Jutut ajassa

14 syyskuuta 2020

LEVYT - Jimmie Vaughan: Out There

Out There (1998) on sillä lailla vekkuli tapaus, että osaisin soittaa kaikki sen basso-osuudet, silmät kiinni ja villapaita päällä. Tehtävää helpottaa kummasti se ettei nelikielistä ole mukana nuottiakaan. Alaäänten tarve tyydytetään uruilla. Lämpimän Hammond-soundin siivittämänä jo ilmankin nautittavan musiikin tenhoavuus kohoaa vieläkin korkeammalle.

Perustrion Vaughanin toisella soololätyllä muodostavat rumpali George Rains, urkuri Bill Willis sekä Jimmie itse kitarassa ja vokaaleissa. Denny Freeman tuuraa Willisiä Kinky Womanilla. Vierailijoita on mukana maltillisesti.


Texasin Oak Cliffissä, Dallasin liepeillä syntynyt poika altistui bluesille ja muille hyvän musiikin muodoille jo nuorena. Tutuiksi tulivat useitten muitten ässäkepittäjien joukossa T-Bone Walker, Buddy Guy sekä Kingit Albert, BB ja Freddie. Meksikolaisilta vaikutteilta ei voinut paikallisia radioasemia kuunnellessa välttyä.

60-luvun lopulle tultaessa hän oli muuttanut Austiniin ja aloitellut musahommia. Varhaisvaiheen kohokohtana - ainakin jälkiviisaana katsellen - voidaan pitää pääsemistä lämmittelemään Jimi Hendrix Experienceä 1969.

Viisi vuotta tuosta Jimmie oli perustamassa Fabulous Thunderbirdsiä, valkoisen Texas bluesin lippulaivaksi kohonnutta yhtyettä. Siinä kyydissä vierähti puolitoista vuosikymmentä ja tuloksena 7 studio-LP:tä.

T-Birdsistä lähdön jälkeen nauhoitettiin duettoalbumi pikkuveikka Stevie Rayn kanssa. Ennen kuin kiekkoa ehdittiin pukata markkinoille, maailma romahti. Velipoika joutui tahtomattaan nakkaamaan soittimensa nurkkaan traagisen helikopterionnettomuuden myötä. Family Style (1990) ei onneksi jäänyt julkaisematta, vaikka se tehtiinkin surullisissa merkeissä.

Tämän jälkeen alkaneen soolouran toistaiseksi kirkkaimpana jalokivenä Apulaissheriffin mittapuulla hehkuu nyt käsiteltävä helmi. Out Therellä palikat saatiin parempaan järjestykseen kuin olympiadin verran aiemmin ilmestyneellä Strange Pleasurella (1994). Näin mielestäni, vaikka palikat olivat suurin piirtein samat.

Ainahan se on yhtä mystistä miksi joku osuu johon kuhun jotain toista tarkemmin. Enkä tietenkään osaa sanoa onko tämän kokonaisuuden osumatarkkuus muitten kuuntelijoiden kohdalla edeltäjäänsä tai seuraajiansa kummoisempi. Minulle tämä on jostain syystä muita kovempi.

Artistin elämäntilanteilla on luonnollisesti osansa taiteen sisältöön. Jimmie Vaughan oli sitten Strange Pleasuren eronnut vaimostaan neljännesvuosisadan kestäneen liiton jälkeen. Uusi suhde oli kehissä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta luomisprosessiin ja itse esityksiin.

Vähäeleisen ilmavat rumpu-urkukompit kuljettavat biisejä enimmäkseen keskitempoisina. Mestarin Stratocaster soi pinnalla kirkkaana ja tunnerikkaana. Piano tai saksofoni siellä, vibrafoni täällä ja tuolla tuovat sävyjä soppaan.

Miehen lauluääntä aivan suotta hieman vähätellään jopa Repertoiren uusintapainoksen kansissa. Minuun se uppoaa syvempään kuin monen niin sanotusti paremman vokalistin tapauksessa.


Pitikö näissä jutuissa aina jappasta jotain yksittäisistä kappaleista? No hyvä kun ei. Tehdään siitä huolimatta muutama nosto.

Koukuttava urkuriffi starttaa ensimmäisistä tahdeistaan lähtien pauloihinsa tempaavan avauksen Like a king. Nile Rodgers kirjoitti kappaleen ja huolehti komppikitarasta plus tamburiinista.

Kerkeimmin kulkeva Out there on blues-rock -skaalalla mitaten kaikista siivuista lähimpänä rock-laitaa. Revittelyyn ei sorruta, vaan mennään viileysasteikon ääripäässä. Svengaa kuin peura.

Astral projection blues rakennettiin Memphisissä kasatuista perusraidoista ja Dr.Johnin niitten päälle New Orleansissa lisäämistä vibrafonista ja muhkeasta pianosta. Taustalauluihin on merkitty Donald Bryant ja Michael Newell. Ensin mainittu muuten on tunnettu soul-mies Don Bryant.

Harrastin yllä päättelyä ja arvailua sen suhteen miten äänitykset jakautuivat kahden lokaation välillä. Sori jos meni väärin.

Little son, big sun teippaa paketin umpeen pelkästään kitaroitse. Voi olla, että siihen on yhdistetty kaksi raitaa. Mutta uskon kyllä, jos sanotaan JV:n vetäneen kaiken kerralla. Hieno lopetus.

Pitkäsoiton julkaisun aikoihin elokuvateattereihin tupsahti John Belushin (ilmeisistä syistä) poissa ollessa hieman vaivaannuttava jatko-osa Blues Brothersille. Filmin ehkä tärkeintä antia on lopun massiivinen orkesteri Louisiana Gator Boys, johon koottiin mittava nippu huippumuusikoita. Yksi heistä oli Jimmie Vaughan, mikä oli hänelle vähintään oikeutettu kunnianosoitus.

Uskotteko, että mielestäni Out There on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti