Ei -86 mikään erityisen huono musiikkivuosi ollut. Apulaissheriffin levytietokannan mukaan silloin ilmestyi suuri määrä hienoja lättyjä. Jostain syystä en ole silti saanut niistä aikaan yhtään hehkutusjuttua.
Kun poissaolollaan blogista on loistanut myös runsaasti A-luokan materiaalia takonut Johnny Winter, niin napataan nyt kaksi hedelmää yhdellä kaapaisulla. Peräti seitsemällä vuosikymmenellä levyttäneen albiinon 3rd Degree (1986) ansaitsee kehunsa täysimääräisinä.
John Dawson III:n taival oli musiikillisesti sangen polveileva.
60-luku kului vetäen livenä listamusaa, soulia, beatle-poppia ja muuta mitä keikkajärjestäjät vaativat. Singlejä syntyi eri yhtiöille epätasaiseen tahtiin. Vuosikymmenen lopulla palaset loksahtivat kohdilleen basisti Tommy Shannonin ja rumpali Uncle John Turnerin kanssa. Trio operoi alkuun blues-rintamalla ja lipui sitten osin Columbian painostuksesta kohti rock-maastoja.
Tuon ison yhtiön hoivissa 70-luvun alku meni rock and rollin ja blues rockin parissa. 1975 Winter siirtyi managerinsa perustamalle Blue Sky Recordsille, joka edesauttoi Muddy Watersin paluuta muutamalla Johnnyn tuottamalla albumilla. Omalla nimellä purkitettiin kolme studio-LP:tä. Homman nimi oli taas blues.
Seuraava askel oli siirtyminen täysin bluesiin keskittyneelle Alligator Recordsille. Chicagolaisfirman perustaja ja pomo Bruce Iglauer oli ylen itsetietoinen ja dominoiva tyyppi. Hänen, Dick Shurmanin ja artistin itsensä tuotannossa tehtiin pari pitkäsoittoa.
Winterin ja Iglauerin vahvat persoonat eivät tulleet keskenään toimeen. Räiskyvimmillään skisma kärjistyi aina käsikähmään asti. Taiteilija ei sopeutunut olosuhteisiin. Hän halusi määrätä mitä hänen levyilleen pistetään ja miten. Hän ei tahtonut hieroa biisejä loputtomilla uusinnoilla, vaan suosi selvästi spontaanimpaa, vaistonvaraista lähestymistapaa pikkumokista piittaamatta.
Kolmas Alligator-LP 3rd Degree nauhoitettiin ilman Iglauerin välitöntä läsnäoloa. Hänet on merkattu kansipaperiin roolinaan executive producer. Winter ja Shurman hoitivat käytännön työt.
Tämä on kuuluvinaan irtonaisempana meininkinä verrattuna sinällään mainioihin edeltäjiinsä Guitar Slinger (1984) ja Serious Business (1985). Ehkä kuvittelen?
Seuraavaksi raapaistu The Winter Of '88 (1988) on karmea välisoitto. Siitä saatiin aikaan miltei pöyristyttävällä kasarituotannolla pilattu, etäisesti bluesilta ja rockilta maistuva sekametelisoppa. Sittemmin mies julkaisi vielä kelpo musaa, mutta jääköön se tässä yhteydessä lyhyelle maininnalle ja palataan asiaan.
Nimittäin ennen tuota kaikkein huonointaan Winter pyöräytti markkinoille yhden parhaistaan. Jutun aiheen kymmenestä raidasta seitsemällä rummuttaa Casey Jones ja bassottaa Johnny B. Gayden, molemmat tallikaveri Albert Collinsin taustabändistä. Pianoa soittaa pääosin Ken Saydak.
Kahteen otteeseen mustavalkoisten ääressä istuu legendaarinen hahmo, johon solisti tutustui jo 60-luvulla ja jonka kanssa tämä oli jo tovin toivonut pääsevänsä yhteistyöhön. Mac Rebennack alias Dr. John viljelee keitokseen omannäköistään höystettä. Etenkin Tin Pan Alleyn neworleansilainen pianoiminen viehättää.
Erikoisen merkittävänä seikkana pidän sitä, että komppiryhmänä toimii Jonesin ja Gaydenin tilalla kolme kertaa vanha kunnon parivaljakko Turner & Shannon. 16 vuotta sitten bisnessyistä kenkää saaneet, mutta ystävinä pysyneet niekat saivat tilaisuutensa ja arvostivat "työnantajansa" elettä.
Pelaaminen sujui pitkästä erosta huolimatta vaivatta. Todisteeksi viskaan vilkastempoisen päätösnumeron Broke and lonely. JW:n kitara soi iloisesti.
Ylväästihän ne soivat läpi koko kiekon. En osaa arvottaa ukkoa maailman tykeimpien laulajien joukkoon. Kyllä hänen vahvuutensa minun papereissani on kirkkaasti kitaroinnissa. Pääasiassa oli tullut paahdettua sähköllä. Maestron mukaan hän ei ollut innostunut akustisesta ennen kuin hoksasi Nationalin metallirunkoiset vuoden -68 paikkeilla.
Natikat ääntävätkin levyllä komeasti. Sooloesitys Bad girl blues osoittanee sen ja samalla mitä tämä mies pohjimmiltaan oli. Blues-mies parhaasta päästä.
Winterillä on kovia näyttöjä rockin saroilta niin studiossa kuin lavalla esitettynä. Monista lähteistä on kuitenkin käynyt selväksi, että blues oli tyylilaji, jota hän rakasti ja tahtoi tulkita. 3rd Degree on oiva esimerkki loistavista sen genren edustajista hänen tuotannossaan.
Kuten sankarillemme hyvin tavallista, biisilista koostuu pääosin covereista. Vain yksi kappale on itse kirjoitettu.
Äänityksiin liittyy eräs kummallinen, mutta mielenkiintoinen sivujuonne. Winterin levyillä oli aiemminkin vieraillut entisaikojen suuruuksia, kuten Muddy Waters ja Willie Dixon. Tällä kertaa Shurman toi paikalle huuliharpisti Junior Wellsin.
Johnnya tilanne hermostutti. Hän kertoo jopa pelänneensä Wellsiä. Homma lipsahti liiaksi kupittelun puolelle ja näin nauhalle ei saatu yhtään lopputuotteelle asti kelpaavaa harppuotosta. Kohteliaasti nuorempi muusikko otti syyn omille niskoilleen eikä käynyt osoittelemaan vanhempaa. Aina ei mene putkeen.
Vuonna 1986 Apulaissheriffi sai ajokortin tietämättä vielä, että 3rd Degree on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!
- LEVYT - ZZ Top: Degüello
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti