Kuten puoli kuuta sitten kirjoitin, touhuavat Shoebox Revuen basisti Ari Sjöblom ja kitaristi Henri Pirttimäki myös Flatbroke Triossa. Kolmikon kolmantena vaikuttaa laulaja Rami Soini, jonka käsissä iskee komppia akustinen kitara.
Jo viime vuosituhannen puolella perustetun ryhmän ensimmäiset äänitallenteet tulivat ulos 2000-luvun alussa. Koska löysin bändin huomattavan paljon myöhemmin, on heidän tuotantonsa varhaisin edustaja hallussani CD-EP Flatbroke Trio (2007).
Turusta tullaan ja ollaan todisteena yhdenlaisesta yhteisöllisyydestä mitä muusikkopiireihin tulee. Nimittäin mainitun, niin ikään turkulaisen Shoebox Revuen solisti Elli Maple on takavuosina vieraillut Flatbroke Trion levyillä. Se on kielimiesten tuplajäsenyyden ohella esimerkki siitä, mitä missä tahansa isommassa kaupungissa orkestereitten välillä tapahtuu.
Trio on julkaisujen osalta toisaalta pitänyt paukkuja hieman piilossa eli pukannut harvakseltaan tavaraa maailmalle, toisaalta keskittynyt albumia lyhempiin lättyihin. Täysmittaisia on toistaiseksi ilmestynyt kolme, noin 10 vuoden välein. Pitkäsoittodebyyttiä Dust & Diesel (2004) en ole onnistunut löytämään.
Apulaissheriffin EP-minisarjassa nyt käsiteltävää kiekkoa näyttäisi julkaisija Jungle Recordsin varastoissa olevan ostajaystävälliseen hintaan hyllyt väärällään niin vinyylinä kuin CD:näkin. Sinne siis, koska suoratoistoista tätä on turha etsiä.
Olen nähnyt levyyn jossain viitattavan sen avausraidan Liquer lullaby mukaan. Soinin kynäilemä reipas ralli esittelee aika edustavasti yhtyeen tyylin sitä tuntemattomalle. Rummutonta, hyvinkin country-henkistä billyä, jossa Pirttimäen sähkökitara ottaa merkittävästi roolia.
Lumberjack stomp jatkaa instrumentaalina. Pirttimäki pistää itse kirjoittamallaan kappaleella parastaan peliin. Väliin korkeilla, väliin matalilla kielillä taustan päälle rilluteltu soitanta hohkaa pirteyttä. Kertakaikkisen upea kappale.
Ray Pricen vuoden -54 country-hitti I'll be there vääntyy trion käsissä muikean herkulliseksi rockabillyksi. Biisi on oiva osoitus siitä, etteivät rummut ole tämän tyyppisessä musiikissa mikään välttämättömyys. Lisäksi jos Sjöblom hoitaisi alakertaa pystybasson sijasta sähköisellä instrumentilla, laskisi esityksen viehätysvoima todennäköisesti useita yksikköjä alemmalle tasolle.
The man who made an angel cry kattauksen laitimmaisena lauluna vedetään Johnny Cashin tyylisenä countrybillynä. Originaalin levytti minulle entuudestaan nimenäkin tuntematon Sanford Clarke vuonna 1957.
Hyvä pikkulevy, jossa ilahduttaa erityisesti materiaalin vaihtelevuus. Voi olla, että genren kanssa vähemmän tekemisissä olleelle biisit kuulostavat samankaltaisilta. En ole asiantuntija, mutta jonkin verran jutun juonesta perillä ja niinpä minulle joka ainoa kappale on kovinkin erilainen. Näin se kannattaa tehdä.
Sitä minkä kuulija kuulee, leimaa aitouden ja käsityöläisyyden henki. Näinä aikoina voi sanoa moisen likipitäen aina sävähdyttävän, etenkin kun liikutaan sellaisten tyylilajien parissa, jotka saavat värinää aikaiseksi. Tässä tapauksessa liikutaan.
Homma pantiin purkkiin yhdessä päivässä. Äänityspaikkana toimi kannen mukaan The Gabbage Farm. Kaalifarmi. Onko tuo "oikea" studio vai kenties treenikämppä, ei mitään hajua. Aihetodisteet vihjaavat, että Suomessa oltiin, mutta siitäkään en mene takuuseen.
Turuust' vielä sen verta, että sattumoisin minisarjan edellisen osan oululainen Bluestone piipahti nauhoittamassa oman EP:nsä samaisessa entisessä pääkaupungissamme.
Yritänpä seuraavissa jutuissa päästä jo hieman muihinkin maisemiin.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
- LEVYT - Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!
