KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

Heitänpä minisarjan encoreksi vielä lyhkäisehkön jutun tuotteesta, joka mielestäni ansaitsee hyppysellisen huomiota.

Kulkukoirat (1992) on merkittävä tapaus juuri siksi, että se on kimppalevy. Muuten se napsahtaa Apulaissheriffin aatoksissa luokkaan "ihan OK, ei enempää".

Topi Sorsakoski (s.1952) oli tuolloin jättisuosittu Suomessa. Reijo Taipale (s.1940) oli puolisen sukupolvea kokeneempi ja päässyt levylle jo nuoremman kossiaikoina. Sorsakoski oli loikannut rock-piireistä iskelmän maailmaan. Taipale oli arvostettu, "oikea" iskelmätähti. Tangojen tulkinta yhdisti miehiä.

Kun tuoreehko megamenestyjä lähti lähellä uransa aallonharjaa yhteistyöhön ihailemansa pitkän tien kulkijan kanssa, voi asiassa nähdä selkeän hatunnoston. Ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan hän halusi.

Homma vietiin maaliin melko salamyhkäisesti Taipaleen levy-yhtiöllä. Topin kotitalli EMI jätettiin nuolemaan näppejään, vaikka silläkin suunnalla oli suunnitelmia projektin osalta viritelty. Albumi kumminkin nauhoitettiin ja julkaistiin Bluebirdin toimesta. Oikeustoimiin ei onneksi ryhdytty.

Näin syntyi nivaska käännösbiisejä toteutettuna enemmän ja vähemmän kantrihengessä. Sitä ja muita lännen tyylejä yhdisteltiin kotimaiseen ja slaavilaiseen iskelmään. Tangot jätettiin rauhaan

Sessioitten pomona Antero Jakoila tuotti, sovitti, kitaroi ja taustalauloi. Nimimiehiä oli mukana muutenkin: Olli Haavisto kitaralla ja pedal steelillä, Antti Tammilehto bassolla ja kitaralla, Aikka Hakala rummuin, Veli-Matti Järvenpää haitaritse sekä Hillel Tokazier koskettimin ja pianolla. Lisäksi luomiseen osallistuivat itselleni vähemmän tutut Heikki Jäntti huuliharpun kera ja Marko Putkonen laulaen bassoäänen yhteen kappaleeseen.

Käännösbiiseillä on luonnollisesti kääntäjänsä. Tällä osastolla kolmasosan vastuusta kantoi aika moneen soppaan lusikkansa oman tuotantonsa ohella upottanut Pauli Matti Juhani Leskinen. Toiseksi eniten tekstijälkeä Kulkukoirille sai Juha Tapaninen. Sitten on yksittäisiä suomennoksia mm. Vexiltä ja Jarkko Laineelta. Äänitetietokanta fono.fi toimii hyvänä lähteenä tarkempia tietoja janoavalle.

Ensimmäiseksi singleksi kiekolta napattu Kulkukoirat kohosi kansan suosikiksi. Muita suomenkielisenä tutuimpia numeroita ovat ainakin lukemattomia tulkintoja osakseen saanut Kultaiset korvarenkaat ja Baddingin meillä tunnetuksi tekemä Tällainen hupsu. Putkosen basso kajahtelee jälkimmäisessä, mikä on aavistuksen mielikuvitukseton ratkaisu, koska Raulin versiossa oli samanlainen.

Näytteeksi nakkaan alunperin Wiley Walkerin ja Gene Sullivanin jo vuonna 1941 savikiekolle nimellä When my blue moon turns to gold again saattaman rallin. Juicen kielipään läpikäytyään siitä tuli Elokuun viimeinen päivä. Molemmat päähenkilöt pääsevät ääneen ja Järvenpään kurttu soi muikeasti texmex-tyyliin.

Pienenä erikoisuutena sama materiaali on pakattu Kulkukoirat-LP:lle ja -CD:lle hieman eri järjestykseen. Lasermuodossa saa kaupan päälle yhden lisäesityksen.

Konec

Otsikon tsekin kielen pikakurssi ei ole tarpeen 70-luvun lapsille, jotka tuolloin katselivat mustavalkotelkkarista piirrettyjä kuten Rosvo-Rudolf. Muille tiedoksi, että se tarkoittaa loppua. Päättyvän minisarjan aiemmissa jaksoissa riepoteltiin seuraavia:

• Collins, Copeland & Cray
• Cash & Carter
• Lindholm & Donner
• Touré & Cooder
• Röyhkä, Pyysalo & Hurmerinta

Kovin C-voittoisia sukuja, huomaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

Albert Collins, oikealta sukunimeltään Drewery syntyi 1932 Leonassa, Texasissa. Ryhtyi muusikon uralle 1940 ja -50-lukujen taitteessa ja levyttämään 60-luvun alussa, saldona kymmenisen studio-LP:tä ja lukuisia konserttitallenteita. Texas bluesin legendan, Lightnin' Hopkinsin serkku. "The Ice Man", "The Master of the Telecaster". Kuoli 1993.

Johnny Copeland syntyi 1937 Haynesvillessä, Louisianassa. Aloitti 50-luvulla ja levytti ensimmäisen kerran vuosikymmenen puolivälin kieppeillä, diskografiassaan jotakuinkin saman verran pitkäsoittoja kuin Albertilla. Laulajatar Shemekia Copelandin isä. "Clyde", "Texas Twister". Kuoli 1997.

Robert Cray syntyi 1953 Columbusissa, Georgiassa. Käynnisti uransa 70-luvun puolivälissä ja julkaisi debyyttinsä 1980, kokonaisuudessaan noin parikymmentä albumia ja livet päälle. Roberthan elää vielä.

Collinsin ensimmäinen yhtye, The Rhythm Rockers oli nähnyt jo monta Texasin kesää, kun 17-vuotias Copeland 1954 liittyi joksikin aikaa remmiin. Kitaristit ystävystyivät. Nuorempi oppi vanhemmalta.

Vuonna 1971 Collins esiintyi Crayn lukion päättäjäisjuhlassa. Nuori mies näki jo alalla meritoituneen sankarinsa toistamiseen ja viimeistään tämä kerta jätti pysyvän jäljen. Hän alkoi vakavissaan suuntautua blues-artistiksi.

Jokaisella oli polkunsa ja ne leikkasivat Reaganin toisen kauden aikana. Syntyi kimppalevy Showdown! (1985).

Se on kaikesta päätellen porukan nestorin ympärille rakennettu paketti. Collinsilta oli tuolloin takanaan jo viisi soolokiekkoa Alligator Recordsilla, joka toimi julkaisukanavana kaverusten yhteistyölle. Jäämies on myös ainut seppä, joka takoo joka ainoalla raidalla, muitten osallistumisprosentin jäädessä 66,7:ään. Yhdeksän mälliä, joilla kullakin mukana kolmikosta joko A+J, A+R tai A+J+R.

Collinsin vuoksi minulla tämäkin CD on, kuten valtaosa studiotuotannostaan. Kaksi muuta heppua on yhä hyllyssä vain tämän myötä.

Kansilehti julkituo soittovastuut soolon ja intron, yksityiskohtaisimmillaan jopa kanavan (vasen / oikea) tarkkuudella, komppia unohtamatta. Apulaissheriffi kiittää, kivaa nippelitietoa. Samaten paljastetaan vokalistit per biisi, vaikka nämä jätkät kyllä erottaa toisistaan ilmankin. Varmaan tarkkakorvaisempi tunnistaa jokaisen myös kitarointinsa perusteella.

Rummuista vastaa Casey Jones, bassosta Johnny B. Gayden ja uruista Allen Batts, kaikki Albertia aiemminkin säestäneitä. Alligator-pomo Bruce Iglauer ja Dick Shurman saivat tuottajan krediitit. Iglauer muuten mainitsee vuoden 2011 CD-painoksen lehdykässä albumin olevan yhtiönsä eniten myynyt. Grammya sille pukkasi -86, jos jotakuta moinen kiinnostaa.

Blues-nimikkeen alla on vuosikymmenten saatossa väsätty järjettömän suuri määrä levyjä, jotka tähtiarvostelussa yltäisivät kolmeen viidestä. Neljän tähden taltioita on niin ikään julmetusti, mutta täydet 5/5 ansaitsee lopulta melko pieni joukko.

Showdown! on hyvä esimerkki keskimmäisistä. Juuri tänään sen arvo on Apulaissheriffin yhden hengen raadin mielestä 4+.

Kekkerit käynnistetään kaikkien kolmen esikuvan sävellyksellä. T-Bone Walkerin vuosikertaa -55 alun perin edustava perusjuntta T-Bone shuffle vedetään tasa-arvoisesti. Kukin vuorollaan luikauttaa säkeistön ja tykittää perään kitaraosuuden järjestyksessä J+A+R. Viime minuutin aikana kuulijan pasmat sekoitetaan, kun loppusoolon heittää ilmeisesti joku muu kuin jonon kolmas. Siitäpä asiantuntijoille selvitettävää.

Juhlien loppuun on jätetty Ray Charles -cover, joka päättää albumin, aivan kuten minisarjan edellisen osan (Cash & Carter) tapauksessa. Ukkelit ovat taas kaikki lauteilla Jäämiehen hoitaessa enimmät. Muut saavat soolon verran eturivin aikaa ja Battsin urku on auki. Blackjack tulee samalta vuodelta kuin T-Bone-laina.

Koska olen Collinsin musiikin kuuntelija pitkältä ajalta, laitan loppuun vielä linkin hänelle hyvin tunnusomaisesta kappaleesta The moon is full. Ai että tykkään tuosta tutusta, funkysta rytmiikasta. Gaydenin ponteva basso vie.

Copelandista voisi mainita, että äijällä on kenties porukan kovin lauluääni. Se rohisee sopivan karheasti eikä Johnnyn soitantakaan hullummalta tunnu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #4 - Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

KIMPPALEVYJÄ #4 - Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

Kuluvan minisarjan esittelyssä lupailin sen tulevasta sisällöstä: "joissa omia juttuja omilla tahoillaan puurtavat artistit ovat enemmän tai vähemmän kertaluonteisesti kokoontuneet yhteen ja julkaisseet albumin." Nyt ilmeisesti rikon lupaukseni. Johnny Cashin ja June Carterin yhteen kokoontumisen tapauksessa ei voi kertaluontoisuudesta puhua.

Alalla tahoillaan vaikuttaneet lahjakkaat muusikot tapasivat ensi kertaa jo 1950-luvun puolivälissä. June osana The Carter Sistersia oli päässyt Nashvillessä osaksi Grand Ole Opryn vakiokaartia. Johnnyn ensiesiintyminen showssa ajoittui vuoteen 1956.

Tuolloin, Opryn takahuoneissa pari tapasi ensi kertaa. Cash on myöhemmin kertonut heti tietäneensä, että menee joku päivä naimisiin naisen kanssa. Hänellä oli ensimmäinen avioliittonsa menossa. Carterin ensimmäinen päättyi samaisena vuonna; en tiedä, oliko ennen vai jälkeen kohtaamisen. 1957 hän meni uudestaan vihille.

Piireissä tiet toisinaan ristesivät. 60-luvun alussa Carter ja Merle Kilgore kirjoittivat laulun Ring of fire. Sisko Anita Carter levytti sen ensin, Johnny heti perään 1963 ja hänen tulkinnastaan syntyi unohtumaton country-klassikko.

Seuraavana vuonna kaksikko meni yhdessä studioon ottaakseen nauhalle Bob Dylanin kappaleen It ain't me, babe, jonka tekijä oli itse vastikään julkaissut LP:llä Another Side Of Bob Dylan (1964). Biisi ilmestyi heti singlenä sekä kohtapuoliin Cashin pitkäsoitolla Orange Blossom Special (1965).

Ollaan pääsemässä asiaan. Päähenkilöittemme välinen musiikillinen kutina ja muukin sutina alkoi olla siinä vaiheessa, että alkaisi tapahtua. Molemmat erosivat vuonna 1966. Olivat nyt niin sanotusti vapailla markkinoilla.

Ammatillisen yhteistyön erinomaisen maukkaaksi hedelmäksi kypsyi Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (1967). Sen jälkeen tuli ainakin yksi varsinainen molempien nimillä myyty lätkä sekä kokoelmia. Lisäksi June vieraili lukuisilla Johnnyn sooloilla ja keikkaa tehtiin yhdessä.

Sutinaosasto kruunattiin 1968, jolloin pappi sanoi aamenensa ja muodostui ehkä maailman kaikkien aikojen kovin aviopari, mitä laulutaitoihin tulee. Liittoa kesti rapiat 35 vuotta, kunnes molemmat poistuivat tästä maailmasta muutaman kuukauden välein.

Hiukan aiheen sivusta liitän tähän molempien peräseinän jo häämöttäessä kuvatun videon Cashin Hurt-versiosta. Se saavuttaa kliimaksinsa, kun June tulee kuviin kahden ja puolen minuutin paikkeilla. Katsokaa, mutta pitäkää nenäliina ulottuvillanne tai pitkähihainen paita päällä.

Iso osa Carryin' Onista on tyyliltään Cashin tuotannon ydinmehua, jota tohtinen kutsua countrybillyksi. Tarkoitan nopeahkoa tai vielä nopeampaa rockabillyyn nojaavaa countrya tai toisin päin.

Loistava It ain't me on mukana taas. Jackson on yhtä legendaarinen veto eikä kauaksi viskaa myöskään avausraita Long-legged guitar pickin' man. Ylistämäni vokalistin kyvyt tulevat duon toimesta todistetuksi periaatteessa puolessa minuutissa siitä, kun levyä alkaa perinteiseen tyyliin alusta lähtien soittaa.

Oh, what a good thing we had keinahtelee hieman popahtavasti. Jossain vaiheessa tajusin bongaavani epämääräistä tuttuutta. Tietyn melodianpätkän osalta alkoi pääkoppani muodostaa linkkiä Liverpoolin suuntaan. Rupesin selaamaan Beatles-älppäreitten sisällysluetteloita uusimmasta vanhimpaan päin ja hoksasin. Pikainen varmistuskuuntelu ja sehän se, Run for your life.

Tuo on moppitukkien parhaimmistoon kuuluvan LP:n, Rubber Soulin (1965) lopetusnumero. Ajoituksen osalta siis voisi olla mahdollista, että parivaljakko on tahtoen tai tahtomattaan omaksunut sieltä vaikutteita. Itse en kuitenkaan noin ohkaista yhteneväisyyden lankaa pitäisi millään lailla moitittavana. Hienoja biisejä molemmat, yhtä kaikki.

Toinen yleislinjasta poikkeava tempaus on jälkimmäinen Ray Charles -tulkinta What'd I say. Sen pariskunta vetaisee alkuperäiselle suhteellisen uskollisena rhythm and bluesina.

Ensimmäinen Charlesin kappale kiekolla on I got a woman. Se muuntui Johnin ja Junen hyppysissä heidän näköisekseen ollen - ellen väärin kuule - albumin nopein ralli.

En yleensä usko, kun TV-ohjelmissa valintoja tekevät väittävät päätöksiään vaikeaksi, mutta nyt olin itse hankalassa tilanteessa heltyäkseni lopulta osin parin koko tarinan vaikutuksesta näppäilemään, että Carryin' On With Johnny Cash & June Carter on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Muusikko, säveltäjä (myös elokuviin ja mainoksiin), sovittaja, levytuottaja. Sivuosarooli Spede-elokuvassa X-Paroni.

Yksi Love Recordsin perustajista, sen toimitusjohtaja 1966-69, Yleisradion viihdepäällikkö 1970-74, yksi ELMUn perustajista 1978, Suomen kapellimestari Euroviisuissa 1981 (Riki Sorsa: Reggae OK), Teoston puheenjohtaja 1994-2006. DER-studion johtaja.

Muun muassa noissa ehti elämänsä (1939-2013) aikana olla mukana Otto Donner. Hänen taipaleensa musiikin maailmassa ei leikkaa kovin monessa kohtaa Apulaissheriffin polkuja. Vajaa kymmenen hänen tuottamaansa albumia sentään omistan. Niistä kolme on yhteistöitä Dave Lindholmin kanssa.

Aino (1982) muistetaan klassikkolaulusta Pieni & hento ote. Sen jatko-osa Sisar (1991) ei kannessaan paljasta tuottajaa, mutta rohkenen arvella toimen kuuluneen Donnerille. Kolmas kaksikon yhdessä junailema kimppalevy on More Than 123 (2010).

Donner hoiteli sovitukset ja orkesterin johtamisen, Lindholm lyriikat. Sävellyksiä syntyi sekä yhdessä että molempien taholla yksin. Jälki on mitä maittavinta, lähinnä jazzia ja bluesia. Puhallinsoittimia otettiin kattaukseen riittävästi, pianoa ja hammondia löytyy, alaääniä tuottamaan valittiin pystybasso ja rummutkin on. Laulusta ja kitarasta vastaa Dave.

Kiekon alkupään soidessa voisi vaivatta kuvitella itsensä istumaan hämärään, savuiseen kapakkaan. On niin jaskaa, niin jaskaa. Torvet ottavat isoa roolia, pianokin pääsee etualalle. Tällä reseptillä ohi lipuvat kappaleet Why I smile again, Oh, Don ja I'm right.

Kamalasti ei ilmapiiri muutu tultaessa numeroon 4 Where you're walking now. Sen loppuun kitaravirtuoosi sormeilee hienoista kontrastia taustaan luovan soolon.

Näitä seuraava True life on ainoa Donnerin itsekseen säveltämä teos, ja upea onkin. Sanoja sillä on säästeliäästi, mutta timanttista soittoa senkin edestä. Ehdottomasti autiolle saarelle völjyyn otettavaa taidetta. Harmittaa vietävästi, etten pysty linkkaamaan sitä tähän esimerkiksi.

Tähän mennessä on kuultu melko maltillisesti ihmisääntä. Sen vähän mitä sitä on ollut, on Lindholm laulanut matalalta, osin sanaillut miltei ilman melodiaa. Taitekohta on tässä.

Käsittääkseni west coast bluesina etenevä, reipas I know my boulevard on lähimpänä sellaista äänimaailmaa, jonka kanssa olen tottunut aikaani viettämään. Se myös toimii surumielisen True lifen jälkeen atmosfäärin muuttajana kohti iloisempia sävyjä.

Loppuhuipennukseksi säästetty Lucky Johnny's gone tarjoilee sitten molempia tunneskaalan laitoja. Alun ja lopun rempseän rilluttelun lomaan mahtuu liki kaksiminuuttinen hautajaistunnelmaa henkivä urkuosuus. Tässä, kuten selkeästi vähemmässä määrin nelosraidallakin, on läsnä muhkeaa tuubaa. Tuota vaskipuhallinta, joka tuppaa puoliväkisin viemään ajatuksiani sirkusareenalle.

Hieno päätös hienolle biisinipulle, joka on enemmän kuin yy-kaa-koo. "Nee", toteaisi rumpali Velipuolikuusta.

Lienee paikallaan esitellä bändi, koska kyseessä on niin vahvasti koko revohkan yhteistyönä loistava kokonaisuus:

• Manuel Dunkel, tenori- ja sopraanosaksofoni
• Pepa Päivinen, baritonisaksofoni + huilu
• Tero Saarti, trumpetti + flyygelitorvi
• Markku Veijonsuo, pasuuna
• Riitta Paakki, piano
• Ulf Krokfors, kontrabasso
• Mika Kallio, rummut
• Tom Bildo, alttotorvi (kpleet 4 & 7)
• Miska Miettinen, alttotorvi (4 & 7)
• Petri Keskitalo, tuuba (4 & 7)
• Mikko Helevä, Hammond B3 (4 & 7)

Daven ristimänimi muuten on Ralf-Henrik ja Donner oli Henrik Otto.

Daven tuotanto vie CD-muodossa pikkuista vaille vaatekaapin hyllyleveyden verran tilaa meikäläisellä ja tuosta vielä uupuu muutamia. Laadukkaasta massasta en lopulta aivan helpolla voi osoittaa niitä kaikkein parhaisiin laskemiani. Tämä on yksi niistä.

Minisarjan juttu on mukava päättää toteamalla, että More Than 123 on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu

KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu

Huvittaisiko tutustua suomalaisin aivoin ajateltuna eksoottiseen musiikkiin, joka tulisi maasta, jonka pinta-alasta suurin osa makaa Saharan kuumalla aavikolla? Mali voisi olla hyvä ehdokas, jos moinen herättää kiinnostusta.

Poltteleeko kuunnella fulanin-, bambaran-, songhain- tai tamasheqinkielisiä lauluja? Kaikkia noita puhutaan useissa valtioissa, mutta esimerkiksi jonkun malilaisen artistin voisi ottaa tarkastelun alle, jos kieli-intoa piisaa.

Oletko koskaan janonnut päästä opiskelemaan itsellesi tutumpien instrumenttien rinnalla sellaisten soittimien kuin cümbüs, calabash, mbira, njarka tai tamboura äänimaailmaa? Verkkohakujen perusteella näitten maantieteellinen alkuperä on vaihtelevainen, mutta tiedän yhden malilaisen muusikon yhdelle albumille jokaista noista pelatun.

Vaikkei mikään ylle lätisty olisi koskaan käynyt mielessäkään, suosittelen tutustumaan Ali Farka Tourén yhdessä monelle tutumman Ry Cooderin kanssa tekemään kimppalevyyn Talking Timbuktu (1994).

Ali Ibrahim Touré syntyi Timbuktun seudulla vuonna 1939 äitinsä kymmenentenä poikana. Lempinimen Farka (aasi) hän on kertonut saaneensa siksi, että perheen lapsia oli kuollut varhaisessa iässä. Itse asiassa kaikki yhdeksän ennen häntä syntynyttä veljestä oli menehtynyt jo nuorena. Ali Farka eli aina vuoteen 2006 saakka ehtien saavuttaa 66 vuoden iän.

Länsimaisten harrastajien keskuudessa tunnetuimpiin afrikkalaismusikantteihin lukeutuva taiteilija yhdisteli perinteisiä malilaisia rytmejä bluesiin. Sen bluesin erottaminen voi tuottaa vaikeuksia anglosaksiseen tyyliin sopeutuneelle kuulijalle. Minulle nyt vähintäänkin.

Vaan en anna asian häiritä. Ehkä joku kaunis päivä, pitkän, vielä aloittamatta jääneen perehtymisen jälkeen saatan leuhkia tunnistavani Tourén biiseistä joitain hänen kotiseutunsa paikallisia tyylilajeja. Todennäköisemmin en, mikä voi loppupeleissä olla parempi tulevaisuuden kuva. Tässä vaiheessa keskityn nauttimaan itselleni erittäin vähissä määrin tutusta sävel- ja sanataiteesta.

Pidän tärkeänä, etten nyt enkä jatkossa lokeroi Ali Farkaa mihinkään etno- tai maailmanmusiikkikaukaloon. Nuo kun ovat mielestäni luokittelutermeinä mahdollisimman surkeita ja mitään kertomattomia. Ei voi olla niin, että me täällä länsimaissa tunnetaan rock, pop ja parikymmentä muuta lajia, ja kaikki muu menee mainittujen, huonojen termin alle. Kuitenkin se kaikki muu on luultavasti reilusti yli 90% koko potista.

Mitä Talking Timbuktuun tulee, se on oikein hyvä. 10 kappaleen verran vähäeleistä, rauhoittavaa, hypnoottista ja tietenkin itselleni erilaista meininkiä.

Perkussio-osasto ja ajoittaiset taustalaulut hoituvat Hamma Sankaren (calabash) ja Oumar Tourén (congat) toimesta. Kaksikko näyttää viihtyneen 70-luvulla levytysuransa alkaneen Ali Farkan taustalla ainakin 90-luvun alusta tämän kuolemaan asti.

Maestron kontolle Talking Timbuktulla lankeavat vokalismin lisäksi monenlaiset kielisoittimet. Pääasiassa hän näppäilee akustista ja sähkökitaraa, mutta hieman myös kuusikielistä banjoa ja njarkaa, joka on yksikielinen, viulun tapainen vekotin.

Kimppalevyksi tämän tekee tietenkin monen kuuluisuuden kanssa yhteistyötä tehneen Ry Cooderin läsnäolo. Paitsi että toimi tuottajana, pääsi hän myös esittelemään taitojaan erittäin laajalla skaalalla. Afrikkalaistrio nakutteli kaksi biisiä nauhalle keskenään. Muilla raidoilla Cooder on mukana työkaluinaan sähkis, slide, basso, mandoliini, sähköinen mando-kitara, akustinen lelukitara (?), cümbüs (turkkilainen banjoa muistuttava), tamboura (intialainen pitkäkaulainen), mbira (pieni peukalopiano) sekä marimba (puukielilyömäsoitin).

Huh huh! On kova jätkä, jonka omaan tuotantoon olisi pikku hiljaa syytä alkaa paneutumaan.

Kolmeen otteeseen ryhmää täydentää Jim Keltner rummuissa ja John Patitucci bassossa. Noista kolmesta kahdella joukon jatkona häärii vielä Clarence "Gatemouth" Brown, kerran kitaran, kerran alttoviulun kera.

Näytteeksi valikoitui hieno Ai Du, jolla on messissä koko seitsikko ja joka lienee lähimpänä sitä mihin olin entuudestaan tottunut. Poimikaa itse sieltä mitä kukin soittaa tai ostakaa Talking Timbuktu ja tarkistakaa kansilehdykästä.

Alta voitte vielä arvuutella mitä alussa mainittua kieltä mikin numero on.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua

KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua

Ensimmäisenä kimppana käsitellään Röyhkän ja Pyysalon yhteislevy, jolla Maarit vierailee. Turmion Suurherttua (2017) on faktisesti nimenomaan kahden ensin mainitun herran yhteistyön tulos. Tummanpuhuva etukansikin puhuu päätelmän puolesta.

Rouva Hurmerinnan vastuulle siunaantui laulu kahdessa biisissä soolona, yhdessä Kaukon kanssa duetoiden sekä parit taustat. Pitkän linjan persoonallisäänisen taiteilijan panosta ei voi vähätellä. Isken vastaansanomattomana todisteena pöytään Elohopean.

Turmion Suurherttuan sävellykset ja sovitukset syntyivät kahta vaille Pyysalon pajalla. Joskus pääsee piru irti ja Olen orjasi tulivat Jussi Lehtoselta. Kyseessä lienee ainut Röyhkän albumi, jolla hän ei pistänyt lainkaan näppejään tuotannon noihin osiin. Tekstit toki kirjoitti.

Sanoituksista muistan jo alkuunsa kiinnittäneeni huomiota kappaleeseen Nero luo, joka sisältää varsin hykerryttävää kuvausta, kukaties varustettuna ripauksella itseironiaa.

joka kevät hän odottaa

Nobelin palkintoa

nyt pitäis olla jo

hänen vuoronsa

puhelin soi, se on

kustantaja, taas sen

sai joku portugalilainen

vääryys, harmittava

takaisku eikö ne

kusipäät tajua

Meille kullekin muodostuu oma käsityksemme julkisuuden henkilöistä. Apulaissheriffin ajatuksissa ylle lainattu katkelma ei kuulosta Jukka-Pekka Välimaalta. Luulen, että itseironian määrä biisissä on olematon.

Tämän levyn tiimoilla jätän kovin pitkälle menevät tyylilajiluokittelut suosiolla tekemättä. Totean vain, että taidemusiikkiahan tämä on. Rock kummittelee korkeintaan asenteena rivien välissä ja senkin mahdollinen havaitseminen perustunee Röyhkän historian tuntemiseen.

Kun käyttää hieman aikaa koko diskografian puntarointiin, havaitsee hänen saaneen 40 vuoden aikana aikaan yllättävänkin (?) monenlaista. Monimuotoisuus ei ehkä yllä ihan jonkun Nurmion tasolle, mutta ei kauaskaan. Mielipidettäni juuri nyt tiedusteltaessa vastaisin Röyhkän onnistuneen omilla sektoreillaan kokonaisuutena hivenen paremmin.

Ja niin onnistui Turmion Suurherttuallakin, mistä erityisen ison kiitoksen ansaitsee Severi Pyysalo.

Sangen erilaisista musiikillisista ympyröistä ponnistavan Pyysalon kädenjälki kuuluu ja lopputulos toimii. Tämä ei ole ainoa tapaus, kun itselleni tutun artistin loikka itselleni oudomman genren pariin aikaansaa tiettyä kutkutusta.

Näissä olisi periaatteessa aineksia porttiteorian mukaiseen sukellukseen uuteen maailmaan. Useimmiten, ellei peräti aina, hyppy jää ajatuksen tasolle eikä johda mihinkään. Tuskin Kaukokaan saa minua suuremmin innostumaan jazzista (en näemmä malttanut olla mainitsematta), kun ei sitä muutkaan lajia hivotelleet, kuuntelemani muusikot ole vielä onnistuneet tekemään.

Toisena esimerkkinä heitän tarjolle monitunnelmaisen avausraidan Gulliver.

Orkesterissa löytyy rumpubassokitaraosaston jatkoksi sopivasti puhaltimia sekä kapellimestarin hanskaamat koskettimet ja vibrafoni. Nimenomaan vibrafoni on instrumentti, jolla Pyysalo on tullut tunnetuksi.

Kimpan toinen osapuoli palasi taas seuraavalla pitkäsoitollaan aivan toisenmoisen ilmaisun pariin. The Bootsin kanssa syntyi sisällöltään hyvin vaihtelevainen paketti, mutta sepä onkin täysin eri asia.

Sinällään Röyhkältä on aikojen saatossa ilmestynyt muitakin minisarjan aiheeseen täsmääviä teoksia. Joittenkin kohdalla olisin joutunut tavaamaan sääntökirjaa erityisen tarkkaan. Valittu kiekko ei tulkintavaikeutta aiheuttanut ja on paitsi virkistävän poikkeava, niin myös parhaasta päästä kyseisiä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta

KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...

Simon & Garfunkel.

Matti & Teppo.

Legendaarisia kaksikkoja molemmat, jos oikein silmin katsotaan. Noitten kaltaistenko tekijöitten kimppoja nyt on tuloillaan? Ei, ei tule tuollaisia pitkähkön aikaa tai ikuisuuden yhdessä levyttäneitä porukoita. Mutta jos Matti & Garfunkel olisivat tehneet yhteistyöälppärin, voisin teoriassa kelpuuttaa sen aiheen alle.

Apulaissheriffin myllyyn päätyy lähitulevaisuudessa tapauksia, joissa omia juttuja omilla tahoillaan puurtavat artistit ovat enemmän tai vähemmän kertaluonteisesti kokoontuneet yhteen ja julkaisseet albumin.

Näitten muutaman jutun minisarjojen yhtenä pontimena on ollut mahdollisuus ujuttaa blogiin myös sellaisia levyjä, jotka eivät vakiokategorioitten puitteissa sinne koskaan pääsisi. Niitä, jotka eivät ole tuoreita uutuuksia eivätkä vanhempia aivan mahtavia. Äärimmäinen hyvyys ei kuitenkaan ole syy jättää jotain sarjaan hyvin istuvaa siitä pois.

Saas nähdä mitä valitsen. Valtavaa pulaa ei ehdokkaista ole.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• WANHA SUOMI-PROGE - Tulossa...
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...