Jotta oheistuotteita? Hyvin vähän. Hiirimaton vieressä makaa tuiki tarpeellinen Traveling Jones -lasinalunen.
Bändipaitoja luulisi musiikin suurkuluttajalla olevan vaatekaappi pullollaan. Löytyyhän niitä, toisessa muuan Kari yhtyeineen, toinen liittyen yhteen Neiliin.
Ennen oli sentään seinät täynnä julisteita, ja nelisenkymmentä vuotta sitten liimailtiin itse kuvia ja tekstejä mistä milloinkin haalittuihin rintanappeihin. Alkuperäiset aiheet niissä olivat jotain tyyliin SPR tai Lions club, en muista. Etelävaltioitten lippu tai Matchbox riitti siihen, että napin kehtasi hakaneuloittaa rinnuksiinsa. Joillain oli oikeita ostettujakin. Farkkutakkeja sotkettiin tussilla.
Yhden ainoan kerran olen hankkinut kankaisen selkämerkin, kokoa hieman alle 12-tuumaisen vinyylin kuori. Tämä tapahtui juhannuksena 1988 (tai -89) Kalajoen hiekkasärkillä. Eipä sitä vallan hävetä tarvi, mutta vetoan varmuuden vuoksi virvoitusjuomista juontuneeseen, alentuneeseen syyntakeisuuteen.
Merkissä oli osa Guns N' Rosesin levyn Appetite For Destruction (1987) kansikuvaa, joka oli riittävän monille niin kova pala, että se sensuroitiin. Tilalle vaihdettiin kliseisen tympeä hevisommitelma pääkalloineen.
Olihan se valtava levy. Se on sitä yhä tänään, minkä juuri totesin kuulokkeitse.
Hard rockilla meni ainakin maailman myyntilistoilla surkeasti. Meikatut tukkarokkarit kasarisoundeineen olivat ryöstäneet tilan paremmalta tavaralta. Siinä sivussa olivat taantuneet mm. Kiss, Aerosmith ja Van Halen. AC/DC julkaisi siihen mennessä huonoimman albuminsa Fly On The Wall (1985), jonka kelpo biisit tuotettiin vähemmän kelvoiksi.
Huhtikuussa toki saatiin The Cultin loistava Electric (1987), joka tosin ei noussutkaan kaupallisessa mielessä jättihitiksi. Guns N' Roses oli tuolloin studiorupeamansa puolessa välissä, joten on vaikea sanoa otettiinko Cultilta oppia.
Appetite sisältää yllättävän rouheaa ja asfalttiviidakon hajuista vääntöä, vaikka sitä työstettiin melkein puoli vuotta ja rahaa paloi lähemmäs 400 000 taalaa. Ei seikalla taida suurempaa merkitystä olla, mutta olihan se mukava juttu, kun tuollaista runttausta meni niin käsittämättömiä määriä kaupaksi.
Steven Adler rummuissa, Duff McKagan bassossa, Izzy Stradlin ja Slash kitaroissa sekä W. Axl Rose laulussa loihtivat tuottaja Mike Clinkin komennossa pitkästä aikaa kunnon rock and rollia USAn listakärkeen. Kesti kylläkin yli vuoden julkaisusta ennen kuin ykköspaikka Billboardin listalla heltisi.
LP:n A-puolen päättävä Paradise city on eniten ajan hengelle siimaa antava numero. Alun rummut ja syntetisaattori mukailevat vuosikymmenen tyyliä ja lupailevat niukalti hyvää, kunnes peli sananmukaisesti vihelletään poikki. Sitten mennään eikä pyydellä anteeksi.
Heikkoja lenkkejä ei kerta kaikkiaan korviin satu. En saa vuonna 2021 näppyjä edes Sweet child o' minen muutamien (radiota kuuntelevien) parjaamasta riffistä. Appetiten ainut balladi on kilometrejä edellä aikansa kilpailijoitten vastaavia. Voinee hyvällä syyllä väittää yhtyeen näyttäneen muille kaapin paikan.
Uskonette, kun kerron kuinka Spotifyn tyrkkäämä nykymusamainos vaikkapa jonkun Nightrainin jälkeen tuntuu pikkiriikkisen väärään seuraan pukatulta.
Sanoituksista tulkoon pureskelluksi heroiinin käytön ihanuudesta ja kirouksesta kertova Mr. Brownstone. Näin se alkaa:
I get up around seven
get outta bed around nine
and I don't worry about nothin' no
'cause worryin's a waste of my time
Ihanaa, eikö totta? Asialla vaan tuppaa olemaan se ikävämpi kääntöpuolensa:
we've been dancin' with
mister Brownstone
he's been knockin'
he won't leave me alone
Se kun ei tämän karkin kohdalla toimi niin, että vähän kokeillaan ja otetaan huvin vuoksi silloin tällöin. Panokset kovenee:
I used to do a little
but the little wouldn't do it
so the little got more and more
I just keep tryin' to
get a little better
said a little better than before
Laulun päihde oli tuttu useimmille, ellei kaikille Gunnareille. Huippukokoonpanosta ensimmäisenä poistunut Adler sai tuta sen vaikutuksen nahoissaan menetetyn työpaikan muodossa. Hän sai kenkää, koska itse työn tekeminen kärsi liikaa huumetoilailuista.
Sen, eli vuoden 1990 jälkeen bändi pikku hiljaa rapistui. Izzy lähti seuraavana, sitten Slash ja Duff. Guns N' Rosesista tuli säälittävyydessään surkea tapaus. Axlin vetämänä sen touhut eivät ole jaksaneet kiinnostaa Apulaissheriffiä.
Kuten sanottua, sisällysluettelossa on vain hienoja biisejä. Koko settiin liittyy huomattava määrä muistoja 80- ja 90-lukujen vaihteesta. Tarkemmin sanottuna ei liity niinkään yksityiskohtaisia muistoja, vaan sen ajan tunnelmia liittyen omaan elämäntilanteeseen.
Tämä on ollut niin tunnepitoisesti nautittavaa musiikkia, että detaljit ovat hukkuneet massaan ja tänä päivänäkin kuunnellessa olen löytävinäni joitain sellaisia juttuja, joita en koskaan ennen ole huomioinut. Yritin tovin vastustaa kiusausta tarkistaa onko suoratoistopalvelussa jollain tapaa remiksattu versio. Annoin periksi ja kuuntelin pari pätkää CD:ltä.
Ei eroja muuta kuin ehkä soundissa. Tämä todistaa jotain.
Ei tietenkään käy kaikki, mutta maailman kovimpien debyyttien listalle kuuluva Appetite For Destruction on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - AC/DC: Powerage
- LEVYT - April Wine: The Nature Of The Beast
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti