LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow

Ensimmäinen kuuntelumuistikuva ajoittuu varusmieskeväälle -88. Joku inttikavereista luukutti tuvan mankassa sangen juurevaa Amerikan rockia, joka aidosti miellytti. Ensin en tiennyt kuka tai mikä sitä kasetilla veivasi. Kyseessä oli John Cougar Mellencampin kahdeksas LP Scarecrow (1985).

Mainitsen tässä kohtaa termin maanläheinen, niin ei tarvi siihen enää palata.

Muistan kuinka Springsteenin Born In The U.S.A. (1984) suurhitiksi noustessaan aiheutti pieniä väristyksiä, tai vähintäänkin tarpeen seurata joukkoa. Iässä, jolloin oli vielä helposti ohjailtavissa, sitä täytyi pitää kovana.

Hieman myöhemmin, aivojen alkaessa hippasen sujuvammin toimia omillaan Mellencamp nousi rinnalle ja ohi. Tosin tuolloinkin vielä mielipiteitäni musiikin saralla muovasi vankasti ulkopuolinen vaikuttaja Soundi, jonka vakiolukijaksi ryhdyin levyn ilmestymisen tienoilla. Mahdollisesti myös Rockradiolla oli sormensa pelissä. Näin jälkikäteen ajatellen esimerkiksi yhäti arvostamani Tero Liete olisi hyvinkin voinut liputtaa herran puolesta.

En tullut kahta vinyyliä enempää Mellencampilta hommanneeksi. Ja niin vain kävi, että vajaan neljänkympin huiteilla, laserkaudelle päästyäni hairahduin taas arvottamaan Brucea korkeammalle. Hetkeksi.

Tuuliviirimäisesti hoksasin 10-luvulla kääntää takkia vielä yhdesti. Nyttemmin olen puolen tusinan Springsteen-CD:n "kokoelmasta" luopunut hyllytilan nimissä, kun taas Mellencamp-valikoima on karttunut ihan mukavasti.

Miksikö noita pitää vertailla? Kaksi nyt jo vanhaa jäärää, jotka molemmat tekevät itse musansa ja joilla on asiallista sanottavaa. Suuressa kuvassa molempien tyyli on rapakon takaista perusrokkia, jota on höystetty muilla americanan suuntauksilla, ei vähiten folkilla. Viime syksynä äijät duetoivat Stingin junailemassa hyväntekeväisyyskonsertissa.

Ei vertailu tietenkään välttämätöntä olisi, mutta kaipa sitäkin on luvallista harrastaa. Silläkin riskillä, että olen Brucen tuotantoa riittämättömän laajasti tuntevana jäänyt jostain paitsi, väitän Mellencampin olleen kautta aikain monipuolisempi. Omiin korviini hänen tekemisensä on aavistuksen enemmän sykkivää ja vähemmän suoraa mättöä. Sielua olen aistivinani enemmän.

Scarecrow pitää sisällään aika tasaista materiaalia, joten napataan näyte sanoma edellä. You've got to stand for somethin' edustanee vahvasti tekijänsä ajattelua. Kertosäkeen kertomaan on helppo yhtyä, vaikken sitä ehdottomana totuuna pitäisikään.

you've got to stand

for something

or you gonna fall

for anything

Nimittäin minkä tahansa aatteen liian jyrkkä, sokeakin kannattaminen saattaa siinä sivussa voimistaa vastakkainasettelua. Toisaalta yhdyn väkevästi ajatukseen, jonka mukaan täydellinen ajattelemattomuus voi johtaa ajautumiseen mihin tahansa hihhulointiin. Samoin viimeisen säkeistön lopun allekirjoitan (kotipaikkavarauksella).

I know a lot of funny people

in a lot of funny places

but the Midwest is my home

we've got to start

respecting this world

or it's gonna turn around

and bite off your face

Taisi muuten ryökäle puraista jo.

Perusbändinä albumilla toimi lähes kymmenen vuotta vakiona säilynyt ryhmä. Rummuissa hääräsi Kenny Aronoff, bassossa Toby Myers, sekä kitaroissa Larry Crane ja Mike Wanchic.

Heistä Aronoffilla on takanaan hengästyttävän mittava ansioluettelo studiomuusikkona. Hän on paukutellut kannuja sellaisten tyyppien kanssa kuin John Fogerty, Bob Dylan, Willie Nelson, Rod Stewart, Belinda Carlisle, Mick Jagger, B.B.King jne. jne.

Monista vierailijoista ansaitsee tulla nostetuksi esiin Ry Cooder, joka soittaa slide-kitaraa raidalla The kind of fella I am. Tuon kutsuminen raidaksi ontuu pahasti, koska kappaletta ei nimenomaan vinyyliversiolle laitettu ollenkaan.

Jollain tapaa levyn henkeen kuuluvasti sillä on mukana rahiseva Grandma's theme. Akustisella ja niukasti myös huuliharpulla säestetyn, junamatkustajista kertovan tuokiokuvauksen lauloi Laura Mellencamp. Johnin mummo!

Scarecrow on siitä harvinainen tapaus, että päin naamaa paiskautuvan teemallisuuden vuoksi tekee mieli lukea sen sanoituksia ilman kuuntelua. Aihepiiri pyörii Amerikan muuttumisessa (eikä parempaan), sukupolvien vaihtumisessa ja tietynlaisen, hiipuvan elämäntavan kunnioittamisessa. Sydäntä riipaiseva Rain on the scarecrow ja pikkukaupunkilaisuutta ylistämättä mutta ylpeänä kuvaava Small town loistavat teksteinä.

Lopun reipas bilebiisi R.O.C.K. in the U.S.A. keventää tunnelmaa sopivasti. Singleksikin päätynyt jenkkimallin rillumarei oli siinä hilkulla jäädä kokonaan levyltä ulos. Viime metreillä se kuitenkin mukaan valittiin.

Jo vain tästäkin saa sanoa, että Scarecrow on aivan mahtava levy!