UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Mylsä II

Löysiä vaan, kuuluu kokoelman toisen laulun nimi. Jotain tiukalle vastakohtaisia juttuja, ajattelen etukäteen. Teksti ei kuitenkaan tue ajatustani. Ymmärrän kyllä, mutta nettihaen vielä varmuuden vuoksi ja opin sanan tarkoittavan työvuoroa, ilmeisesti Kymenlaakson murteessa.

Ei niin kovin monenkaan päivän päästä tuosta lueskelen jotain romaania, olisiko Turusen Heikkiä, en enää muista. Sama sana hyppää kirjan sivulta päin näköä. Taas kerran näitä kummallisia sattumuksia, joita elämä silloin tällöin tarjoilee. Opintojen äitiä. Jäänee ainakin löysin merkitys mieleen.

Kertomani ei tietenkään edusta kokoelman tärkeintä antia, mutta anekdootit on aina kivoja. Kyseisen löysin levyltä Mylsä II (2026).

Jo yli vuosikymmen takaperin ilmestyi Maaseutumusiikin katalogissa lyhytikäisen, uskallanko sanoa, projektiorkesterin Kevyet Mullat (ystävineen) pitkäsoitto Mylsä (2015). Sillä eri solistit esittävät yhtyeen säestyksellä lähinnä tai pelkästään Myllykoski-aiheisia kappaleita. Yksi solisteista on Mika Byman.

Nyt Byman on touhunnut Kymi Kantri -tapahtuman sivutuotteena levystä kakkososan saman teeman tiimoilta. Perusbändinä toimii tällä kertaa rumpali Sami Laakson, basisti Harri Ruotjoen ja kitaristipuhaltaja Matti Leponiemen yhdessä ja osina muodostama kombo.

Vokalisteina kuullaan osittain samoja ääniä kuin ykkös-Mylsällä. Vuoronsa saavat Suonna Kononen, Otto Pilli, Byman itse, Marko Aho, Hannu Seppänen, Tapsa Kojo, Ilona Pilli, Arto Pajukallio ja Atte Hipp. Toivon onnistuneeni poimimaan kaikki muusikkonimet kansista, kun mainitsen vielä taustalaulajina Minna Sipisen ja Tuukka Nikusen.

Tietenkään asiat eivät mene niin yksioikoisesti kuin yllä esitän. Kukanenkin soittaa siellä sun täällä sitä sun tätä ja on toisaalla pois rivistä. Lätyn ykkösralliksi tällä hetkellä mieltämäni Cowboy on oiva esimerkki tästä. Kun Ilona Pilli esittää säveltämänsä ja sanoittamansa biisin, pistelee Tuukka Nikunen kitaralla, lapikkaalla (!) ja tamburiinilla sekä laulaa taustoja Otto Pillin kanssa. Ei muita mukana.

Genremielessä Mylsä II osuu osastolle kantri & folk, minkä saattoi arvata ainuttakaan raitaa kuuntelematta. Tekstit pyörivät niin ikään ennalta arvattavasti Myllykoskella, joka on nykyisin osa Kouvolan, aiemmin Anjalankosken kaupunkia ja sitä ennen Sippolan kuntaa. MyPa, vuonna 2011 suljettu paperitehdas, jne.

Näistä raaka-aineista on kokattu kasaan koherentti kokonaisuus. Makoisaa musiikkia, joka ei albuminakaan tunnu ollenkaan irrallisten osien summalta.

Mitä tuntumiseen tulee, veistelee Suonna Kononen paketin alussa, sen toisella suosikkiviisullani jotta Tuntuu että kaikki muuttuu (eikä mikään kuitenkaan).

Jos ja kun ylläoleva kuva on kirjoitetun osalta pelkää harakanvarvasta, klikkaa se auki niin näet.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III
• UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat
• UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

Huomaan olleeni nelisen vuotta takaperin kannalla, jotta Lättähattu (2016) olisi Huojuvan Ladon pitkäsoitoista ykkönen. Samaa mieltä olen edelleen.

Ilmestymisvuotensa levyjä laskin omistavani jonkun verran alle 50, kun ei huomioida kokoelmia. Noinkin monesta en ollut tähän päivään mennessä antanut yhdellekään Apulaissheriffin aivan mahtavan titteliä. Kun nyt tiedostoa selailin, en äkkipäätä hoksannut kilpailijoita kyseisen vuoden mahtavimmaksi muilta kuin Tomi Leino Triolta ja The Fabulous Thunderbirdsiltä.

Helmikuussa 2026 uskallan siis julistaa tämän kuuluvan Top3:een vuoden 2016 osalta ja Top1:een Latotuotannossa.

Orkesterilta on lähes kahden vuosikymmenen aikana ehtinyt tulla fyysisiä äänitteitä ulos ainakin viiden yhtiön kautta. Jutun aiheen julkaisijana toimi Maaseutumusiikki ja se on toistaiseksi ollut pikkukiekot poislukien firman ainut Latojulkaisu.

Bändin aikajanalla Lättähattu sijoittuu albumisarjassa numerolle kolme. Tässä en huomioi kokoelmaa Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014).

Levyllä soittaa kvartetti Suonna Kononen (laulu, kitarat, mandoliini, huuliharppu), Ilkka Vartiainen (pedal steel, dobro, banjo), Yrjö Vähäkallio (basso, muuan kitarasoolo) sekä Keijo Korhonen (rummut ja muut kolistimet, taustalaulu). Vähäkallion vähän albumin jälkeen basistina korvannut Teemu Sinkko laulaa taustoja ja perkussoi. Hän myös äänitti ja osatuotti.

Tapsa Kojoa voi miltei pitää viidentenä heinämiehenä, koskapa hän häärää koskettimineen ynnä muineen liki kaikilla raidoilla. Taustakuoroissa vilahtelee enemmän Riikka Rauhala sekä vähemmän Tuire Silvennoinen, Pena Penninkilampi ja Ila Loueranta, kerran kukin.

Lättis ei ole läheskään ainutkertainen siinä, että mielestäni vähiten hyvä kappale on läimästy keulille. Syyksi osoittautuu teksti. Juice-tribuutiksi kirjoitettu Tom Russell -käännös Poika unelmoi (Savo) ei vaan yksinkertaisesti ole sellainen, että se ja käsitykseni oivasta sanoituksesta kohtaisivat. Pena ja Ila veisaavat juuri tällä. Luonnollisesti.

Huolimatta ylle pistämästäni, pidän Konosen laululyriikoita noin kokonaisuutena hyvinkin laadukkaina. Mainioita esimerkkejä löytyy myös käsillä olevalta lätkältä.

Sellainen on mm. itseeni kymmeniköstä aikoinaan ensimmäisenä iskenyt ralli Hirviryijy, jossa toimivat sekä säv ja san että maniska- ja hanuripitoinen sov. Kertoja muistelee nuoruutensa lemmittyä nostaen persoonallisesti muiston merkeiksi hirvikuvioisen ryijyn ja täytetyn metson. Samalla harmitellaan vanhan ajan baarikulttuurin taantumista ABC- ym. ketjumeiningiksi. Samaistun siihen.

Joensuu (ne kehnot veivät meiltä Wanhan Jokelan) haikailee sekin katoavan baarikulttuurin perään, nyt kiistatta tosielämän tapauksen kera. Siitä huokuva kotiseuturomantiikka ja -historia eivät ole olleet harvinaisia teemoja Konosen uralla.

Tämän jo Folkswagenille laatima tunteikas Suomenhevonen lienee paketin tunnetuin siivu, eikä sekään ole vapaa menneitten aikojen kaipuusta. Olkoonkin itsestäänselvää tai mitä vaan, niin Heikki Turusen kirjojen ystävänä en voi olla vertaamatta sanataitureita toisiinsa. Heidän luomissaan maailmoissa on yhteisiä piirteitä.

Sivuhuomio: oikolukiessani juttua, sain tässä kohtaa aistimiini, tai paremminkin päähäni tuoksumuiston papan Hulasta, äksystä työjuhdasta, jota sieti varoa.

Vielä kun saan mainittua lyhkäisen instrumentaalin Vanha koira herättämät irkkumielikuvat ja luuloni sen syntymisestä Poguesin innoittamana, siirryn levyn kolmen helmen pariin. Niinpä. Koen tosiaan levyllä olevan peräti kolme helmeä, mikä ei ole järin tavanomaista.

Niistä ensimmäisenä lipuu vastaan jylhä Mies Luoja tietää mistä, joka todistaa paitsi Konosen sanoituskyvyistä myös hänen pistämättömästä melodiantajustaan. Väliosan progehurjailu on meikäläisen musiikkituntemuksen mukaan varsin lähellä Kingston Wallin tykitystä. Korhonen antaa kapuloitten heilua ja Suonnan kitara ujeltaa.

Välihuomio: meikäläisen musiikkituntemuksessa proge ei ole kaikkein parhaiten edustettu tyylilaji.

Toiseksi helmeksi on ajan saatossa kankeutunut Menneet polvet. Aiheena ovat taas entiset päivät, ne viimeiset vanhat hyvät. Tämä ei ole suinkaan ainoa Konoskappale, joka tuikkaa teränsä syvälle kuulijan sisuksiin ja herkistää. Jotta moinen olisi mahdollista, ei itse biisi riitä, vaan se pitää myös esittää oikein. Bändi vahvistuksineen onnistuu tavoitteessa virheettä.

Ja ettei hurjastelu unohtuisi, on tähänkin semmoinen sovitettu. Loppu on silkkaa etelän rockia ja suorastaan kliseisen skynyrdinen. Vaan eipä tuo haittaa, kun noin tomerasti potkii. Potkii vimmatusti kuin nuori Litmanen harjoituskentällä ja missä vaan se oli mahdollista.

Helmistä kirkkaimman paikka on tällä kertaa jonon hännillä. Puhutaan Syvärin jouluyön tasoisesta teoksesta. Vaikea on tätäkään kuunnella liikuttumatta, vaikka kuuntelukilometrejä on takana jo melko tavalla. Pitkät kilometrit kotiin ansaitsee heittämällä arvosanan 10+/10.

On totta, että taideteosten liiallinen selittäminen luojien taholta ei aina palvele "kuluttajaa". Siinä voi itse muodostettu tulkinta mennä kumolleen, minkä jälkeen kokemus ei välttämättä ole kuin ennen. Haluaisin siltikin tietää mistä laulu kertoo. Ajatuksissani tässä liikutaan hautajaistunnelmissa, tai kenties hetkissä ennen hautajaisia, kun menetys on juuri tapahtunut.

äsken kaikki oli vielä valoisaa

päivän tuoman pois ilta vei

puhelimen piippaus: "isä, hei"

pitkät kilometrit kotiin

Homma lähtee käyntiin Korhosen Heart of gold -rumpukompilla. Vähäkallion basso myötäilee harkitun vähäeleisenä. Kitaraa ja muuta. Vartiaisen stilikka viiltää sieluun saakka, eivätkä Kojon urut hetken päästä jää pekkaa pahemmaksi. Myös tällä on oma kohottava loppuvilkastelunsa.

Yksi yksittäinen syy, miksi musiikki rikastuttaa elämää: Pitkät kilometrit kotiin.

Toivottavasti kuuntelitte.

Mitä teksteihin tulee, olen jo kauan sitten havainnut tiedostamatta kehitteleväni monesti täysin tolkuttomia, biisejä yhdisteleviä korvamatoja. Kombinaatioitten komponentit tulevat varmaan useammin eri esittäjiltä, mutta nyt on näemmä kehkeytynyt tällainen:

mies Luoja tietää mistä

mies Luoja tietää mistä

mitä hirviryijyllä tehtiinkään

Tässä tapauksessa - mutta ei aina - matojen melodiat ovat peräisin samoista lähteistä kuin sanat. Olkoon tuo kummallinen päähänpinttymä tiivistelmä Lättähatusta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #3 - Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita
• LEVYT - Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Elävänä Osulassa

Totesin tuplan pariin otteeseen kuunneltuani sen sikäli yllättäväksi liveksi, että se ei keskity viimeisimmän studiokiekon materiaaliin. Kevyttä tilasto- ja nippelitautia potevana en malttanut olla tarkistamatta aavistukseni todenperäisyyttä.

Ja niinhän siinä kävi, ettei mutu tässäkään tapauksessa osoittautunut parhaaksi perusteeksi muodostaa kuvaa tai mielipidettä. Faktat puhuvat puolestaan, 7/28 raitaa albumilta Utopia, Texas (2022).

Tietenkään neljäsosa ei ole valtaosa, mutta on uusimmalta kuitenkin eniten biisejä mukana. Muilta 4, 1, 3, 5 ja 3 plus päälle pikkulevyiltä poimitut sekä yksi laina Froikkareilta. Olisiko tämä sittenkin tyypillinen live? Välttääkseni tuskaisat ja aikaavievät tutkailut arkistoissa, jätän tämän vain tähän.

Elävänä Osulassa (2024) on basisti Teemu Sinkon leikkelemä ja liimaama kooste Huojuvan Ladon Valtimon Osulan keikoista 2021-23. Ajanjaksoon mahtuu siis pätkä ajalta ennen tuota nykypäivästä nähden uusinta studiotyötä. Ykkös-CD:llä laulaja Suonna Kononen käyttää sähkökitaraa, kakkosella akustista.

Keijo Korhonen rummuin ja Ilkka Vartiainen pedal steelillä täydentävät kvartetin. Ei mitään erikoisempaa, ellei laske sellaiseksi muutamaa Konosen huuliharpun pöräystä tai Vartiaisen ajoittaista siirtymistä banjon varteen. Ei vierailijoita, paitsi Olli Nurmen puheosuus Ava-hotellissa.

Sinkko ja Korhonen saavat taustojen lisäksi laulaa yhden kappaleen verran liidiä kumpikin.

Noilla aineksilla syntyi sellaista, mihin olen Ladon kohdalla tottunut. Musiikkia, josta ei meikäläisen maulla varustettu voi olla tykkäämättä, mutta joka ei nouse mielessäni viimeisen päälle huipuiksi. Käyttäisin sanaa pikkunätti, vaan kun se on liian helposti tulkittavissa vähätteleväksi tai alentavaksi, valitsen toisen adjektiivin. Huojuva Lato tekee mukavaa musiikkia.

Tuplan jako kahteen mainitulla perusteella on hyvä ratkaisu. Noista voi valita mielialaan sopivamman levyn, koska kaksi tuntia putkeen on jo aika kova pala.

Osulassa sähkökitaraosasto toimii minusta paremmin. Valintani tulevaisuudessa tulee siis todennäköisesti useammin olemaan CD1. Muuan ajatus juolahtaa päähän, mutta käytän hieman tarmoa siihen, etten ala tutkimaan bändin studiotuotantoa asenteella missä on enemmän, missä vähemmän sähköä.

Tarjolle heitän aikoinaan uutena biisinä kokoelmalle Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014) pistetyn balladin Syksyn tähtien alla. Hieno peruskuvio kitaralla, kaunis laulumelodia, toimivia sooloja kaikin käytetyin kielisoittimin (g, b, ps) ja vielä lyhyt reggae-rytminen pätkä keskellä.

Edellä esittämäni yhtyeen tuotannon mielipidepohjainen luonnehdinta kaipaa erästä tarkennusta, jonka paikkansapitävyyden esimerkkikappaleeni todistaa vääjäämättä oikeaksi. Nimittäin sitä, jotta kaiken "vain" mukavan musan sekaan on piilotettu yksittäisiä helmiä, jopa timantteja.

Elävänä Osulassa on Ladon toinen livealbumi. Myös Valtimon Seiska (2018) äänitettiin Valtimossa, joka tosin on nyt jo viidettä vuotta osa Nurmesta. Kansivihkosessa Kononen kertoilee tuosta ja siitä miten hankala on päästä edemmäs keikkailemaan. Näin se vaan nyky-Suomessa menee. Jos teet marginaalista juurimusiikkia, ei kannata odottaa laajaa kysyntää läpi maan.

Saman olen yleisöläisenä pannut ikäväkseni merkille Oulussa. Harvassa ovat tapaukset, kun kauempaa kuin hyvin läheltä saapuisi tänne esiintymään joku blues-, soul-, rockabilly- tai country-orkesteri tahi -artisti.

Onneksi on levyt.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat
• UUTUUSLEVYT - Marko Haavisto & Poutahaukat: Onnentalo
• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Before And After

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas

Käytiin kesällä 2005 Dublinissa. Päiväreissulla Wicklow-vuorille pikkubussin kuski halusi näyttää kiertuelaisille suosikkinäkymänsä, "my little piece of heaven". Tie kulki lähelle syvää, jyrkkärinteisten vuorten piirittämää laaksoa, jonka pohjalla siinsi tummansininen järvi. Kaukana alhaalla näkyvät rakennukset kuuluivat kuulemma Guinnessin suvulle.

Ei hassumpi näköala. Eikä ole hassumpi myöskään tämä Huojuvan Ladon (kokoelma huomioimatta) kuudes studioalbumi Utopia, Texas (2022).

Se on selvä parannus kahden vuoden takaiseen levyyn Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020). Enemmän ajan hampaan koettelema Lättähattu (2016) saa ehkä vielä pitää ykköstykin paitaa Apulaissheriffin ei-vakavassa Lato-rankingissa. Jää nähtäväksi, mitä ajattelen parin vuoden päästä.

Aiempiin nähden bändi tarjoaa tätä nykyä enemmän musiikillista leveyttä ja syvyyttä. Leveyssuunnassa se on tänä päivänä cocktail manserokkia, heartland rockia, Jethro Tullia, Neil Youngia, sekä eniten erinäisiä, vähemmän tuntemiani countryn alalajeja. Nuo ja varmaan muitakin ainesosia on kaadettu astiaan, ravistettu ja hieman sekoitettukin.

Syvyys ilmenee sovitusten mietittynä laaja-alaisuutena. Erilaisia soittimia käytetään musan ehdoilla. Stilikka ja sähkökitara hallitsevat äänikuvaa. Banjo ja haitari tuovat elävyyttä.

Sanoitukset kaivavat Helismaan ja tämän opillisen perikunnan multia. Vaikutteet on laskettu läpi pohjoiskarjalaisen suppilon. On tosin huomattava, että sanoittajan kotimaakunnan ääni kuuluu riveillä aiempaa vähemmän, Konosen persoona kenties enemmän. Paikkoina käydään mm. Turussa ja Texasissa.

Perusketjun Suonna Kononen - Ilkka Vartiainen - Teemu Sinkko - Keijo Korhonen lisäksi eniten saavat nauha-aikaa Tapsa Kojo hanureineen ja koskettimineen sekä Tuire Silvennoinen omine äänineen. Arto Pajukallio soittaa soolon kitaralla, Arty Passes Ameriikasta hoitaa pedal steelin nimikappaleella.

Vastoinkäymisiltäkään ei levyn syntyvaiheissa vältytty. Rumpali Korhonen joutui kesken äänitysten ohitusleikkaukseen, josta hän on kolmen viikon takaisten tietojen mukaan toipunut hyvin. Jarkko Pohjolainen, Huojuvan Ladon kapuloitsija mallia 2008-09 riensi paikkaamaan ja takoo neljällä raidalla.

Biiseistä nostan Konosen ja Silvennoisen duettolaulusta hyötyvän balladin Kesä, jonka kitarasoolon tunnelmista palautuu mieleen edellisen LP:n Rakkaustähti. Oivasti maistuu myös reipas Kaukaisiin saariin. Kautta linjan ui uija vauhdilla.

Tutulle, isossa kimpassa tehdylle kasarin hyväntekeväisyyslaululle maksanee säkeistön melodian osalta velkaa löysähkö Manta. Se ja Savolaista verta numeroilla 8 ja 9 laskevat kokonaisuuden tasoa niin, että uimari uhkaa vajota uppeluksiin.

Onneksi loistava Tie päättyy meren rannalle palauttaa pään pinnalle. Konosen kitara ja Kojon urut ponnauttavat koko ukon kantapäitä myöten ilmaan. Loppurauhoittuminen pyrkii viemään mielen Jäämeren rantaan, mutta tämän kokijan aatos karkaa huilulta kuulostavien koskettimien (?) myötä vihreälle saarelle, bussikuskin pikkutaivaaseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät

UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat

Oliko 70- vai 80-lukua, kun pikkupitäjän urheiluliikkeen alakerran matalakattoista kellarihuonetta hyödynnettiin muun muassa partiolaisten kerhotilana. Tuota partiokoloa käytti treenikämppänään pari paikallista yhtyettä, joitten harjoituksia yritettiin ja joskus päästiinkin katsomaan.

Eräs mieleenjääneistä numeroista toisella bändeistä oli mukavan kuuloinen Lappoisen nappannai. Veikkaan sen tulleen ohjelmistoon Hurriganesin kautta. Jos näin, niin omaan hyllyyni se päätyi ensimmäistä kertaa samasta syystä. Siis Hanger (1978) ja siellä Love potion no. 9.

Toinen osuma kokoelmiini tuli paljon myöhemmin Sorsakoski-boksin myötä. Siltä löytyy Kalle Kiwes Blues Bandin esittämänä Topin 9-suomennos Tää koskista on vain. Ei juuri tuolla vedolla, mutta jollain kohtaa kuitenkin orkesterissa soitti myös Arto Pajukallio, Freukkareissa alusta loppuun.

Tässä vaiheessa 9-tarinan kaari päättyy käsillä olevan uutus-CD:n loppuun, jossa Pilli tulkitsee kitaransa säestyksellä ja Suonna Konosen taustalaulamana samaisen käännöksen. Kauniiksi päätökseksi hän vielä näppäilee erään Jimmy Pagen erästä aika tuttua kitarateemaa muutaman nuotillisen.

Jutun juureen antoi sykäyksen karvanaamaduon vasta ilmestynyt Metsähovin Pojat - Live (2020).

Aikojen saatossa herrojen Kononen ja Pajukallio polut ovat erinäisten yhteistöiden vuoksi ristenneet useaan otteeseen. Syksyllä 2019 kantriäijät lähtivät kiertämään soittokuppiloita kaksistaan, akustisen soitinrepertuaarin kanssa. Levy on koottu kolmena kiertueen iltana tehdyistä nauhoituksista. Mutaisista vesistä (Jallun laulu) on jopa yhdistelmä kahden tapahtuman äänityksiä.

Kannatan periaatteessa ajatusta, että livealbumi on yksi yhteen yhden keikan kanssa, mutta ymmärrän pyrkimyksen hakea julkaisulle parhaita ottoja. Onneksi kuunnellessa eri soittopaikat paljastuvat vain välipuheista. Muutoin tuntuma on konsertinomainen.

Kansivihkonen ansaitsee kantapäiden kopautuksen. Jokaisen kappaleen osalta on tekijätietojen lisäksi tarjolla instrumentaatio sekä esitysaika ja -paikka. Vielä on lyhyin kertomuksin valotettu biisien taustoja, mikä nostattaa käden lippaan.

Molemmilta artisteilta on levyllä jokunen sooloveto. Eräs kohokohta on Ikimetsän puut, jonka luikautti yksin Kononen pianojakkaralta; sanat Reino Rinne, Suonnan isoisä.

Ilahduttavasti mukana on äijien omasta historiasta napattujen biisien sekaan ripoteltuja samanhenkisiä lainoja muilta. Näistä ylimmäksi nousee Juliet Jonesin Sydämen Kantri.

Loppupuolella havahduin toki entuudestaan varsin hyvin tietämääni tosiseikkaan musiikinlajien osuvuudesta itseeni. Kantrin sekaan tällätyt blues-poljentoiset Lötkön haamu ja vielä selvemmin Ai sustakin saavat sydämen sykkimään hieman tiheämpään. Jos entisiä elämiä lainkaan on, Apulaissheriffillä saattaisi olla takana yksi vaikkapa 40-luvun Chicagossa, missä etelän raskaisiin töihin kyllästyneet ja pohjoiseen muuttaneet mustat veivasivat bluesiaan.

Niin. En tykkää kliseistä, mutta syyllistyn nyt blogin toisen livelevyjutun hännillä yhteen tavallisimmista (kaivakaa kivet valmiiksi). Aina toimii parhaiten paikan päällä. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Suonna Kononen: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät

Jahans. Vajaat 10 vuotta kasassa ollut bändi nimeltä J.Karjalainen on tehnyt uutta musiikkia. Huuliharpulla käynnistyvä rauhaisa Kevään hopeinen virta soi tuttuun malliin jokusen tahdin. Laulu alkaa.

Hetkinen. Painokoneet seis! Eihän tämä ole. Äänessä onkin aivan toinen persoonallisen ulosannin haltija, Suonna Kononen. Orkesteri on siis Huojuva Lato. Täytyy sanoa, että sävellykseltään ja sovitukseltaan voisin huoletta kuvitella kappaleen olevan Karjalaista. Jopa teksti passaisi hänen päästään tulleeksi. On aistikas tunnelmointi.

Ladon tuorein täyspitkä Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020) ilmestyi jokunen hetki takaperin. Uskallan vielä pitää sitä uutuuslevynä, jolloin hyllyyni päätyessään tuotos joutuu Apulaissheriffin toimisto-ohjesäännön perusteella jutun aiheeksi.

Sydänmaantiestä tehtiin video ja singlenäkin se julkaistiin. Kuulostaa siltä kuin Syrjän veljeksistä vanhempi olisi käynyt mikittämässä rummut sitä varten ja serkkupoika soittanut ne. Tosiasiassa kapuloissa on Keijo Korhonen, kuten jo vuodesta 2013 asti. Ilkka Vartiainen jatkaa edelleen liukukitaroissa ja uusimpana jäsenenä bassolla komppaa Teemu Sinkko.

Sinkkuainesta arvelen löytyvän myös ykkösraidasta, jonka mukaan albumi on ristitty. Se tuntui ensi soitolla hieman yksitoikkoiselta, ujuttautui toisella kerralla hyväksi ja aiheutti kolmannella jo lievää korvamatoisuutta.

Jos olisin yhä vinyylimiehiä, saattaisi B-sivu kulua käytössäni A:ta äkempää. Sattumoisin minun makuuni osuvimmat numerot ovat tällä kertaa niin sanotusti takapihalla eli mehtän puolella.

Ajetaan viittäkymmentä toimii maukkaan soitinnoksensa ansiosta. Teemun kontrabasso, Ilkan banjo sekä Suonnan mandoliini, huuliharppu ja akustinen tekevät tästä miellyttävän folk-henkisen. Mehukas Bertta rullaa huippupainijan lailla ja kertoo levyn mukavimman, joskaan ei niin iloisesti huipentuvan tarinan.

Valoisa Auringonläikkä hytkyy karibialaisittain, Vaaran laella henkii hienosti 70-lukua. Uusi tuttavuus on itselleni tämä Ozark Mountain Daredevils, jonka Mountain rangesta jälkimmäinen on suomennettu, alkuperäiselle lopen uskollinen versio. Kononen kitaralla ja Vartiainen pedal steelillä duetoivat pitkän, hartaan lopun Korhosen ja Sinkon pohjille.

Tiedän yhtyeen nokkamiehen Neil Young -diggariksi, kuten itsenikin. Siispä emme tule näkemään iltapäivälehden lööppiä siitä että Rakkaustähti on kova. Yllättävää sen sijaan on, että sen sanat ja sävel tulivat Minna Kettuselta, ei Suonnalta. Crazy Horsen kera vedetyt pitkät lurittelut yhdistyvät biisissä country rock -tyylin Youngiin erinomaisesti.

Vaikutteiden alkuperä paljastuu ihan ensimmäisistä surinoista ja plektran iskuista lähtien. Jatkossa Pohjois-Karjalan Ben Keith antaa kielille kyytiä asiaankuuluvasti. Konosen ylväs, ellei jopa majesteettinen soolo viimeistelee vaikutelman. Loppuun vielä pitkät Arc-häröilyt ja Viimeisten Vanhojen Hyvien Päivien lakipiste on kuultu.

Hyvät lukijat, Rakkaustähti ansaitsee myös teidän huomionne.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #3 - Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #3 - Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita

Huojuva Lato lienee orkesteri, jonka Suomessa hyvin harva tuntee saati sitten kuullessaan tunnistaa. Se kuitenkin näyttäisi nauttivan omassa pienehkössä kannattajakunnassaan sangen kovaa suosiota. Yhtye puurtaa kantrin parissa pyrkimättä olemaan tiukasti genren puhdasoppinen lipunkantaja.

Apulaissheriffille Huojuvan Ladon painavin valtti on Suonna Konosen erinomaisimmillaan liikutuksen partaalle ja ylikin herkistävät sanoitukset. Koskettavimmissa lyriikoissaan hänellä ruukaa olla tarina, jonka aihepiiri usein ensi alkuun yllättää omintakeisuudellaan.

Toisena etuna pidän Konosen täysin omanlaista, teoreettisen musiikinopetuksen teeseistä piittaamatonta tulkintatapaa. En tiedä millaisia numeroita nykykoululaitos antaisi hänen laulustaan, jos ylipäätään antavat mitään. Rohkenen arvella, että 1970-80-luvuilla tuskin herui kymppejä. Juttujani lukeneet tietävät, että tämä ei minun mittareillani ole mikään heikkous.

Yllä kerrottu mielessä voisi otaksua musiikin toimivan parhaiten periaatteella mies ja kitara. Vaan ei. Kyllä miehen onnistuneimmat biisit elävät nimenomaan bändisovituksina. Kitara kyllä, mutta lisäksi tarvitaan rummut ja basso, sekaan sinne tänne jotain muuta.

Mistä päästäänkin kokemaani kolmanteen vahvuuteen, joka on Ilkka Vartiaisen pedal steel. Harvakseltaan käytetty instrumentti kaiken kaikkiaan, mutta huomattavan yleinen country-piireissä. Olikohan juuri Konosen kirjassa, kun joku kommentoi stilikan soundin olevan sen verran hallitseva, että sillä on helppo ylisoittaa kappale pilalle. Tähän en ole Huojuvan Ladon tekemisissä törmännyt.

Tuntemistani heidän albumeistaan ei mikään ole toistaiseksi jaksanut kokonaisuutena kantaa huipuksi. Pikkulevysarjamme kolmannen osan kohde Talvisia Tarinoita (2015) sen sijaan on ässäainesta.

EP:llä toteutuvat vaivatta kaikki aiemmin kuvailemani hyvät puolet.

Sattumalta talvisella hautausmaalla, papan sijaa etsiessä kohdattu tyttölapsen viimeinen lepopaikka on aiheena laulussa Barbie hautakiven päällä (linkistä video). Voiko näin erikoista tekstiä edes keksiä, ellei ole itse tavannut nukkea siellä missä yleensä kynttilät kunnioittavat vainajien muistoa? Lopun kellopeli tähdentää tuokiokuvan murheellisuutta.

tänä jouluna

hän ei ole joukossamme

leikkii vailla tuskia

enkelien parvessa

Syvärin jouluyö sijoittuu tietenkin jatkosodan asemavaiheen rintamalle. Koska alla on varsinainen kyynelten kirvoittaja, jää tämän surumielisyys hieman varjoon. Ja kyseessä on sentään sanallisen mollirintaman tykkitavaraa, etenkin säkeistöjen päästessä sinne missä kerrotaan seuraavasta joulusta.

jalat jäivät Karjalaan

jos se ketään kiinnostaa

nyt lykin Eteläsatamaan

morfiinia ostamaan

On tosissaan vaikuttavaa kerrontaa, jota Vartiaisen soitanta tukee ja alleviivaa kauniisti.

Tuollaisen avauskaksikon perään ladataan sitten vielä yksi pommi. Waylon Jenningsin Outlaw shit kääntyi Suonna-prosessissa muotoon Kantripaskaa. Alkuperäisen tapaan äärimmilleen hidastetulla tempolla vedettyyn tunnelmapalaan hän istutti muutamia Juice-viittauksia.

Täydellistä hipovaksi kappaleen naulaa Pekka Myllykosken tulkinta. Vaikka sanoituksessa on vihjeitä Leskisestä, on se selvästi Pekka-elämänkerrallinen. Tietäen miten Myllykoskelle lopulta suhteellisen pian tämän jälkeen kävi, alkaa teksti kuulostaa muistokirjoitukselta hänelle. Voi vain nyökytellä, miten hieno sellainen se onkaan. Jos se sitä on.

Kolmen itkuvirren - hyvässä mielessä, erityisen hyvässä - jälkeen saa Ilkka Vartiainen vielä oman soolonsa. Hänen sävellyksensä Christmas on the road soljuu eteen päin leppoisissa ja uneliaan iloisissa tunnelmissa vieden EP:n kunnialla maaliin.

Christmas, totta mooses! Tarvittiin lähes sanaton musiikkiesitys ennen kuin tajusin, että kyseessä on kolmelta neljäsosaltaan joululevy. Kaksi ensimmäistä raitaa onnistuivat piilottamaan juhlan omien, tärkeämpien teemojensa alle. Ja jouluhan ihan mainittiin molemmissa, toisessa jopa nimessä. Taitaa todistaa jotain Konosen lauluntekijän lahjoista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• KIRJAT - Suonna Kononen: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

KIRJAT - Suonna Kononen: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

Jos Apulaissheriffi olisi todellinen ammattini, stereotyyppisen arvauksen mukaan kuuntelisin varmaan lähinnä country-musiikkia. Eipä ole, enkä kovin paljoa kuuntele. Lajityyppiä edustaa hyllyssäni jokunen kymmenen yksikköä Johnny Cashia sekä nippu Jytäjemmareita, Freukkareita ja Huojuvaa Latoa. On myös yksittäisiä levyjä artisteilta, jotka ovat tunnetumpia muista ympyröistä.

Suonna Konosen möhkäle Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt - Retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin (Sammakko, 2018) liikkuu aiheen sisäpiirissä ja liepeillä. Juuri tuo liepeillä pyöriminen sai minut tarttumaan tähän lähemmäs 600-sivuiseen järkäleeseen.

Kuten näkyy, paksuutta riittää. Ei tuo sivumäärä pelottanut, vaan oletettu lukemisen hankaluus. Onneksi teos on painettu sen verran kevyelle paperilaadulle, että pystyin siitä vaivatta suoriutumaan peruslukuasennossa, selällään sohvalla.

Liepeillä. Voisi sanoa, että kaikki yllä nimeämäni kotimaiset orkesterit operoivat mieluummin siellä kuin genren niin sanotussa ytimessä. Puristisimmat country-diggarit saattavat hieman noille jopa nyrpistellä. Voi olla, että eivät pidä edes Cashia riittävän aitona.

Kononen tuo asian esiin heti alkuun ja saman tekevät monet kirjaa varten haastatellut taiteilijat. Sivuilla puhuvat tai ovat muisteloiden kohteena muiden muassa Kari Tapio, Matti Esko, Tuomari Nurmio ja Topi Sorsakoski. Eipä noista ketään osaa kantrimiehenä pitää. Silti hekin ovat saaneet osansa suomikantria pöyhittäessä.

Erityisen valaiseva on Ninni Poijärven kommentti aiheesta.

Suomessa voidaan sanoa että mä vihaan kantria ja sitten kuunnellaan sujuvasti J.Karjalaista!

Tämäpä se onkin teoksen opettavaisinta antia. Itse asiassa sama pätee minkä tahansa musiikkityylin kohdalla. Jos maailmassa olisi vaikkapa 85 "aitoa", yksittäistä genreä, näitten yhdistelmiä voisi olla 850 tai 85000 tai 8 miljoonaa 500 tuhatta.

Kukin yhtye, kukin laulaja kerää kuhunkin biisiinsä jonkinlaisen cocktailin perustyyleistä. Tämä tapahtuu tarkoituksella tai luultavasti useammin tarkoituksetta.

Poijärven sanomasta paistaa myös jossain määrin kantrin Suomessa osakseen saama huomion puute, jopa väheksyntä. Etenkin lukuisten vanhan liiton tekijöitten puheista huokuu vähintään aavistuksenomainen turhautuminen tähän. Useampi kuin yksi haastateltu kertoo halunneensa tehdä kantria enemmän kuin mitä kaupalliset realiteetit lopulta ovat antaneet myöten.

Lukiessani huomasin kyseisen asenteen hiukan löystyvän kirjan loppua kohden mentäessä. Se kun etenee suhtkoht aikajärjestyksessä vanhemmasta nuorempaan kaartiin. Kuinka ollakaan, Kononen kirjoittaa Tuomas Metsbergin (s.1982) kanssa poristessaan samasta.

Näissä sun kertomuksissa on vakuuttavaa se, että kun vanhemman polven kantrista kiinnostuneet laulajat harmittelivat, että ei sitä kantria saa Suomessa tehdä tai että ei se kantri myy, ei se ihmisiä kiinnosta, niin sä ja sun sukupolvesi vaan tekee.

Suonna Konosen lähestyminen teemaan on lehtiartikkelimainen. Monelle se saattaa olla suoraa paukutusta helpommin omaksuttava tyyli. Itseäni samalla peruskaavalla vedetyt juttutuokiot vähän vaivasivat. Tietyt asiat toistuivat ehkä turhan usein ihan yksityiskohtaisellakin tasolla.

Noilla varauksilla kokonaisuus jäi kuitenkin helposti plussan puolelle. Itselleni jo tuttujen turinoita nyt jaksaa aina lueskella, miksei siis normaalista poikkeavasta kulmasta katsellen. Entuudestaan uppo-oudoista tyypeistäkin löytyi muutama vallan herkullinen tarina, etunenässä Kari Mäkinen ja Tarja Merivirta.

Musiikin kyseessä ollessa tärkeimpänä seurannaisvaikutuksena voinee pitää sitä, että hyllyssäni seisoo nyt muutama uusi, kantria hivotteleva levy. Täysin kirjan vaikutuksille altistuneena tulin koekuuntelujen jälkeen tilanneeksi parit tuplakokoelmat Jarno Sarjaselta sekä ensimmäiset Los Olvidadosit. Vai pitäisikö sanoa Los Olvidadokset?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Antti Heikkinen: Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta
• KIRJAT - Antti Tuuri kalassa