LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

Wikipediasta vilkuilemalla näyttäisi siltä, että Jimiltä on olemassa jotain 20-30 virallista liveäänitettä. Omasta hyllystä löytyy niistä viisi, ja taso niillä minusta keskimäärin vähintään hyvä. Kuitenkin jo tuohon satsiin osuu sekä heikohko (Live At Winterland, 1987) että loistavia esityksiä.

Hehkutusjutun aiheena nyt niistä loistavin, Live At Berkeley (2003).

Hyvin toimitetun CD-vihkosen kuva kertoo Experiencen heittäneen kaksi lauantai-illan show'ta Berkeley Community Theatrella. Elettiin toukokuun loppua 1970, mutta vilkaistaan ensin mitä peruutuspeilissä näkyi tuossa kohtaa.

16.10.1968 - The Jimi Hendrix Experiencen kolmas ja viimeiseksi jäävä albumi julkaistaan. Electric Ladyland (1968) on tupla-LP ja kova. Sen jälkeen, viimeistään alkuvuodesta -69 basisti Noel Reddingin ja Hendrixin välit tulehtuvat, tilanne eskaloituu.

14.4.1969 - Viimeinen studiosessio, jossa Redding on vielä mukana. Jo muutaman päivän päästä Billy Cox treenaa Jimin ja rumpali Mitch Mitchellin kanssa.

29.6.1969 - Alkuperäinen Experience - siis Redding remmissä - esiintyy viimeisen kerran livenä. Tieto Coxin tulosta bändiin oli ilmeisesti julkistettu jo aiemmin. Ovet paukkuvat.

18.8.1969 - Legendaarinen Woodstock, jota varten Henkka tekee hassisenkoneet eli laajentaa kokoonpanoa. Coxin ja Mitchellin lisäksi lavalla häärii ylimääräinen kitaristi ja pari perkussionistia.

31.12.1969 & 1.1.1970 - Band Of Gypsys vetää niin ikään aika legendaariset setit Fillmore Eastissä, New Yorkissa. Livealbumi ilmestyy keväämmällä. Nyt trion täydentävät Cox ja rumpali Buddy Miles. Kokoonpano tekee enää yhden keikan noitten lisäksi.

Alkuvuosi 1970 - Manageri Michael Jeffery yrittää vielä saada alkuperäisen Experiencen kasaan. Tämä ei kuitenkaan ryhmän nokkamiehelle sovi. Vastaus on jyrkkä ei. Mennään kokoonpanolla, joka ei virallisesti ole Experience, mutta jota kuitenkin siellä täällä mainostetaan sillä nimellä.

25.4.1970 - Hendrix, Cox ja Mitchell lähtevät kiertämään otsikon Cry Of Love alla. Kiertue poikkeaa aiemmista siinä, että esiintymisiä on vain viikonloppuisin. Viikot vietetään studiossa nauhoittaen julman paljon tavaraa, jota on sittemmin julkaistu eri muodoissa levytolkulla. Hyvää tavaraa!

30.5.1970 - Konsertit Berkeleyssä. Niistä myöhempi saadaan virallisena julkaisuna kuultavaksi 33 vuotta myöhemmin. Bootlegejä on toki ollut saatavilla jo aiemmin.

Peli on selvä avauksesta lähtien, vaikka maestro heittääkin alkujuontona, että josko myö ensin vähän viritellään vehkeitä tämmöisen instrumentaalijamin tahtiin. Tulee Pass it on, ihan laulettukin biisi, josta kehittyy myöhemmin Straight ahead, mm. albumille The Cry Of Love (1971) sisällytetty kappale. Suht' jäätävää vääntöä heti kärkeen.

Mitchell muistelee tuon olleen tavanomaista etenkin meneillään olleella -70 kiertueella. Siis että uusia aihioita testailtiin ja kehiteltiin keikoilla kohti lopullista studioversiota. Hey baby (new rising sun) on samaa sarjaa.

Ei tämäkään aivan täydellinen paketti ole. Esimerkiksi Stone free jää alle huiputason. Se nyt vaan on Henkan tuotannon yhtenä suurimmista suosikeistani niin mahtava studioversiona, että elävä esitys vaatisi jo lähtökohtaisesti varsin kovaa käsittelyä sille pärjätäkseen.

Livekiekoille tyypillisesti jaksan tästäkin innostua kuunteluhetkestä ja -tilanteesta riippuen melko vaihtelevasti. Siinäkin mielessä täydellisyys jää saavuttamatta.

Mutta silloin kun tähdet ovat kohdillaan, on Live At Berkeley minulle ainakin kymppi miinuksen arvoinen kakku. Esimerkkeinä kohokohdista käyvät vaikkapa loppurevittely kappaleessa I don't live today ja rutiinisuoritusta hurjempi versio päätösnumerosta Voodoo child (slight return).

Miksi juuri tämä live? En tiedä, mutta osansa on varmasti teknisellä toteutuksella, siis sillä miltä musiikki on saatu kuulostamaan. Ne soundit.

Aloin tuossa miettiä annanko levylle jotain Hendrix-lisää, kun se tätä kirjoittaessa ei tosiaankaan ollut sellainen 10-/10 tapaus, paremminkin luokkaa "vain" 8/10. Ehkäpä tuo yllä tuli seliteltyä. Legendaekstraa ei siis ole käytössä, ainakaan tiedostaen. Omatunto on puhdas, ja jos se tuosta asiasta kolkuttelisikin, niin mitä sitten. Ei ole niin vakavaa.

Sen voi kaikissa tapauksissa todeta, että paikalla ollut yleisö kyllä sai rahalleen vastinetta. En osaa arvioida inflaation määrää, mutta hintavinkaan, vain viiden ja puolen taalan lippu ei varmasti ollut järin kallis 56 vuoden takaisessa Kaliforniassa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969
• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Fu##in' Up
• LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969

Tuleeko usein konsertissa käytyä olo, että saisipa tuon saman kokea uudestaan? Ei minullekaan. Ne on semmoisia kertarysäyksiä. Hyviä tai vähemmän.

Kuuntelin tämänkertaisen liven kerran ja olin, että huhhuh! Välillä olin kyllä myös, jotta hohhoijakkaaa. CD:n pyörähdeltyä loppuun jäi päälimmäiseksi tunteeksi tuo huhhuh, ehkä jopa Huh Huh. Kyseessä siis viime vuoden puolella julkaistu Jimi Hendrix Experiencen Los Angeles Forum - April 26, 1969 (2022).

Muutaman päivän päästä kuuntelin sen uudestaan, tunnelmaan uppoutumisen sijaan hiukan tarkemmin tutkaillen.

Eikös isot show't aloiteta siten, että esiintyjät saapuvat tai kuljetetaan estradille (mielellään yleisöltä salaa) ja sitten rävähtää kerralla käyntiin? Ensimmäiseksi joku tuttu ja turvallinen numero, ehkä hitti.

Hendrix oli tuolloin jo iso nimi. Kaikki kolme Experience-LP:tä kaupoissa ja paikalla olevat tiesivät jytkybiisit. Keikka alkaa kuitenkin toisin. Esittelijä esittelee yhtyeen, tullaan lavalle, vähän järjestellään ja järjestäydytään. Tähti juttelee porukalle ja kokaistaan vehkeitä. Kaksi ja puoli minuuttia mittarissa eikä mitään ole tapahtunut.

Tähti kertoo millä aletaan ja sitten aletaan. Avaus ei tule omasta tuotannosta, vaan on varttitunnin mittainen, kahden ruotsalaisen (!) jampan kirjoittama instrumentaali Tax free, jonka trio paukuttelee väliin selvästi jamitellen. Rumpusoolokin kuullaan. Perään melkein minuutti kitaran virittelyä ja puhetta.

Noin toimiva omaa kovan itseluottamuksen tai täydellisen piittaamattomuuden alan säännöistä. Kenties molempia. Ja se on hienoa.

Kansivihkonen kertoo eräästä Lontoon konsertista, joka järjestettiin aika pian yhtyeen esikoisalbumin tultua Briteissä ulos. Siinä tapauksessa avausvetona toimi Beatlesin Sgt. Pepper's lonely hearts club band, jonka sisältävä LP oli ilmestynyt kolme päivää aiemmin. Sekin oli hienoa.

LA Timesin pitkäaikaisen ex-toimittajan, Randy Lewisin ansiokas essee kannessa kertoo myös siitä miten maailma makasi, oli muuttunut ja muuttumassa 60-luvun lopulla: Amerikan yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri, levyteollisuuden murros sinkuista älppäreihin, muutokset äänentoistotekniikassa, radiotoiminnassa sekä musiikkitapahtumien järjestämisessä. Hyvin informatiivista tekstiä.

Ilta jatkuu tutumman materiaalin parissa. Suuria kappaleita. Star bangled banner kuukausia ennen Woodstockia. Minulle aavistuksen etäiseksi jääneeltä kakkoslevyltäkin mielestäni paras raita Spanish castle magic.

Loppua kohti edettäessä yleisö alkaa käyttäytyä levottomasti. Äänikuvan ulkopuolella poliisivoimat osallistuvat tapahtumiin. Virrat uhataan katkaista. Jimi tyynnyttelee jengiä, Redding heittää sekaan omiaan. Mellakan ainekset ovat ilmassa, mutta se vältetään.

Viimeisenä bändi vyöryttää klassikon Voodoo child (slight return), joka kestää melkein 20 minuuttia. Sen sisään kolmikko upottaa taas coverin. Kesken Mitchellin keikan toisen rumpusoolon Hendrix alkaa iskeä Creamin Sunshine of your loven riffiä. Muuan minuutti vietetään kollegoiden bravuuria paahtaen, kunnes palataan vielä hetkeksi omaan ennen poistumista.

Loppuiko homma uhkaavan tilanteen vuoksi kesken? En tiedä. Kestoa tuli kuitenkin toista tuntia, joten ehkä sen piti mennä noin.

Mahtava kiekko, jonka parhautta on se, että se dokumentoi yhden, kokonaisen keikan alusta loppuun. Se on hienoa.

Henkilökohtaisella musiikin kokemustasolla fiilinki vaihtelee ässämeiningistä ja ällistyksestä pätkiin, jolloin on kahden vaiheilla. Väliin tuntuu, että kaikki eivät kulje samaa rataa. Toisinaan on olo kuin mopo olisi siinä ja siinä karkaamassa käsistä. Vaan sekin on hienoa.

Tämä on dokumentti rock-konsertista kaikessa komeudessaan ja rujoudessaan. Solisti hehkuu. Mieleen hiipii välillä ajatus, että kohtuupätevän oloinen kaveri on tämä kitaristi. Rumpalista tykkään myös kovin.

Dokumentti oli tarkoitus julkaista jo silloin mutta nyt meni vähän aikaa. Yksittäisiä biisejä on pitkin matkaa heitelty erinäisille bokseille ja antologioille. Onneksi tämä saatiin viimein ulos tässä muodossa.

Näytteeni Henkka esittelee (edellisen raidan lopussa) viittauksella Memphis souliin ja mainitsemalla ihmisten yleensä tuntevan vain Motownin version tyylilajista. Kuulun niihin, joille Memphisin ja ylipäätään etelän soul toimii paremmin. Tässä Red house.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
• UUTUUSLEVYT - Wigwam: Live At Provinssirock 1991
• UUTUUSLEVYT - Neil Young + The Promise Of The Real: Noise & Flowers

LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

Klassikkokinkerit jatkuvat. Henkan ja kumppanien Are You Experienced (1967) on erittäin kova pelinavaus siinä missä muutama päivä sitten jutun aiheeksi päässyt Lynyrd Skynyrdin esikoinenkin.

Foxy lady. Räjähtävä alku. Koko trion osalta vain olennaista sisältävä, voimalla runtattu rypistys, jossa blues on merkittävässä roolissa. Jos heavy rock syntyi jonain tiettynä hetkenä ja joku tietty biisi oli ensimmäinen lajiaan, voi tätä pitää vahvana äitiehdokkaana. Vähintään kummitäti.

Manic depression. Psykedeelistä vääntöä. Mitch Mitchellin raivoisa kapulatyö ja Hendrixin uusille urille vienyt soitanta kamppailevat keskenään. Taka-alalla Noel Redding lanaa tietä tasaiseksi alaäänin. Kenties Jimin kaikkien aikojen toimivin happorokki.

Red house. Perinteistä bluesia parhaimmillaan. Yksi sen musiikin sortin komeimmista koskaan. Saamastaan arvostuksesta kertoo paljon se, että Albert Kingin ja John Lee Hookerin kaltaiset auktoriteetit ovat versioineet tämän.

Can you see me. Kakkosraidan räväkkä sukulainen. Mitchell jatkaa vimmaista takomista toimien tietämättään mallina esimerkiksi tuolloin vielä syntymättömän Sami Kuoppamäen Kingston-rumpaloinnille.

Love or confusion. Aavistuksen tyynempi, mutta häröilevä pätkä. Hendrixin värikästä maalailua ja soolo, jonka aikana Redding bassokomppaa letkeästi.

I don't live today. Vaikeammin omaksuttava tapaus. Viimeistään reipas kertosäe osuu maaliin. Loppu kuulostaa siltä kuin pojat olisivat vetäneet kaikki saatavilla olleet höpsistötteröt ja trippipillerit naamariin ja panneet tuulemaan oikein urakalla.

May this be love. Utuinen, vähäsanainen kitaranumero. Jopa jazz kangastelee taustalla.

Fire. Se! Rumpuilotulitusta tämäkin. Funkahtavaa räiskintää. Paikkansa musiikin kaanonissa sataprosenttisesti ansainnut jytky. Energiasisältö suurempi kuin mitä nykytietämyksen valossa pystyy millään ydinvoimalalla kolmessa minuutissa tuottamaan.

3rd stone from the sun. Käytännössä intrumentaali. Hienoa kitaramelodiointia rauhoittavan yksinkertaisella basismilla ja kontrastia tuovilla lyömäsoittimilla. Puolen välin jälkeen, Jimin noustessa lentoon pyörittää Redding neljän nuotin kuviotaan hypnoottisuuteen saakka.

Remember. Edellisen perään hyvin istuva laiskansutjakka rock blues. Sopiva kevennys.

Are you experienced? Sumussa taas. Hippipippaloissa varmasti asiansa ajanutta meininkiä. Kitaraa käytetään jälleen sellaisilla alueilla, jonne sitä ei alun alkaen oltu suunniteltu. Progressiivista tekemistä.

Kuvailtu ykstoistikko muodosti levyn kansainvälisen version. Jenkeille oli omansa, josta pois numerot 3, 4 ja 10, tilallaan jotain muuta.

Tällä kertaa käyn läpi myös CD-bonukset. Sellaisiksi ei sovi "kun lintu lensi studioon ja sen viserrys jätettiin mukaan"-miksauksen tapaiset turhakkeet. Are You Experiencedin lisänä saa nykyään alun perin vain vinyylin US-painoksella kuullut kolme ja vielä kolme muuta aikalaisbiisiä. Tämän ratkaisun hyväksyn varauksetta.

Purple haze. Jenkkiavaus. Blues rockia, joka ei huippulaadustaan huolimatta yllä Foxy ladyn tasoiseksi startiksi.

Hey Joe. Ainut lainaraita koko paketissa. Monen levyttämä laulu, josta nimenomaan Jimi Hendrix Experience teki jokaisen tunteman ikivihreän. Tässäkin soivat sinisävelet.

The wind cries Mary. Muun maailman suurin menetys alkuperäisen LP:n osalta. Alun soundimaailma tuo mieleen Vaaleanpunainen pantteri -piirrossarjan. Kaunis balladi, jonka sointupolitiikassa on paikoin yhtenevyyttä Hey Joen kanssa. CD:n kärkikaartia.

Stone free. Kulkevaa jytää. Alkujaan Hey Joe -singlen (UK) B-kylki. Niihin klassisimpiin Hendrix-vetoihin lukeutuva ralli.

51st anniversary. Purple hazen kääntöpuoli (UK). Rytmisellä vaihtelevuudella ladattu vähemmän tunnettu kappale. Jaksaa silti innostaa.

Highway chile. Sinkun takapihaosastoa tämäkin, julkisivullaan The wind cries Mary (UK). Uljasta kitaraa pullollaan oleva mestariteos. Apulaissheriffin suosikkeihin laskettava esitys.

Tämän musiikin yleisestä merkittävyydestä on jo kirjoitettu ja puhuttu enemmän kuin laki sallii, joten minun on tarpeetonta siitä lässyttää sanaakaan. Arvosta itselleni muotoilen vain, että täst mie tykkään.

Kokemukseni mukaan Are You Experienced on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)
• LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
• LEVYT - Led Zeppelin: II