetille? Veikkaan kasettivaihtoehtoa.

Tosiaan, Pantse sovitti ja soitti syntikkaa. Tässä vaiheessa Eppujen kosketinosasto ei vielä ollut safkoittunut. Entinen Eppu ja vielä tuolloin pääsanoitusvastuun kantanut Mikko Saarelakin syntetisoi. Epäilyttävien ainesten määrä ei kuitenkaan noussut kohtuuttomaksi.

Pohjimmiltaan sisältö on kulkevaa kitararokkia. Pantsen ja Torvisen yhteistyö maistuu maukkaammalle kuin ehkä koskaan muulloin. Muikeita riffejä, eloisaa peruskomppausta ja onnistunutta maalailua pitkin ja poikin. Tämä ajatuksissa kannattaa muita unohtamatta kiinnittää huomio kolmikkoon Raukat rajat, Cocktail bar ja Haavoittunut polvi.

Aku Syrjä rumpuineen ansaitsee biisien mielenkiinnottamisesta erityismaininnan. Vaari Nevalainen bassottelee sen minkä pitää eikä tavoittele taivaita. Etualalle basso pääsee nimikappaleen introssa.

Myös lyriikat jaksavat ilahduttaa aina vaan. Nokkeluuskerroin on kokonaisuutena korkealla tasolla. Malliesimerkkeinä tästä käyvät Kansan koti ja Alaston mies, alaston nainen. Sivistysmielessä tuskin olen ainut, joka on Saarelan ansiosta oppinut mitä tarkoittaa Delirium tremens.

Martin kynäilemät Herran tähde ja Päätön mies eivät kalpene tippaakaan kokeneemman sanasepon tekstien rinnalla. Niin ikään Pantsen Ripa rapa istuu erilaisuudessaankin linjaan ongelmitta.

Toisaalta tekniikkapuolen onnistumisesta, toisaalta Martin riittävän selkeästä artikuloinnista johtuen minulle ei ole jäänyt juurikaan ymmärtämisaukkoja sanoissa. Aiemmilla Eppu-tuotoksilla väärin tulkittuja kohtia kyllä piisaa. Monet epäselvät pätkät ovat auenneet vasta myöhemmin luettuna. Tämän todetessani myönnän, että luulen vain. Saatan vieläkin tietämättäni väärinkäsittää jotain.

Vähiten itseäni kiehtovien joukkoon laskettava Warsova valittiin ainoana singlen A-puoleksi. Kuitenkin, sekin on oikein hyvä biisi ja potkii kummasti irrallaan muusta lätystä kuultuna.

Harmi, kun nykytiede ei mahdollista vaihtoehtoisten menneisyyden tapahtumaketjujen tutkailua. Olisi kiintoisaa tietää miten kuluttajat olisivat käyttäytyneet, mikäli Cocktail Bar ja Akun Tehdas olisi julkaistu päinvastaisessa järjestyksessä. Varmaan joku päivä sekin onnistuu, kun käytössämme on tarpeeksi fiksu tekoäly (anteeksi kirosana, en ota tavaksi).

Aliarvostuksen alhosta olisi jo aika tämänkin päästä parrasvaloihin ja kaikkien syytä herätä siihen, että Cocktail Bar on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie
• VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä