LEVYT - Marstio: Sametinpehmeä Yö

Tiedättehän, kun on omistanut jonkun levyn niin kauan, ettei muistakaan koska sen on hankkinut. Sitä pitää hyvänä, osittain jopa erinomaisena. Kuitenkin se on unohtunut jonnekin satojen muitten joukkoon, eikä sitä tule soitettua.

Näin menee vuosi pari. Viisi vuotta. Ties kuinka kauan.

Sitten kerran tulee päivä, jolloin otat sen esille ja tuikkaat taas soittimeen. Sehän tuntuu yhtäkkiä niin jysäyttävältä ja pysäyttävältä, että tekisi mieli siltä istumalta ehdottaa sitä Unescon maailmanperintöluetteloon. Jokin nikama on nitkahtanut kohdalleen, aika on tehnyt tehtävänsä tai muuten vaan on koittanut oikea hetki juuri sille. Tai kaikkia noita.

Tiedätte varmaan myös sen miten musiikki toisinaan leimautuu jonkin satunnaisen kuuntelun seurauksena paikkaan, ehkä aikaan. Jatkossa se palauttaa aina mieleen kyseisen paikan ja tilanteen. Tästä olen kirjoittanut useammin kuin kerran.

Marstion Sametinpehmeä Yö (1991) liittyi kokemuksissani noihin molempiin ryhmiin muutama päivä sitten.

Tiistaina, elokuun yhdeksäntenä ajelin kiireettä Enontekiön Hetasta kohti Kilpisjärveä. Olin juuri ohittanut tielle hyvin näkyvät Lammasoaivin tuulimyllyt. Olin niillä paikkeilla, mistä ajaessa avautuu ensi kertaa näkymä naapurimaan lumihuippuisille vuorille. Kolmisenkymmentä kilometriä kohteeseen.

CD-vaihtaja romelsi edellisen päätyttyä seuraavaa lätyskää peliin. Se sattui olemaan Harri Marstion kuudes albumi, joka alkaa nimikappaleellaan ja se Arto Piispasen kauniilla pianonsoitolla. Rytmiryhmä Anssi Nykänen - Juuso Nordlund tulee mukaan, samoin kitaristi Jukka "Nipa" Niilola. Yksi maamme komeaäänisimmistä solisteista aloittaa.

Olin myyty saman tien. Kesä, Revontulten tie, näkymä vuorille, Marstio ja Sametinpehmeä yö. Maagista. Kova on tyyppi, joka pystyy kuuntelemaan kertosäkeen ilman, että mikään liikahtaa sisällä.

Mielestäni alkuperäinen Moody Bluesin Nights in white satin ei yllä voimassa ja koskettavuudessa lähellekään Marstion versiota. Siitä on eniten kiittäminen miehen ääntä ja kykyä käyttää sitä ilman kujeita ja vinkeitä niin, että tuntuu. Normisuoritus riittää, kun on pohjaa. Ei tarvi kikkailla.

Seuraa lisää valtaisia covereita. Muisto vain jää eli Arthur Prysokin Only a fool breaks his heart (myös mm. Tom Jonesin levyttämä). Pullo viiniä käy, alkujaan Delbert McClintonin Two more bottles of wine. Hiljaisuus, itselleni näistä tunnetuin originaali Roxy Musicin Avalon.

Matka taittui ja saavuin päämäärään. En malttanut pysähtyä. Päätin kerrankin mennä täältä käsin ulkomaille. CD oli hieman yli puolen, kun ylitin rajan, ainoana rajamuodollisuutena hidastaminen, kun nopeusrajoitus oli 30 km/h.

Voi herranen aika kuinka komea reitti! Olin aiemmin vieraillut Pohjois-Norjassa Karigasniemen, Kivilompolon ja Nuorgamin suunnilta. Nordkappissa oli käyty kääntymässä.

Kuitenkin tuo noin 40 kilometriä Kilpisjärveltä Skibotniin löi ainakin tällä reissulla kaikki muut laudalta. En voi olla sataprosenttisen varma, etteikö Marstiolla ollut osuutta asiaan. Itse asiassa tiedän, että oli.

Bändi tuli jo esiteltyä. Lisäksi mukana on puhallinrykmentti Jyrki Niemi (pasuuna, myös LP:n tuottaja ja sovittaja), Veli-Pekka Niemi (trumpetti) ja Vesa Hyrskykari (saksofoni). Taustalauluja luikaisevat vielä Heikki Silvennoinen ja Toni Lähteenmäki, joista muuten tuli myöhemmin aviopari.

Marstion levyksi Sametinpehmeällä Yöllä on normaalia runsaammin tulkintoja toisten lauluista, peräti 8/10. Sekin kertoo miehestä jotain, etten ollut aiemmin tätä hoksannut. Vasta nyt, kun syynäsin kansipaperin suurennuslasin kanssa, tajusin miten tuo tulkitsija oli päässäni tehnyt muitten biiseistä omiaan.

Omat ovatkin sitten Harrin itsensä kirjoittamia. Etenkin Kärsimysten hotelli on ihan kappaleena aivan mahtava. Muistan sen kertosäkeen koukuttaneen minua jo tuoreeltaan.

Käännöksistä kolme on Jukka Itkosen käsialaa. Häntä voi pitää Marstion koko ura huomioiden tämän hovisanoittajana mitä suomenkielisiin teksteihin tulee. Juice Leskinen tempaisi levylle kaksi suomennosta.

Ymmärtääkseni ainut aiemmin jonkun toisen Härmässä tekemä biisi on Muisto vain jää, jonka Jouko & Kosti pistivät purkkiin jo 60-luvulla. Klassikon sanat työsti muuan silloin vielä nuorehko kynäilijä nimeltään Juha Vainio.

Solistin kymmenestä pitkäsoitosta on hyllyssäni seitsemän, jotka kaikki tuli nyt samaisella pohjoisen matkalla pyöriteltyä läpi.

Tekisi mieli hieman harmitella, miten en koskaan ole muistanut Laulajaa, kun parhaita kotimaisia ääniä on syystä tai toisesta tarvinut listata. Ehkä jatkossa muistan. Harrilla oli lahja saada melkeinpä mikä tahansa musiikkiteos kuulostamaan paremmallta mitä se lopulta olikaan.

Niin, nuo seitsemän. Enemmän tai vähemmän hienoja kiekkoja joka ikinen. Sametinpehmeä Yö on ylivoimaisesti eniten hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae
• KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat