LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky

Ei ole lainkaan pöllömpi kansi tällä Albert Kingin LP:llä I Wanna Get Funky (1974), joka saa hänen studioalbumiensa joukossa järjestysnumeron 5-8, laskutavasta riippuen. Viides se on, jos pitää paria ensimmäistä kokoelmana eikä huomioi Steve Cropperin ja Pops Staplesin kanssa tehtyä yhteislevyä.

Osanottajatiedot eivät yksityiskohtaisuudellaan häikäise. Musikanttien nimiä ei juurikaan paljasteta. Ainoastaan komppikitaristi Donald Kenzie on saanut omansa kansiin. Tiirailen 90-luvulla remasteroitua CD-painosta, mutta Discogsin kuvien mukaan originaalivinyylit eivät valaise asiaa sen enempää.

Rytmiryhmäksi mainitaan Kenzien ohella kaksikin porukkaa. The Movement toimi noihin aikoihin Isaac Hayesin taustayhtyeenä. The Bar-Kays taas säesti useitakin Stax Recordsin artisteja levyttäen myös itsenäisesti bändinä.

Tässäpä on oiva paikka yrittää lopullisesti iskostaa päähäni eräs useammin kuin kerran minussa sekaannusta aiheuttanut ja melkein yhtä usein selvittämäni juttu. Nimittäin, oli The Mar-Keys ja oli The Bar-Kays.

Ensimmäinen niistä perustettiin jo 50-luvun lopulla ja se toimi vaihtelevin miehistöin Staxin studio-orkesterina aina 70-luvun alkuun saakka. Osin sama jengi teki Mar-Keysin kanssa rinnan samoja hommia myös nimellä Booker T. & The M.G.'s, jonka elinkaari alkoi vuonna -62. The Bar-Kays tuli samoille apajille 60-luvun puolivälissä.

Yllä kertomani tulen nyt muistamaan seuraavaan unohtamiseen asti.

Vaan ei siinä kaikki mitä tulee I Wanna Get Funkyn tekijäkaartiin. Torvipuolen hanskaa yhtä lailla jo mainittujen tapaan legendaarinen The Memphis Horns, ei nimiä kansissa. Heidänkin kotikenttänsä oli Staxin studioilla, mutta vierailuja tehtiin myös muille yhtiöille.

Vielä piisaa ryhmää kirjattavaksi kansiin. Blues-lätyksi melko epätavanomaisesti tällä mestariteoksella kuullaan hieman myös jousisoittimia. Asialla on peräti Memphisin sinfoniaorkesterin viulisteja, mikä on aikamoista ja harvinaista herkkua.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Taustalaulut on merkitty alkujaan niin ikään Isaac Hayesin kanssa esiintyneelle Hot Buttered Soulille. Naiskuoron lisäksi listataan kysymysmerkin kanssa nimi Henry Bush.

Aivanpa tuo lie sama, tiedetäänkö osallistujia nuotin tai edes kappaleen tarkkuudella. Tärkeintä tässäkin on, että homma toimii. Ja sehän toimiikin sitten niin täysillä kuin olla voi. Minusta kyseessä on ehkä Kingin kovin tuotos.

Blues-osaston helmenä pidän pitkää, hidasta tunnelmapalaa Walking the back street and crying. Se on pullollaan Albertin tutun jykevää laulua ja yhtä tutun jämäkkää, mutta herkkää pikkailua. Urut ja torvet tuovat kokonaisuuteen roppa-annoksittain sielukkuutta.

Jos voinkin mainostaa ylle linkkaamaani biisiä malliesimerkkinä takanojaisesta, kiirehtimättömästä bluesista, edustaa levy kokonaisuutena huomattavasti rikkaampaa tyylikirjoa. Tässähän hohkaa myös soul ja otsikkonsa mukaisesti funk.

Soulia voi Albert Kingin tuotannosta bongata enemmältikin. Funk on aavistuksen harvinaisempi, muttei olematon elementti hänen muilla äänitteillään.

Se alkaa selkeämmin hallita rytmiikkaa raidalta 5 alkaen. Flat tire on mitä oivallisin kahden genren sekoitus. Oikeastaan sen blues rajoittuu pitkälti Kingin superpätevään kitarointiin. Muutoin mennään lanteita nytkytyttävällä groovella.

Täsmälleen samat sanat pätevät ainoaan mestarin omaa käsialaa yksin edustavaan kappaleeseen Travelin' man. Erinomaista jytkettä. Myös jo albumille Born Under A Bad Sign (1967) sisällytetty Crosscut saw saa vastaavanlaisen käsittelyn.

Loistavana loppukaneettina pamahtaa vielä That's what the blues is all about, joka svengaa kuin kenguru. Puhaltimien merkitystä biisin ja itse asiassa koko kakun yleisilmeelle ei voi vähätellä. Suurenmoista sakkia oli studiossa Kingin kanssa kesällä 1972, jolloin nauhoitukset jo tehtiin. Yllättävän pitkään siis kului aikaa ennen kuin paketti julkaistiin.

Muuten, omistamani CD-version selkämyksen nähdessäni mietin usein, oliko jollain kiero huumorintaju vai pääsikö lapsus lipsahtamaan tuotteeseen...

Mutta musiikiltaan albumi on totta tosiaankin huippua.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign
• LEVYT - Buddy Guy: Heavy Love
• LEVYT - Etta James: Etta Is Betta Than Evvah!

LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

Onhan se niin surkeaa, niin surkeaa, että itkettää. Born under a bad signin johtolankana on hyvän tuurin totaalinen puute. Jos ei huonoa olisi olemassa, ei laulajalla olisi mitään.

if it wasn't for bad luck

I wouldn't have no luck at all

Stax Recordsin peruskaartiin kuulunut solisti ja lauluntekijä William Bell raapusti toimeksiannosta tekstin myöhemmin klassikoksi muuttuneeseen bluesiin. Saattoi siinä hieman lainata jonkin vanhemman laulun sanoja, mutta näinhän sitä aika paljon tehtiin silloin, ja miksei nykyisinkin. Sävellys tuli toiselta yhtiön vakiokasvolta Booker T.Jonesilta.

Kun käy läpi Albert Kingin tekemisiä, ei välty panemasta merkille hänen osallistuneen kovin harvakseltaan biisinikkarointiin. Nyt suurennuslasin alle napattu Born Under A Bad Sign (1967) sisältää yhden kokonaisen ja toisen puolikkaan tällaisia. Noitten päälle LP:llä on vielä pari kolme muuta alkuperäisesitystä. Loput eli noin puolet kaikista on covereita.



King, alkujaan Albert Nelson syntyi etelässä Mississippin osavaltiossa, varttui siellä ja naapurissa Arkansasissa. Kolmikymppisenä musiikkihommat veivät monien muiden alan tekijöiden tavoin pohjoiseen, ensin Indianaan, sitten Illinoisiin. Chicagon tyyli tuli omaksuttua.

Reilu kymmenen vuotta riitti. Ura ei raketoinut ja muusikko palasi etelään, osoitteena tällä kertaa Memphis, Tennessee. Syntyi sopimus Staxin kanssa ja silloin lähti. Soulin ja R&B:n julkaisuun keskittynyt levy-yhtiö orkestereineen yhdistettynä Kingin Chicago-taustaan osoittautui toimivaksi kombinaatioksi. Saatiin aikaan sielukasta bluesia, soul bluesia.

Seurasi singlejä, joita nauhoitettiin ja julkaistiin maaliskuusta 1966 lähtien yli vuoden ajan. Ensimmäinen Stax-albumi kokoaa osan niistä (numerot 1, 2, 4, 5, 8 ja 9 kuvassa), viisi biisiä vetaistiin purkkiin 9.6.1967 sessiossa. Tämä oli melko tyypillinen tapa rakennella älppäreitä hyvinkin sinkkuvetoiseen aikaan.

Taustayhtyeenä vaikuttaa legendaarinen Booker T. & The M.G.'s. Ryhmä nauttii syystä kovaa arvostusta. Henkilökohtaisena mielipiteenäni siitä heitän, että kaikki suunnistajat ovat kyllä tasan tarkkaan reitillä, eikä rasteilla pummeja tule, toisaalta vältetään riskaabeleita reitinvalintoja.

Edellä väittämäni suomennettuna tahtoo sanoa, ettei mitään ongelmaa näy taidon, rytmi- ja tyylitajun tai yhteispelin osalta, mutta tietty värittömyys vaivaa. Tuon voi todeta kuuntelemalla bändin instrumentaalilevytyksiä. Booker T. & The M.G.'s loistaa, kun he säestävät riittävän vahvaa solistia tyyliin Otis Redding. Tai sitten Albert King, joka tietysti lisäksi oli maailman parhaita kitaristeja.

Mainittakoon että M.G.'sin Steve Cropper puolestaan on maailman parhaita komppikitaristeja.

Mukana albumilla on vielä merkittävänä osasena Staxin mainio puhallinsektio The Memphis Horns.



Kingin soitannan tuttu erikoisuus oli se että hän käsitteli normaalisti kielitettyä instrumenttia vasenkätisesti. Tästä johtuen kielet olivat tavallisuudesta poiketen järjestyksessä paksuin (matalaäänisin) alhaalla ja ohuin ylhäällä. Kun noin tekee, ovat oppikirjatekniikat paperia ja niitten paikka paperikori.

Täytyi keksiä itse ja tehdä kuten parhaalta tuntuu. Lähes aina kun noin menetellään, nousee Apulaissheriffin hattu, olipa kyse musiikista, urheilusta tai marjanpoiminnasta. En osaa sanoa kuinka suuri osuus yksityiskohdalla oli siihen miltä äijän soitto kuulosti.

Minulle kitaroinnistaan välittyy yhtä aikaa voima ja tunne. King oli iso mies, liki parimetrinen, mikä saattaa yksioikoisesti ajatellen olla syynä voimakkuuden tuntuun. Vastakkaisen vaakakupin tunnepitoisuus yhdessä tuon kanssa on se mikä on minut saanut häntä arvostamaan. Luulen niin. Sen tiedän, että kunnioitusta nostaa tekemisen tietynlainen yksinkertaisuus. King ei yrittänyt kosiskella kuulijaa vikkelyydellä tai monimutkaisuudella.

Jos sinne suurennuslasin alle nyt pikkaisen vilkaistaan, niin loisteliasta nimikappaletta rikastuttaa simppeli, kohtalokas bassokuvio. Vastuussa on Donald "Duck" Dunn, joka CD-uudelleenjulkaisun takakannessa on virheellisesti merkitty kitaristiksi. Taidan havaita CCR:n Sinister Purposessa jotain samankaltaista.

Läpi levyn nautin Al Jackson Juniorin rummutuksesta. Parhaimmin sen tuo esiin tulkinta varhaisesta delta bluesista Crosscut saw.

I almost lost my mind herkistelee balladina, kuten tekee myös viihteellinen päätösraita The very thought of you, jolla huippukepittäjä todistaa olevansa myös melkoinen laulaja, ellei se jo muuten ollut selvää. Gibson Flyin V, tuttavallisemmin Lucy, oli nurkassa ja osin senkin ansiosta tunnelmasta tuli kaikessa romanttisuudessaan jotenkin sinatrainen tai natkingcoleaaninen.

Jankkaavahkolla kompilla taottu The hunter on ainut lievä tasonlasku kokonaisuudessa. Omalta osaltaan se lisää vaihtelevuutta, jota Born Under A Bad Sign sisältää kiitettävästi. Ei todellakaan mennä samaa rataa koko puolituntista.

As the years go passing by olkoon esimerkki yhdestä kiekolla kuultavasta tyylistä, hitaasta pianon ja puhaltimien sävyttämästä bluesista. Minulla oli muka varma muistikuva, että olisin joskus tutustunut siihen mestarin oppipoika/ihailija/kollega Stevie Ray Vaughanin versiona, mutta enpä sellaista sitten löytänytkään. Taisi olla Gary Mooren versio.

Kun en tähän hätään muutakaan keksi, niin lopetellaan näin: Born Under A Bad Sign on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #3 - Bukka White
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born