17 helmikuuta 2020

LEVYT - Don Huonot: Kameleontti

On olemassa sellaisiakin Apulaissheriffin vanhahtavaan musiikkimakuun sopivia yhtyeitä ja artisteja, joitten ensiaskeleet studioissa ajoittuvat 1990-luvulle, jopa paraikaa kuluvalle vuosituhannelle. Yksi näistä on Don Huonot. Sen seitsemän levyä arvostan kuta kuinkin pisteillä 4-5-5-4-3-3-2; ilmestymisjärjestyksessä, asteikolla 0-5, virhemarginaali plus miinus 1 per albumi.

Ei pidä yleistää, mutta kovin tyypillinen urakaarihan tuo on. Huippu saavutetaan melko alussa, muttei ihan debyytillä. Sen perään tapahtuu vähittäinen hiipuminen, kunnes vajotaan suorastaan heikoksi laskettavien massaan.

Kuuntelin parin viikon aikana koko seitsikon läpi ja tunnustan suosiolla, että 45-minuuttinen Don Huonot (2002) meni läpi selvästi alle puolessa tunnissa. Harvaa sen kappaletta jaksoin loppuun asti. Se on tuo puuroksi sovittaminen, mikä ei oikein iske ja pitkälti siksi 2/5 sille.

Sääli sinällään, koska alkutaipaleellaan bändi loisti nimenomaan erittäin monipuolisilla ja persoonallisilla sovituksillaan, joista ei uupunut ilmavuutta. Taustalaulukuoroja käytettiin onnistuneesti. Instrumentaatiot olivat kaikkea muuta kuin tylsiä.

Mainio esimerkki tuohon tapaan toteutetuista biiseistä on Kaunis painajainenSe on turhaan (?) musiikin kategorisointiin taipuville (tunnustan) yhdenlainen painajainen siinä missä tämän ryhmän luokittelu laajemminkin ajateltuna. Tältä istumalta sijoittaisin esityksen lokeroon progressiivinen soul-pop, jossa ei tungosta ole.

Naisäänestä tuossa vastaa Essi Wuorela. Hän saattaa joillekin olla tuttu 1997 perustetusta lauluyhtye Rajattomasta, jossa bassoäänellä kajauttelee Huonojen Jussi Chydenius.

Lyriikkarintamalla varhainen Don Huonot kunnostautui usein tavanomaisimmista poikkeavilla sanoituksillaan. Tulkitsee painajaista ken tahtoo.

yö porasi reiän rintaan
myi nahkani puoleen hintaan
yö tatuoi kuvasi mieleen
vanhan suolan maun kieleen

Käsittelyyn päätyi siis Huonojen toinen eli Kameleontti (1993). En tiedä johtuuko CD-formaatista, että kansitaide menee minulta niin usein ohi. Tajusin mahdollisesti vasta nyt jälkijunassa pahvin kotelosta irrotettuani ja auki taivuteltuani, että pätkä kameleonttia siinä totta mooses näkyy ylhäältä päin kuvattuna. Jotenkin tuon on mieltänyt oudon väriseksi puun rungoksi, kun toinen etujalkakin jää nippa nappa paraatipuolen ulkopuolelle.


Kameleontin tuottajana hääräsi kokkolalaissyntyinen Mats Huldén, joka on suomalaisen kevyen musiikin parissa tehnyt varsin mittavan rupeaman. Wigwamin basistina hän toimi jo parikymppisenä.

Don Huonoja Huldén tuotti myöhemmin vielä kahden pitkäsoiton verran ja jätti näin jälkensä yhtyeen kolmelle mielestäni parhaalle pitkälle. Sattumaa vai ei, vaikea sanoa. Sanoisin joka tapauksessa, että hänelle vuonna 2016 myönnetty ylimääräinen taiteilijaeläke on ansaittu.

Palatakseni lokerointihommiin Kapteeni Koulukammo uppoaa samaiseen laariin Painajaislaulun kanssa, lievillä funk- ja rock-ripauksilla ryyditettyinä. Niin ikään sinne sujahtavat levyn kenties tunnetuin kappale Hyrrä sekä Vedenalaiseen kaupunkiin. Nämä kaksi asettuvat kyseisen laatikon kaikkein popeimpaan nurkkaan.

Kuujärven jäätä ja etenkin Tehdasta kuljetetaan suoraan toimintaan tottuneiden kannalta erikoisella rytmiikalla, molempia erilaisilla. Viisut alleviivaavat selkeiten Kameleontin progetunnelmaa. Wuorela laulaa taas Kuujärven jäällä, joka kertoo hyytävän karun tarinan sotatantereilta mielitiettynsä luokse puntikselle lähtevästä sotilaasta. Ei olisi pitänyt, ainakaan jäädä kiinni.

poika kiinni jäi
karkuriksi huomattiin
hänet uhrikalliolta
alas työnnettiin
ja myöhemmin keväällä
jäiden lähtiessä
tytön ruumis ylös naarattiin

Funkahtavaa ja edelleen vaan progahtavaa rokkia edustavat avaus- ja päätösnumerot Marionettikadulla ja Kameleontti. Eikä kauas nakkaa myöskään Auringon jumalan poika. Sen erikoisuutena on irlantilainen säkkipilli. Samaten Brittein saarille ajatuksia vie pieni annos hieman Mike Oldfieldiin vivahtavaa kitarasoundia.

Ehtaan ramalamadingdong-tyyliin suomeksi nimetty Ruma rämä romu römö-römö vedetään a cappella, siis pelkin ihmisäänin. Laulusovitus ja -suoritus todistavat ainakin minulle vakuuttavasti orkesterin pätevyyden ilman soittimien säestystäkin.


Apulaissheriffi tarjoaa hulppealta kokonaisuudelta vielä toisen maistiaisen, joksi valikoitui Hyvästi pop!. Vaikka onkin paketin kaikista suoraviivaisin rypistely, erottuu se suomirokin massasta selvästi ja tekee sen edukseen. Pessi Levannon flyygeli tuo ralliin mukavasti väriä.

Don Huonot mallia 1993 koostui laulaja Kalle Aholasta, basisti Jukka Puurulasta, rumpali Jussi (Kajn poika) Chydeniuksesta ja kitaristi Kie (Mikon ja Jonnen veli) von Hertzenistä. Kie oli tullut remmiin vasta edellisenä vuonna ja ei siten kuulunut debyyttialbumin tehneeseen miehitykseen. Näin muodostettu klassinen kokoonpano kesti aina vuoteen 2001 saakka, jonka jälkeen vaihtui rummun päristäjä.

Jos sallitte, palaan vielä hetkiseksi itse kokemaani julkaisujen tason laskuun. Muistan jonkun toimittajan tokaisseen tai kirjoittaneen miten bändi olisi tyylinsä pitäen, vailla kompromisseja noussut jättisuosioon, jonka Hyvää yötä ja huomenta (1997) sille toi. Olin ja olen yhä eri mieltä. Kuulemaani perustaen väitän tuotosten merkittävästi lähentyneen silloista kotimaista valtavirtaa.

Siitäkin huolimatta, Kameleontti on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti