05 huhtikuuta 2022

LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted

Mitä tapahtuu, kun iät ajat taiteilijanimien Johnny Cougar, John Cougar ja John Cougar Mellencamp taakse piiloutunut taiteilija viimein tohtii hankkiutua keinotekoisesta puumalisukkeesta eroon ja alkaa esiintyä ilman kujeita pelkällä omalla nimellään?

Näkisin mielelläni yllä esitellystä yhteyden siihen, että miehen LP numero 11 on 95-prosenttisesti suoraa rock and rollia. Niin perus ja väliin hard, että viittaan alempana nimiin The Rolling Stones ja AC/DC. Kuitenkin sen verran ajatelluilla lyriikoilla varustettua, että on syytä mainita myös aikalaisbändi The Rainmakers. Sivujuonteet johtavat aina Muddy Watersiin ja Eppu Normaaliin saakka.

Whenever We Wanted (1991) kirvoittaa Apulaissheriffin kuunteluhistorialla varustetun harrastelijan päässä yhtymäkohtia vähintään noihin musasorvareihin.


Konstailemattoman suoraa paahtamista on tarjolla käytännössä miltei täyden lautasellisen verran. Tässä tapauksessa se tarkoittaa noin 38½ minuutin satsia, sopivaa älppärin mittaa siis.

Last change hieman hidastelee melodisempana välipalana. Senkin maalailevat sävyt katkeavat sopiviin saumoihin säröisästi rävähtäen tällättyjen kitaran iskujen voimin. Soolon ajan rapataan ja roiskitaan kunnolla koko orkesterin toimesta.

Myös Whenever we wanted sisältää suvannon elkeitä, mutta ei virta senkään aikana tyystin tukahdu. Kun haitarit ja viulut loistavat tällä albumilla poissaolollaan, soi nimikappaleella muutaman tahdin verran tinapilli (penny whistle, tin whistle), nokkahuilun peltinen sukulainen.

Alaviitteitä puran epätodennäköisimmästä eli Epuista lähtien. Minulle yhtyeen musiikki tarkoitti aika isoa osaa kaikesta tykättävästä 80-luvun puolessa välissä ja lopuilla. Tästä syystä ylöjärveläinen äänimaailma on juurtunut syvälle alitajuntani syövereihin. Joillain Mellencampin tuotoksilla (kuten monilla kotimaisillakin tekijöillä) olen kuulevinani varsin normaalisia kitarasoundeja.

Jutun aiheella Eput soivat päässäni eniten Melting potilla. Totta kai kaikki on mahdollista, mutta eiköhän yhdenkuuloisuus ole silkkaa sattumaa (jos nyt kukaan toinen edes kokee samoin).

Itse biisi olisi tietyin muutoksin kuviteltavissa AC/DC:n ohjelmistoon. Suorempaa kannujen mäiskintää, muutamat muutkin mutkat oikoseksi sekä hönömpi teksti ja tämä olisi voinut tulla Youngin veljesten tehtaalta.

Mitä AC/DC:hin tulee, kattauksen ensimmäinen singlelohkaisu Get a leg up voisi olla sitä melkeinpä sovitukseen kajoamatta. Eri soittajat plus Brian Johnsonin vokaalit, ja täydestä menisi ainakin minuun. Kuunnelkaapa aivan tämän loppu, kun John on viimeisen sanansa sanonut. Tietovisassa olisi tosi helppo vastata väärin kysyttäessä kenen levyltä nämä kymmenen sekuntia.

Whenever We Wanted ylipäätään vaikuttaisi olevan jonkin verran musiikillisesti velkaa paitsi Australiaan, myös Stonesille. Eräs kohokohdista I ain't ever satisfied lainaa ajatuksensa heiltä ((I can't get no) satisfaction, 1965) ja sitä kautta Muddy Watersilta (I can't be satisfied, 1948).

Sanoitus kuvaa aikansa, ja yhtä lailla nykyajan ja itse asiassa kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisluontoa.

I can pretty much come
and go as I like but
I ain't ever satisfied
...
I've got seven of everything
and more in the till but
I ain't ever satisfied

Rallin pääriffi soundeineen vie ajatukseni Rainmakersiin, tarkemmin heidän pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen kiekkoonsa, josta kirjoitin toukokuussa 2020. Muuten olen kauan laskenut Sateentekijöitten Bob Walkenhorstin Missourista ja Mellencampin Indianasta samaan kaartiin, kun täytyy nimetä harkitun älykkäitä tekstejä tehneitä kasarimuusikoita Yhdysvalloista.

Runollisista ansioistaan huolimatta Whenever We Wanted on kuitenkin enemmän hyvän meiningin lähde ja rock. Johtuen suhteellisen vähäisestä vaihtelusta, tulee itselläkin sen kanssa joskus raja vastaan ennen numeroa kymmenen. Kannattaa siis harkita mihin tunnetilaan ja tarkoitukseen meinaa koko annoksen nauttia.

Taiteilijalta kyllä löytyy toisenkin tyyppistä materiaalia toisiin tunnelmiin, hyvänä esimerkkinä tuorein studiotyö Strictly A One-Eyed Jack (2022).

Varoituksen sana niille, jotka tutustuvat tuotteeseen linkkieni innoittamana YouTuben välityksellä. Sieltä löytyvään videoversioon varsin Stones-vaikutteisesta Now more than everistä on lisätty lapsikuoro-osuuksia, jotka eivät CD- ja Spotify-versioita häiritse.


Kitararokkipläjäyksen pääkeihästäjänä toimii Wanchicin Mike, kuten jo vuodesta -79 Johnin albumeilla. Grissomin David kepittää toisella vehkeellä. Maestro itsekin osallistuu kuusikielispartioon.

Myersin Tobyn kontolla on basso, ja oli ollut sitä näissä ympyröissä alkaen -83. Tahdin takoo Aronoffin Kenny, Mellencampin leivissä -80 lähtien. Vanhaa bändiä edustaa vielä Cascellan John koskettimissa ja esiin nostamassani tinapillissä, mukana ensi kertaa vuonna -85. Trumpetin töräykset parilla raidalla lähtevät Pharez Whittedin palleasta.

Vielä on syytä tähdentää, että etukannen ja vihkosen sisäsivujen maalaukset ovat Johnin itsensä pensselistä. Monitaituri siis kyseessä.

On aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti