KIRJAT - Paul Rees: Mellencamp

Havaitsin ilokseni kirjastoon hommatun Mellencamp-opuksen. Jossain kohtaa pidin hetken jopa yllättävänä, että teos sieltä löytyi.

Vaan ei kai tuo niin erikoista ole. Kerronnan kohde on kuitenkin nauttinut meillä päin ihan kohtalaista suosiota, ymmärtääkseni suhteessa suurempaa kuin vaikka Briteissä. Laulajan menestymättömyys UK-listoilla taas tuli tosissaan yllärinä, kun lukiessani seurailin tämän diskografiaa Wikipediasta. Top20-listasijoituksia ei lähteen mukaan ole saarivaltakunnasta irronnut.

Suomennosta ei ole tehty, kuten ei tietääkseni muistakaan Mellencamp-kirjoista. Jos toivoa saisi, ottaisin ennemmin vaikkapa viikkonumeron käytön päivämäärän paikalla kieltävän lain kuin rokkihemmon elämäkertakäännöksen.

Apulaissheriffin harvakseltaan uusia juttuja tarjoilevassa KIRJAT-sarjassa nyt Mellencamp - The Biography (2021).

Jos tuli miehen suosion vähäisyys Englannissa puskista, niin niin tuli myös sen suuruus Jenkeissä. Uskallan väittää Mellencampin olevan US-rockissa, ellei nyt aivan supertähtiosastoa, niin heti seuraavaa siinä alapuolella. Pitkään uraan mahtuu kymmenkunta Top10 LP:tä Billboardin listan mukaan.

Otan yhtenä poimintana esille albumin Life, Death, Love And Freedom (2008), koska elämäkerturi Paul Rees pitää sitä varsin arvokkaana merkkipaaluna mm. Dylanin ja Cashin ylistämän taiteilijan taipaleella. T-Bone Burnetten tuottama levy näkyy saaneen tunnustusta myös kriitikkopiireissä ja mikä kiintoisinta, se on tärkeä saavutus Johnillekin.

Nostin tuon siksi, kun se on yksi lukuisista esimerkeistä siitä miten meikäläisen mieltymykset usein kulkevat omia polkujaan. En ole lätylle koskaan lämmennyt, eikä se hetkauttanut nytkään, kun sen pitkästä aikaa kuuntelin.

Levytetyn tuotannon osalta Mellencampin historia on minulle hyvinkin tuttu. Aukkoja on, mutta vain vähäisiä, kapeita. Niinpä tuotannon käsittely sillä perinpohjaisuudella, jonka Rees sille antaa, palkitsee lukijan. Hyvää tavaraa pääasian osalta.

Aikaikkunassa seuraavana oli tulossa eräs mielestäni parhaista Mellencamp-albumeista Strictly A One-Eyed Jack (2022). Valitettavasti, mutta luonnollisesti se jää alkutyöstönsä mainintaa vaille käsittelemättömäksi tapaukseksi.

Musahommiakin mielenkiintoisempaa oli tutustua levyhyllyssäni kohtalaisen ison siivun ottavaan artistiin ihmisenä, niin paljon kuin sellainen on luetun välityksellä ylipäätään mahdollista. Lopputulemana voin sanoa, että John Mellencamp ei taida olla sitä tyyppiä, jonka kanssa ihan ensimmäisenä haluaisi olla enemmälti tekemisissä.

Olen toki tullut jo aikaa sitten tuntemaan miehen (itsensä keksimän?) lempinimen Little Bastard. Nyt ymmärtänen paremmin mistä se on peräisin.

Heitän tähän vain esimerkkejä ukon luonteenpiirteistä kuten Rees ne esittää ja minä tulkitsin ja viittaan Iso-Britanniassa Constablen julkaiseman niteen sivuihin. Kaivakoon tarkempaa tietoa hamuavat sen käsiinsä.

• melkein sairaasta kilpailuhenkisyydestä s.90, miten mies suhtautui itse järjestämiinsä leikkimielisiin jenkkifutisotteluihin
• jääräpäisyydestä s.106, kuinka hän käyttäytyi manageriportaan yrittäessä saada häntä perumaan kiertueesta kieltäytymisen albumin Big Daddy (1989) tiimoilta
• impulsiivisuudesta s.160-161, kuinka hän antoi koko bändille yhtenä päivänä potkut ja pestasi seuraavana porukan takaisin töihin
• perfektionismista ja itsevaltiudesta s.167, henkilökohtaisen avustajan mukaan
• poliittisesta radikalismista s.188, kun hän sanoi Barack Obamalle (vuosia ennen presidenttiyttä) tämän olevan hänen mielestään liian konservatiivinen
• lasten kasvatuksesta s.189, miten hän suhtautui tyttärensä yllättävään raskauteen tämän pyytäessä taloudellista tukea tilanteen hoitamiseen
• OCD-piirteestä s.237, kuinka perheenjäsenet pilan päiten siirtelivät jotain tiettyä esinettä talossa, kun hänen mielestään kaikelle oli juuri ja vain se yksi oikea paikka
• suorapuheisuudesta s.263-264, erääseen lauluunsa pohjautuvan musikaalikäsikirjoituksen tekijän mukaan

Poimin ylle tarkoituksella monia kenties negatiiviseksi, ainakin hankalaksi koettuja ominaisuuksia. Kirjan välittämä totuus niitten takana on, että kyseessä on vähintään 95-prosenttisesti taiteilija, joka tekee mitä haluaa ja vaatii ympärillään olevien tekevän täysin sitä mitä hän haluaa. Diktaattori siis. Onko valistunut vai ei, jääköön arvioimatta.

Kaikkiaan Mellencamp-elämäkerta on parempaa kirjallisuutta kuin valtaosa vastaavaa genreä, mitä olen lukenut. Tuo pitää ottaa puhtaasti mielipiteenä, johon en usko olevan vaikutusta sillä, että arvostan artistin artistina korkealle tuotantonsa tason vaihtelevuudesta huolimatta.

Kirja on tehty kohteen avustuksella ja tämän hyväksymänä. Hän antoi haastatteluja siinä missä monet lähipiiriläisetkin. Kirjailijakin käytti työhönsä aikaa ja vaivaa. Mikään hätäisesti sutaistu rahastussepustus tämä ei ole.

Reesin teos ei tietenkään ole viimeinen sana, koska kaveri elää ja porskuttaa yhä. Sinällään Johnin selviämistä jo vähää vaille 75-vuotiaaksi voinee pitää pienenä ihmeenä. Hänen elämässään kun on ollut mielinmäärin tupakkaa ja tupakkaa jo 60 vuoden ajan. Sanovat, jotta nelisen askia päivässä menee. Ja sydärikin koettuna jo alta viiskymppisenä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending
• KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro
• KIRJAT - Jari Tervo Rovaniemellä

UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending

Yllättäen melko äkkiä viimeisimmän perään tupsahtanutta lättyä ensi kertaa pyöritellessäni aloin jostain syystä vertailla ukkoa toiseen. Kaksi pitkäaikaista suosikkiani, John Mellencamp ja Neil Young ovat pitkät urat tehneitä muusikoita, lauluntekijöitä, jenkkien Farm Aid -konserttisarjan perustajia, jne.

NY syntyi vuonna 1945, JM kuuden vuoden päästä siitä.

-63 NY aloitti musahommat. JM ryhtyi niihin vasta yli 10 vuotta myöhemmin. -69 NY oli jo huipulla ja karisma kukki, -72 heltisi USAn albumilistan ykköspaikka. JM sai listaykkösensä -82 (eroa 10 vuotta), mutta saavutti huippuuden vasta -85 (eroa 16 vuotta). Edelliset lauseet sisältävät faktan seassa mielipiteitä.

Molemmat toimivat yhä aktiivisesti musiikin parissa. NY:ltä on ilmestynyt arkistojulkaisut mukaan lukien viitisenkymmentä studioalbumia sekä hirveästi kaikkea muuta. JM:n lukema studiolevyjen sarakkeessa on noin puolet NY:n vastaavasta.

Tänään herrojen iät kirjoitetaan lukemin 77 ja 71.

Orpheus Descending (2023) kiinnitti heti kaupassa sen hyppysiini saatuani huomiota erikoisella tavalla. CD:tä peittäviä muoveja rumensi vanhoilta ajoilta tuttu tarra PARENTAL ADVISORY - EXPLICIT LYRICS. Mitä ihmettä?

Kansien pikapläräily ja ensimmäinen kuuntelo autossa jättivät liimailun motiivin hämärän peittoon. Myöskään sekalaiset nettihaut eivät vähäisessäkään määrin avanneet asiaa sitä kummastelevalle.

Spotify näkyi osoittavan Explicit-nuhtein vain nimikappaletta, YouTubessa en mokomaa tekopyhyyttä havainnut. Sain johtolangan myötä ajatuksen tutkailla kansipaperista laulun Orpheus descending lyriikoita. No niinpä tietenkin. Kertosäkeen lopusta paljastui syy moiseen pelleilyyn.

if there's a will

there's got to be a way

if there's a will

there's always a fucking way

Hallelujaa! Maailma on pelastettu. Jälleen on kiinnitetty riittävästi huomiota aivan oikeaan ongelmaan. Ei mene siinä työ, ei rahat hukkaan, kun erinäiset organisaatiot ja toimijat näitä etsivät ja hoitelevat varoitukset kansaa varten. Näin kansakin havaitsee synnin ja havahtuu huomaamaan sen vakavan uhan, jonka synti hyvän moraalin säilymiselle aiheuttaa.

Pelasin vielä varman päälle ja lukaisin kaikki tekstit. Sanoitusten yleisilme on pessimistinen. John havannoi, kritisoi ja tuskailee nyky-Amerikan ilmapiiriä ja yhteiskunnan tilaa eri kanteilta. Toivoa hän ei näe. Sanoista ei kuitenkaan löydy muuta nuhtelun aihetta paheksujille. Pahus, kun tuli nuo fuckit tuohon yhteen.

Päätösraita Backbone on etenkin levyn yleiseen sävyyn pohjaten tulkittavissa jopa testamentiksi. Mies on väsynyt ja turhautunut. Toivoo voineensa tekemisillään tuottaa iloa muille, ja kykenevänsä elämään loput päivänsä parempana ihmisenä.

Perfect world tulee Bruce Springsteenin kynästä. Taiteilijat tekivät yhteistyötä jo Strictly A One-Eyed Jackilla (2022), jolla Pomo myös esiintyy.

Siinä missä tuo Johnin edellinen on mielestäni erinomainen, on uutuus keskinkertaisen ja hyvän välimaastoa. En jaksa isommin siitä innostua, joskin mukaan mahtuu muutamia oivallisia biisejä.

Ykköseksi nousee tässä vaiheessa The so-called free, jonka (kuten usean muunkin kappaleen) yhtenä sulokkaana osana ilahduttaa jälleen Mellencampin veneessä soutavan Lisa Germanon viulu. Tätä edeltävän täyspestin hän teki levyllä Human Wheels (1993). 90-luvun lopulla koettiin vielä muuan pienimuotoisempi vierailu.

Muina valopilkkuina näkyvät Amen ja One more trick. Myös jo mainitsemani Backbone ja varsinkin Orpheus descending soivat keskimääräistä parempina.

Kyseessä siis ei ole kovin kummoinen LP tekijänsä koko tuotantoon verrattuna. Minulla tosin tuntuu olevan tavallista pitemmät piuhat sen suhteen. Se kasvaa.

Annas kun ennustan positiivisesti. Tunnen oman musiikkimakuni eläväisyyttä siinä määrin, että tohdin sen tehdä. Nimittäin, tiedossani olemattoman ajan kuluttua koittaa joskus päivä, jolloin mielentila on tälle otollinen. Silloin Orpheus Descending kuulostaa sen yhden kerran täydelliseltä levyltä.

En kirjoita loppuun, että sitä odotellessa. Se hetki tulee yllättäen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack
• UUTUUSLEVYT - The Long Ryders: September November

LEVYT - John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

Mellencampin viimevuotisen levyn esittelevässä tekstissäni kävin ylimalkaisesti läpi miehen toistaiseksi suksimaa latua. Mieltymyksiini perustuen arvotin hänen ensimmäiseksi taiteelliseksi huippukaudekseen jakson 1983-91, jolloin putkahti kahden vuoden välein viisi hienoa LP:tä.

Kaksi niistä on jo blogissa puitu (linkit lopussa), ja nyt saa vuoron kenties nipun hohdokkain tuotos eli The Lonesome Jubilee (1987).

Scarecrow'lla (1985) on varmasti näistä roimimmin nostalgia-arvoa, koska siihen tutustuin ensin, sen ostin ensimmäisenä ja sitä kuuntelin nuorempana eniten. Silti voi olla, että tämänkertainen jutun aihe on kovempi. Ainakin joinain päivinä.

Mikäli virvelirumpu olisi hieman vähemmän päällekäyvä, nostaneisin tämän empimättä ykköseksi. Kun asiat menivät niin kuin asiat menivät, ollaan siinä rajoilla. Pähkin nyt kuitenkin vain erinomaisen eri asteitten välillä.

The Lonesome Jubilee on Mellencampin studioalbumeista peräti yhdeksäs, ei siis enää mikään aloittelijan teos. Levytysuran kestolla mitattuna voisi verrokiksi heittää vaikka J.Karjalaisen Yhtyeineen Tähtilampun Alla (1992) tai Dave Lindholmin Ainon (1982). Molemmat kotimaiset mestarit olivat hyvinkin meritoituneita tekijöitä noitten aikaan. Niin ikään John oli saanut maistaa menestystä 80-luvulla.

Ydinryhmä oli ollut kasassa LP:stä Uh-Huh (1983) lähtien. Herrat Wanchic, Crane, Myers ja Aronoff siis puursivat Johnin kanssa nyt jo kolmannen pitkän. Osa heistä oli ollut mukana pitempäänkin. Perusasiat olivat bändin yhteistyön osalta kunnossa.

Biisintekotaidostakaan ei ollut pulaa. Solisti kirjoitti yhtä George Greenin avitusta (Empty hands) lukuunottamatta koko materiaalin yksin. Laulaja on tässäkin tapauksessa lauluntekijä.

Ratkaisevat, massasta erottavat tekijät kulminoituvat kahteen seikkaan. Nämä ovat haitari ja etenkin viulu. Tullaan taas meikäläisen lempiaiheeseen, eli sovituksen (mukaan lukien soitinnus) ja esityksen vaikutukseen lopputuloksen kannalta. Instrumentaatiosta löytyy toki muutakin lisävärin tuottajaa, mutta esiin tuomani kaksi vehjettä tekevät tästä Tämän.

Viulisti Lisa Germano oli uusi tulokas Mellencampin leivissä. On mielenkiintoista kuinka suuren merkityksen annan hänen panokselleen yhtyeen äänikuvassa. Ja tuskin olen ainut näin ajatteleva. Kirjoittamani tueksi nostan kappaleen The real life.

John Cascellan koskettimilla oli oma roolinsa Scarecrow'llakin. Niitä enemmän hän tällä kertaa soittaa harmonikkaa, ihmiset ovat - eivät ehkä niinkään kummissaan, vaan pikemminkin - riemuissaan. Minä ainakin.

Koko konkkaronkka tulkoon esitellyksi CD:n kansivihkosen avulla.

Toistaiseksi mainintaa paitsi jääneet taustalaulajattaret Pat Peterson ja Crystal Taliefero ansaitsevat mainintansa. Vähintäänkin kelpoa tekemistä heiltäkin.

Minulle jäi kasarin lopulta ja sen jälkeenkin mieleen, että ainoat mediassa soittoaikaa saaneet raidat kiekolta olisivat olleet hitit Paper in fire ja Check it out. Tieten voi sanoa, jotta heikosti kuunneltu, koska myös Cherry bomb näkyy olleen singlenä top10-osastoa.

Kaikkiaan kymmenestä numerosta koostuva kiekko on ilmeeltään varsin niukasti vaihtelua sisällään pitävää lajia. Näin ollen voisin kuvitella kuulokokemukseltaan monipuolisuutta vaativalle musiikin ystävälle koittavan kovat ajat koko paketin kertanautinnan kanssa.

En kykene lukemaan itseäni kyseisenlaiseksi kuluttajaksi, vaikka tajuan nyt usein kiitelleeni erinäisten albumien vaihtelevuutta. Aivan kuten monessa muussakaan asiassa, ei tässäkään ole yhtä totuutta. Siinä missä yhdenlainen yksitotisuus voi puuduttaa, saattaa toisenlainen kääntyä vahvuudeksi.

-87 John Cougar Mellencamp ei puuduta. Sen myötä eivät koita kovat ajat. Hard times for an honest man tarjoilee paikoin hieman suoraviivaisimmasta poikkeavaakin rytmiikkaa. Kenny Aronoff.

Nyt asioita pengottuani bongasin pari sinkun takapuolibiisiä, joita saa hyllystäni etsiä ilman tulosta. Luonnollisena jatkona havainnolle kumpusi ajatus tai toive julkaisusta, joka keräisi kaltaisiaan harvinaisuuksia yksiin kansiin. Ilmoittaudun ostajaksi, mikäli sellainen ikinä päivänvalon näkee.

Rumpusoundeihin palatakseni täytyy rehellisyyden nimissä todeta, ettei tuo miksauksen esillä pitämä, läiskähtäen paukkuva virveli missään nimessä ole yksikäsitteisesti huono homma. Monen muun musajutun ohella myös tähän pätee eräs vanha kunnon tekijä: päivän kunto. Joskus toimii mainiosti, joskus kehnommin.

Aina ei tarvi olla eliittiluokkaa, kunhan useimmiten on. Sitä on The Lonesome Jubilee.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow
• LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted
• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted

Mitä tapahtuu, kun iät ajat taiteilijanimien Johnny Cougar, John Cougar ja John Cougar Mellencamp taakse piiloutunut taiteilija viimein tohtii hankkiutua keinotekoisesta puumalisukkeesta eroon ja alkaa esiintyä ilman kujeita pelkällä omalla nimellään?

Näkisin mielelläni yllä esitellystä yhteyden siihen, että miehen LP numero 11 on 95-prosenttisesti suoraa rock and rollia. Niin perus ja väliin hard, että viittaan alempana nimiin The Rolling Stones ja AC/DC. Kuitenkin sen verran ajatelluilla lyriikoilla varustettua, että on syytä mainita myös aikalaisbändi The Rainmakers. Sivujuonteet johtavat aina Muddy Watersiin ja Eppu Normaaliin saakka.

Whenever We Wanted (1991) kirvoittaa Apulaissheriffin kuunteluhistorialla varustetun harrastelijan päässä yhtymäkohtia vähintään noihin musasorvareihin.

Konstailemattoman suoraa paahtamista on tarjolla käytännössä miltei täyden lautasellisen verran. Tässä tapauksessa se tarkoittaa noin 38½ minuutin satsia, sopivaa älppärin mittaa siis.

Last change hieman hidastelee melodisempana välipalana. Senkin maalailevat sävyt katkeavat sopiviin saumoihin säröisästi rävähtäen tällättyjen kitaran iskujen voimin. Soolon ajan rapataan ja roiskitaan kunnolla koko orkesterin toimesta.

Myös Whenever we wanted sisältää suvannon elkeitä, mutta ei virta senkään aikana tyystin tukahdu. Kun haitarit ja viulut loistavat tällä albumilla poissaolollaan, soi nimikappaleella muutaman tahdin verran tinapilli (penny whistle, tin whistle), nokkahuilun peltinen sukulainen.

Alaviitteitä puran epätodennäköisimmästä eli Epuista lähtien. Minulle yhtyeen musiikki tarkoitti aika isoa osaa kaikesta tykättävästä 80-luvun puolessa välissä ja lopuilla. Tästä syystä ylöjärveläinen äänimaailma on juurtunut syvälle alitajuntani syövereihin. Joillain Mellencampin tuotoksilla (kuten monilla kotimaisillakin tekijöillä) olen kuulevinani varsin normaalisia kitarasoundeja.

Jutun aiheella Eput soivat päässäni eniten Melting potilla. Totta kai kaikki on mahdollista, mutta eiköhän yhdenkuuloisuus ole silkkaa sattumaa (jos nyt kukaan toinen edes kokee samoin).

Itse biisi olisi tietyin muutoksin kuviteltavissa AC/DC:n ohjelmistoon. Suorempaa kannujen mäiskintää, muutamat muutkin mutkat oikoseksi sekä hönömpi teksti ja tämä olisi voinut tulla Youngin veljesten tehtaalta.

Mitä AC/DC:hin tulee, kattauksen ensimmäinen singlelohkaisu Get a leg up voisi olla sitä melkeinpä sovitukseen kajoamatta. Eri soittajat plus Brian Johnsonin vokaalit, ja täydestä menisi ainakin minuun. Kuunnelkaapa aivan tämän loppu, kun John on viimeisen sanansa sanonut. Tietovisassa olisi tosi helppo vastata väärin kysyttäessä kenen levyltä nämä kymmenen sekuntia.

Whenever We Wanted ylipäätään vaikuttaisi olevan jonkin verran musiikillisesti velkaa paitsi Australiaan, myös Stonesille. Eräs kohokohdista I ain't ever satisfied lainaa ajatuksensa heiltä ((I can't get no) satisfaction, 1965) ja sitä kautta Muddy Watersilta (I can't be satisfied, 1948).

Sanoitus kuvaa aikansa, ja yhtä lailla nykyajan ja itse asiassa kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisluontoa.

I can pretty much come

and go as I like but

I ain't ever satisfied

...

I've got seven of everything

and more in the till but

I ain't ever satisfied

Rallin pääriffi soundeineen vie ajatukseni Rainmakersiin, tarkemmin heidän pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen kiekkoonsa, josta kirjoitin toukokuussa 2020. Muuten olen kauan laskenut Sateentekijöitten Bob Walkenhorstin Missourista ja Mellencampin Indianasta samaan kaartiin, kun täytyy nimetä harkitun älykkäitä tekstejä tehneitä kasarimuusikoita Yhdysvalloista.

Runollisista ansioistaan huolimatta Whenever We Wanted on kuitenkin enemmän hyvän meiningin lähde ja rock. Johtuen suhteellisen vähäisestä vaihtelusta, tulee itselläkin sen kanssa joskus raja vastaan ennen numeroa kymmenen. Kannattaa siis harkita mihin tunnetilaan ja tarkoitukseen meinaa koko annoksen nauttia.

Taiteilijalta kyllä löytyy toisenkin tyyppistä materiaalia toisiin tunnelmiin, hyvänä esimerkkinä tuorein studiotyö Strictly A One-Eyed Jack (2022).

Varoituksen sana niille, jotka tutustuvat tuotteeseen linkkieni innoittamana YouTuben välityksellä. Sieltä löytyvään videoversioon varsin Stones-vaikutteisesta Now more than everistä on lisätty lapsikuoro-osuuksia, jotka eivät CD- ja Spotify-versioita häiritse.

Kitararokkipläjäyksen pääkeihästäjänä toimii Wanchicin Mike, kuten jo alusta asti, vuodesta -76 Johnin albumeilla. Grissomin David kepittää toisella vehkeellä. Maestro itsekin osallistuu kuusikielispartioon.

Myersin Tobyn kontolla on basso, ja oli ollut sitä näissä ympyröissä alkaen -83. Tahdin takoo Aronoffin Kenny, Mellencampin leivissä -80 lähtien. Vanhaa bändiä edustaa vielä Cascellan John koskettimissa ja esiin nostamassani tinapillissä, mukana ensi kertaa vuonna -85. Trumpetin töräykset parilla raidalla lähtevät Pharez Whittedin palleasta.

Vielä on syytä tähdentää, että etukannen ja vihkosen sisäsivujen maalaukset ovat Johnin itsensä pensselistä. Monitaituri siis kyseessä.

On aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack
• LEVYT - The Rainmakers: The Good News And The Bad News

UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

En voi välttyä tuntemasta mielihyvää aina, kun joku vanhan hyvän ajan vanha hyvä muusikko tupsauttaa uutta hyvää kuunneltavaksemme. Viime vuonna tempun tekivät ainakin Neil Young ja etenkin Brian Setzer.

Tammikuussa ilmestyi iältään noiden kahden väliin asettuvan John Mellencampin Strictly A One-Eyed Jack (2022).

Miehen bändiura alkoi puoli vuosisataa takaperin, ensilevytykset tulivat ulos 46 vuotta sitten. Tämän päivän korvilla luokittelen hänen aivan ensimmäiset saavutuksensa hölmöhköiksi, glamin ja muitten sen ajan suuntauksien parissa operoineiksi nuoruuslevyiksi. John Cougar (1979) on varhaisin LP, joka maistuu tänäkin päivänä.

Kasarin alkuun napsahti pari vähemmän mielenkiintoista ajan hengen mukaista - taas - Amerikan rokkialbumia. Ensimmäinen taiteellinen huippukausi (mielipide) osui jaksolle 1983-91, joukossa mm. ylimaallisen loistava Scarecrow (1985).

90-luvun puolivälin pitkäsoittojen merkillepantavimpia ominaisuuksia on flirttailu R&B:n kanssa. Jälleen mentiin virtausten mukaan. Kahdesti se toimi, paikoin mainiostikin, mutta yltyi lopulta liialliseksi. Mr. Happy Go Lucky (1996) vyörähti yli laidan.

Onneksi sen seuraaja John Mellencamp (1998) palautti tason kattoon olemalla oiva näyttö kokeneen lauluntekijän kyvyistä. Vuosituhannen loppuun raapaistiin Mercury-sopimuksen pykäläntäyttäjäksi mukiinmenevä kooste vanhojen rallien akustisia versioita.

Sen jälkeen Mellencamp on julkaissut harvakseltaan, onnistuen paria notkahdusta (2001 ja -08) vaille pysymään sataprosenttisen subjektiivisella hyvä/huono-akselilla hyvän puolella. Mukavinta on ollut havaita artistin jättäneen iän myötä ajan tuulien haistelun vähemmälle.

Mistä pääsenkin viimein itse aiheen kimppuun. Strictly A One-Eyed Jack on sanalla sanoen hieno. Se koostuu tusinasta ajattomasta, elämää nähneen kirjoittajan laulusta. Sävelet ovat oikeassa järjestyksessä ja sanat puhuttelevat, kun niitä vaivautuu tutkailemaan.

Olen tutkaillut vain vähän, mutta seison kirjoittamani takana. Kertosäe kappaleessa Chasing rainbows riittää yksin osoittamaan väitteeni oikeansuuntaiseksi

at the end of the rainbow

turns out it's not somewhere

look around, it's everywhere

for anyone who cares

Kohta 30 vuotta Johnin kelkassa viihtynyt Andy York on tehnyt erinomaisen työn musiikillisen johtajan nimikkeellä. Sovitukset soivat monipuolisesti, enimmäkseen rauhaa hohkaen, muutamaan otteeseen hillitysti revitellen. Mellencampille tyypillisesti instrumentaatiosta löytyy viulua ja haitaria ynnä muuta perussettiä värikkäämpää.

Kollega Springsteen vierailee kolmella biisillä. Esimerkiksi tarjoilen päätösraidan A life full of rain, jolla Pomo antaa vain kitaransa puhua.

Kansikuvan taiteili Johnin poika Speck.

EDIT 14.10.2024: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Strictly A One-Eyed Jack siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow
• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Barn
• UUTUUSLEVYT - Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow

Ensimmäinen kuuntelumuistikuva ajoittuu varusmieskeväälle -88. Joku inttikavereista luukutti tuvan mankassa sangen juurevaa Amerikan rockia, joka aidosti miellytti. Ensin en tiennyt kuka tai mikä sitä kasetilla veivasi. Kyseessä oli John Cougar Mellencampin kahdeksas LP Scarecrow (1985).

Mainitsen tässä kohtaa termin maanläheinen, niin ei tarvi siihen enää palata.

Muistan kuinka Springsteenin Born In The U.S.A. (1984) suurhitiksi noustessaan aiheutti pieniä väristyksiä, tai vähintäänkin tarpeen seurata joukkoa. Iässä, jolloin oli vielä helposti ohjailtavissa, sitä täytyi pitää kovana.

Hieman myöhemmin, aivojen alkaessa hippasen sujuvammin toimia omillaan Mellencamp nousi rinnalle ja ohi. Tosin tuolloinkin vielä mielipiteitäni musiikin saralla muovasi vankasti ulkopuolinen vaikuttaja Soundi, jonka vakiolukijaksi ryhdyin levyn ilmestymisen tienoilla. Mahdollisesti myös Rockradiolla oli sormensa pelissä. Näin jälkikäteen ajatellen esimerkiksi yhäti arvostamani Tero Liete olisi hyvinkin voinut liputtaa herran puolesta.

En tullut kahta vinyyliä enempää Mellencampilta hommanneeksi. Ja niin vain kävi, että vajaan neljänkympin huiteilla, laserkaudelle päästyäni hairahduin taas arvottamaan Brucea korkeammalle. Hetkeksi.

Tuuliviirimäisesti hoksasin 10-luvulla kääntää takkia vielä yhdesti. Nyttemmin olen puolen tusinan Springsteen-CD:n "kokoelmasta" luopunut hyllytilan nimissä, kun taas Mellencamp-valikoima on karttunut ihan mukavasti.

Miksikö noita pitää vertailla? Kaksi nyt jo vanhaa jäärää, jotka molemmat tekevät itse musansa ja joilla on asiallista sanottavaa. Suuressa kuvassa molempien tyyli on rapakon takaista perusrokkia, jota on höystetty muilla americanan suuntauksilla, ei vähiten folkilla. Viime syksynä äijät duetoivat Stingin junailemassa hyväntekeväisyyskonsertissa.

Ei vertailu tietenkään välttämätöntä olisi, mutta kaipa sitäkin on luvallista harrastaa. Silläkin riskillä, että olen Brucen tuotantoa riittämättömän laajasti tuntevana jäänyt jostain paitsi, väitän Mellencampin olleen kautta aikain monipuolisempi. Omiin korviini hänen tekemisensä on aavistuksen enemmän sykkivää ja vähemmän suoraa mättöä. Sielua olen aistivinani enemmän.

Scarecrow pitää sisällään aika tasaista materiaalia, joten napataan näyte sanoma edellä. You've got to stand for somethin' edustanee vahvasti tekijänsä ajattelua. Kertosäkeen kertomaan on helppo yhtyä, vaikken sitä ehdottomana totuuna pitäisikään.

you've got to stand

for something

or you gonna fall

for anything

Nimittäin minkä tahansa aatteen liian jyrkkä, sokeakin kannattaminen saattaa siinä sivussa voimistaa vastakkainasettelua. Toisaalta yhdyn väkevästi ajatukseen, jonka mukaan täydellinen ajattelemattomuus voi johtaa ajautumiseen mihin tahansa hihhulointiin. Samoin viimeisen säkeistön lopun allekirjoitan (kotipaikkavarauksella).

I know a lot of funny people

in a lot of funny places

but the Midwest is my home

we've got to start

respecting this world

or it's gonna turn around

and bite off your face

Taisi muuten ryökäle puraista jo.

Perusbändinä albumilla toimi lähes kymmenen vuotta vakiona säilynyt ryhmä. Rummuissa hääräsi Kenny Aronoff, bassossa Toby Myers, sekä kitaroissa Larry Crane ja Mike Wanchic.

Heistä Aronoffilla on takanaan hengästyttävän mittava ansioluettelo studiomuusikkona. Hän on paukutellut kannuja sellaisten tyyppien kanssa kuin John Fogerty, Bob Dylan, Willie Nelson, Rod Stewart, Belinda Carlisle, Mick Jagger, B.B. King jne. jne.

Monista vierailijoista ansaitsee tulla nostetuksi esiin Ry Cooder, joka soittaa slide-kitaraa raidalla The kind of fella I am. Tuon kutsuminen raidaksi ontuu pahasti, koska kappaletta ei nimenomaan vinyyliversiolle laitettu ollenkaan.

Jollain tapaa levyn henkeen kuuluvasti sillä on mukana rahiseva Grandma's theme. Akustisella ja niukasti myös huuliharpulla säestetyn, junamatkustajista kertovan tuokiokuvauksen lauloi Laura Mellencamp. Johnin mummo!

Scarecrow on siitä harvinainen tapaus, että päin naamaa paiskautuvan teemallisuuden vuoksi tekee mieli lukea sen sanoituksia ilman kuuntelua. Aihepiiri pyörii Amerikan muuttumisessa (eikä parempaan), sukupolvien vaihtumisessa ja tietynlaisen, hiipuvan elämäntavan kunnioittamisessa. Sydäntä riipaiseva Rain on the scarecrow ja pikkukaupunkilaisuutta ylistämättä mutta ylpeänä kuvaava Small town loistavat teksteinä.

Lopun reipas bilebiisi R.O.C.K. in the U.S.A. keventää tunnelmaa sopivasti. Singleksikin päätynyt jenkkimallin rillumarei oli siinä hilkulla jäädä kokonaan levyltä ulos. Viime metreillä se kuitenkin mukaan valittiin.

Jo vain tästäkin saa sanoa, että Scarecrow on aivan mahtava levy!