KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born

Kiitos tämän päätymisestä hyllyyni lähtee toiselle blogille. Rajatapauksia puntaroi reilu kuukausi takaperin samaa levyä kuin Apulaissheriffi nyt. Siellä blogisti kirjoitteli suomalaisesta blues rockista tuoden esille Stevie Ray Vaughanin ja Jimi Hendrixin ilmeisinä vaikuttajina. En voinut noilla lähtötiedoilla jättää tarkistamatta mistä oikein on kyse.

Apajallahan osoittautui saalis olevan juuri niin otillaan kuin oli kehuttu. Lazy Moosen soitosta on helposti tunnistettavissa mainittujen edesmenneitten sankarien tekemisten jälki. Paikoin yhdenmukaisuus on häkellyttävän sataprosenttista. Ainakin Row with my gin olisi helposti kuviteltavissa Vaughanin ohjelmistoon. Jopa kitarasoundi on täysin SRV:tä.

When Trouble Was Born (2014) ei ole aivan tuore tapaus. Itse asiassa bändi on jo ennättänyt hävitä maisemista. Laulaja-kitaristi Oskari Nieminen, basisti Osku Isosaari ja rumpali Jyrki Iivanainen sentään jatkavat otsikon Blindberry Ghost alla. Kaverit näkivät hyväksi vaihtaa nimeä samalla, kun tyylisuunta muuttui muuksi. En mene nyt siihen.

Lazy Mooseakaan ei sivujensa mukaan ole kokonaan kuopattu, vaan se on virvoiteltavissa elävien kirjoihin tarpeen vaatiessa. Tunnustan, että tarvetta olisi. Tämä on kuitenkin vain yksittäisen kuuntelijan itsekäs, omaan väljähtäneeseen musiikkimakuunsa nojaava mielipide.

Liputin melko voimakkaasti nyt päättymässä olevan 2000-lukulaisminisarjan avausjaksossa Creek Road Elevenin debyytin puolesta. Yhtä korkealla liehuu lippu tämänkin orkesterin ensimmäisen ja ainoan pitkäsoiton kanssa.

Mistä näitä sikiää? Tyhmä kysymys, kyllä kai näitä on aina ollut ja uusia tullut. Pitäisi vain ryhdikkäämmin seurata aikaansa, jos haluaisi tällaiset Suomessa marginaalissa majailevat pumput löytää ajallaan.

Tietyllä tapaa yhtyeestä tupsahtaa mieleen Tehosekoitin. Itselleni eräs tärkeimmistä tuota lahtelaisryhmää määrittelevistä ominaisuuksista oli heidän kykynsä muistuttaa milloin mitäkin muuta esiintyjää. Lazy Moose ei ole yhtä kameleonttimainen, vaan pysyttelee viisaasti kapeammalla sektorilla. En lähde arvailemaan, ovatko tyyli- ja soundilainaukset harkittuja vai eivät. Voihan olla, ettei kovin moni muu edes ole kanssani samoilla linjoilla.

Lisäesimerkeiksi jo kommentoimani avauskappaleen rinnalle voisi nostaa pari-kolme seuraavaa.

Get a grip ponnekkaine hard rock -riffeineen muistuttaa kivasti nuorta Aerosmithiä. Oli aika jännä tunne kun asian bongattuani hoksasin biisin nimen! Se jos mikä kyllä vaikuttaa vankalta viitteeltä siihen, että Nieminen on Joe Perrynsä kuunnellut ja jotain samaa tähän pistänyt.

Uskon kyllä, jos ei yllä kuvailtua rikosta tunnustettaisi. Eikä se totta mooses mikään rikos olisikaan, päin vastoin. Pienimuotoinen rike sen sijaan on loppupuolelle tällätyt 80-lukuiset ooo-ooo-ooo-hoilaukset. Mutta minä annan sen anteeksi. En siksi, että katsoisin olevani siihen pakotettu. Teen sen siksi, ettei koko albumilla muuta mussutuksen aihetta ole.

Tähän väliin voitte pistää soimaan kolmosraidan Six feet underground. Se yhdistelee herkullisesti Bon Scottin aikaisen AC/DC:n hidaspoljentoisempaa bluesia ja Hendrixiä. Pakkoraossa valitsisin tämän kohokohdaksi.

Devil's Shoes kertoilee tarinaa ongelman syntymisestä ja voisi siinä mielessä olla tekijöidensä ajattelema avainnumero koko pitkäsoitolle. Musiikillinen koukku, johon tartuin on yllättävähkö. Kesti pari kuuntelukertaa ennen kuin tajusin mihin yhdistän läpi koko biisin kantavan hypnoottisen kitarakuvion: Booker T. & The M.G.'s ja Green Onions.

Blueseimmat bluesit kattauksessa ovat Steal my blues ja Lily's blues. Kas vain. Ei olisi nimien perusteella arvannut.

Save me on toisaalta (etenkin soolossaan) sujuvaa sinisävelmää, toisaalta psykedeelisehköä soulia Black Crowesin malliin. Eniten muusta materiaalista poikkeaa vihonviimeinen tunnelmamaalailu Riding with the gringos, jossa havaitsen jopa hienoisia garage-sävyjä.

Kertakaikkisen vakuuttavan kokonaisuuden tuotti Davide Floreno yhdessä trion kanssa.

Finito

Levyttämisen aikoihin Floreno soitti ja eli myös avoliitossa 2000-lukusarjassa aiemmin käsitellyn Erja Lyytisen (#2) kanssa. Jottei jää epäselväksi, tehdään selväksi, että loput perin juurimusavoittoisen rupeaman tutkinnan kohteet olivat jo paljastettu Creek Road Eleven (#1), Ismo Haavisto (#3) ja säännön vahvistava Maustetytöt (#4), jota tuskin juurevaksi voisi kutsua edes ääritapauksissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #4 - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

Viime vuonna ei voinut tällainen nykymusiikin aktiivinen karttelijakaan välttyä lukemasta Maustetytöistä. En voi sanoa tuhahdelleeni tai mitenkään halveksineeni näitäkään sieluttomia tietokonepoppareita pelkkien uutisten pohjalta. Ylenkatsovaa nollakiinnostusta tulin kyllä harrastaneeksi. Älkää nyt tuomitko minua, sillä en totisesti tiennyt mitä tein.

Jälkeen päin ajatellen ei ole kovin todennäköistä, että tuon välttelemäni musiikin lajin edustaja nimeäisi kokoonpanonsa Spice Girlsin mukaan. Ehkä joku räppiryhmä voisi mennä tuohon.

Ensimmäisen oikean kosketuksen sain 12.2.2020, kun MTV3:n Viiden jälkeen jututti Anna ja Kaisa Karjalaista, alkaen linkatussa videossa 54 minuutin paikkeilta. Ensin tuli pikku pätkä hittiä Viidestoista päivä.

Täh?

No huhhuh! Jopas ravisti rajusti. Saattoivat silmät hiota.

Itse haastattelu näytti virkistävintä julkkissanailua sitten Seppo Rädyn. Se oli kurtcobainimaista jurotusta, lyhyitä vastauksia, täydellistä julkisuudessa toimimisen taitamattomuutta. Yhtä lailla se saattoi olla täydellistä taitamista. Oletettavimmin tylsästi jostain sieltä väliltä. Itse asiassa ihan sama. Aivan ylivoimainen oli Kaisan kommentti "no kyllä meitä on staattisiksi haukuttu että".

Hieman edellisen jälkeen YLE näytti jonkin Maustetyttöjen konsertin. Niin paljon oli mielenkiinto päätään nostanut, että katsoa piti sen mitä kerkesin. Miten voikaan noin yksinkertainen, tylsä ja monotoninen musiikki olla niin mukaansatempaavaa, vangitsevaa ja rikasta?

Taisin ihmetellessäni kuulla toisesta huoneesta kommentin "onko nuilla kaikki tuota samaa". On ja ei sittenkään, tai oikeastaan en tiedä.



Sitten oli välissä muun muassa viikon hiihtolomaa Luostolla, ajalla jolloin kohta koittava virushässäkkä olisi ollut ajatuksissakin mahdoton. Maaliskuun 10. päivänä (minulla on aihetodiste päivämäärästä) rohkaistuin niin, että hain Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019) Spotifystä.

Kuuntelin sen kertaalleen ja tällä kertaa eivät varmasti silmänurkat pysyneet kuivina. Lohduttaudun sillä, että "ei se raukaksi tee sitä, jos pyyhkäisee" ja niin edelleen, kuten Hanhiniemi runoili vuonna 2000.

Siteeraus on tässä yhteydessä täysin relevantti. Tunnelmaan sopivalla videolla kruunattu Viidestoista päivä on tunnustettu tribuutiksi J.Leskiselle, mikä ilmenee niin tekstistä kuin tietyistä sointukuvioistakin. Ensimmäisen säkeistön alussa kunnioitetaan myös Mustien Lasien aikaista J.Karjalaista ja Kolmannen Naisen aikaista P.Hanhiniemeä. Samaan tapaan kuin Juicen yöstä on tullut päivä, kääntää sanoitus muutkin asiat päinvastoin.

aurinko ei todellakaan

tänne enää loista

eikä aallot tosiaankaan

rantaan lyö

...

valehtelisin jos väittäisin

mun öisin nukkuvan

...

viidestoista päivä ilman sua

ja kaljaa

Kun noitten kolmen herran tuotanto on läpeensä tuttua ja lisäksi toteutuksesta huokuu neljännen, eli G.Sundqvistin tekotapa, ei voi mennä kaukaa ohi. Kaisan laulu muistuttaa aika lailla Noitalinna Huraan S.Peltoniemeä, joskin tuolta yhtyeeltä minulle on tuttu vain sinällään oivallinen Pikkuveli.

Pisteenä rivin lopussa levyn nimi viitannee Eppuihin. Varmaan on muutakin, mitä en ole tähän mennessä hoksannut.

Tulin etukäteen keränneeksi runsaasti huomioita yksittäisistä kappaleista ja nyt huomaan kaavailemani tilan miltei täyttyneen muusta. Luulen joutuvani vielä tulevaisuudessa palaamaan tämän pariin tarkemmin. Jääköön analyysi nyt toiseen lainaukseen MTV3:n haastattelusta: "ilmeisesti tässä oli sitte monta asiaa kohillaan".

Edelleenkään en ole onnistunut koko satsia kuuntelemaan läpi Linna-shampoon omaisesti. Lievä liikutuskohtaus on muutaman kerran iskenyt jopa korvamadosta. Kaipa sitä puhdistelee sisuksiaan jostain töhnästä mitä ei itsekään tajua. On kyllä erikoista.

Kaikki Tiet Vievät Peltolaan on tähän asti kokemistani vuoden 2019 kotimainen levy, tai oikeastaan vuoden 2019 levy.

Jos koskaan käyttäisin inflaation kokenutta adjektiivia huikea, käyttäisin sitä nyt. Olisin pitänyt varsin pienenä virheenä, jos Juha Vainio -palkinto olisi myönnetty Karjalaisille jo tässä vaiheessa. Sen verran vakuuttavaa on tekstien 2000-luvun hyvinvointivaltio-blues.

Kaiken alakulon ja lohduttomuuden jälkeen albumi päättyy upeisiin sanoihin:

joo mä osaan

mä loistan kuin hämärä

äiti mä osaan

mä loistan kuin hämärä

Asiat tuntuvat luistavan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #3 - Ismo Haavisto: Mean Blue Train

Törmäsin Ismo Haavistoon lokakuussa, kun syksyisen illan kähmässä varta vasten etsin kiinnostavia uudempia tuttavuuksia bluesin saralta. Osuman sain levykaupan katalogia genren perusteella selaillessani. Muutaman striimatun pikakuuntelun perusteella olin myyty.

Minulta jäi epähuomiossa tämä puoli tarinaa minisarjan edellisessä osassa kertomatta. Sanottakoon nyt, etten tarkasti edes muista miten ja milloin Erja Lyytisen tuotanto alkoi herättää mielenkiintoa. Melko varmasti se tapahtui jälkeen vuoden 2010. Ensimmäisen jakson Creek Road Eleven on yhtä tuore löydös kuin nyt suurennuslasin alle päätynyt veijari.

Kirjaimellisesti ottaen päähenkilömme ei täytä 2000-luvun kotimaisille asettamaani kriteeriä "ensilevytyksen vuosiluku alkaa kakkosella". Ismon ja Pekka Haukijärven duo Bottlenecks julkaisi CD:n Boogie Baby jo 1998. Muusikon ura oli alkanut paljon sitäkin aiemmin. Joudun ihan pikkuisen katsomaan faktaa sormien läpi, jotta saisin riittävän moniosaisen sarjan kasaan.

Kuluvalla vuosituhannella äänitteitä on Bottlenecksin ohella ilmestynyt kokoonpanoilla Honky Tonk Men ja Ismo Haavisto Band. Velipojan kanssa Ismolla oli lyhyt projekti Marko Haavisto & The Hanks. Hän on vieraillut myös Marko Haavisto & Poutahaukkojen levyillä, kuten lukemattomien muidenkin, aina niinkin yllättävää artistia myöten kuin Laura Voutilainen.

Nyt keskitymme lähimenneisyyteen. Haavisto keikkailee sekä itsekseen että triona basisti Ville Vallilan ja rumpali-perkussionisti-pyykkilautailija Mikko Järvisen tukemana. Osaavalle ja tekevälle pelimannille tuntuu lisäksi olevan tarjolla monenlaista kertaluonteisempaa hommaa muissa yhtyeissä.

Koronataukoa tietysti pukkaa juuri näinä päivinä, joten eiköhän käydä jutun aiheena olevan albumin kimppuun. Mean Blue Train (2014) on kaupoissa Ismo Haaviston nimellä, mutta mukana ovat myös yllä kerrotun trion muut jäsenet.

Joukon jatkoksi Teuvo Lampinen puhaltelee raidalle Get outta' here! muhkean tuubakompin; yksinkertaisen, mutta maukasta erilaisuutta tarjoavan. En rasita lukijoita horjuvilla tyylilajiarvauksillani. Jotenkin vaan tuuba lennättää ajatukset New Orleansin suuntaan.

Toisena esimerkkinä peruslinjasta hitusen poikkeavasta meiningistä erottautuu Ismon soolona, pelkän banjon säestyksellä herkullisesti vetämä Daddy's girl. Sangen näppärästi käypi sekin.

Heti sen perään on sijoitettu simppeli balladi It's forbidden to love you, jolla Haavisto väläyttää vielä huuliharpistinkin taitoja. Hän tekee sen lyhyen soolon muodossa, jolloin onnistumisen mahdollisuudet meikäläisen korvissa ja päässä ovat lähtökohtaisesti paremmat kuin jatkuvalla komppauksella. Toimii.

Kaikkiaan Mean Blue Train on monipuolinen, silti hyvin läjässä pysyvä nippu esityksiä. Jo käsiteltyä musiikillista rikkautta täydentää tietenkin päätyylilaji blues, jota on ympätty mukaan monin eri tavoin paketoituna.

Olisi helppoa rakentaa blues-levy, joka yksitotisuudellaan alkaa puolivälissä puuduttaa niin, että kuulija joutuu jatkamaan hampaat irvessä finaaliin päästäkseen. Tämä ei kyseiseen perisyntiin kaadu. Kymmenen kertaa albumille varioituna Cabin feverin tapainen rynkytys voisi olla kauhukuva moisesta. Nyt se istuu kokonaisuuteen vallan mainiosti.

Teksteissä liikuskellaan osittain alan kliseisissä kuvioissa. Vai mitäpä sanotte kappalenimistä Voodoo queen, Mean blue train tai I'm drinkin' whiskey (do not disturb). Keskimmäisen loppuun on toteutettu "asemalle tuleva juna"-efekti, jollaisen muistan äkkipäätä ainakin J.Karjalaisen 80-luvulta. Omaperäisin aihe on tällätty Phone sex bluesiin.

Linkkasin ylle tsekattavaksi viskiviisun, joka on suosikkini kaikkiaan kolmestatoista. Se pompahtelee eteen päin vääjäämättä ja sulavasti kuin saalistava kissapeto. Basson ja rumpujen yhteistyö svengaa veikeästi. Maestron kepitys päällekkäin nauhoitettujen rytmikitaran ja sliden voimin kertoo instrumentin olevan tukevasti näpeissä. Sanoituksen huumori saa myhäilemään leveästi.

Tajuan tätä kirjoittaessani vanhojen höyryveturien jollain tapaa vetoavan minuun. Peitsamon Rautahevosta sauhutessani en vielä tajunnut.

Levyssä on potentiaalia niin roimasti, että Apulaissheriffin antama aivan mahtavan titteli on erittäin lähellä. Periaatteesta kiinni pitäen jätän sen toistaiseksi myöntämättä, koska tunnustuksen saaminen edellyttää pitempää tuttavuutta, jolloin myös ajankestävyys tulee testattua.

Sitten kun voimassa olevat kokoontumisrajoitukset päättyvät, olisin enemmän kuin vähän kiinnostunut näkemään herran livenä. Joko yksin tai bändin kanssa, aivan sama. Haavisto tekee musiikkia, joka huutaa tulla esitetyksi maksimissaan keskikokoisen kuppilan lavalla.

Jos matka Ouluun käy ja paikalla olen, lupaan olla vaatimatta "do not disturb", vaikka olisi minkälainen whiskey hyppysissä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #2 - Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest
• LEVYT - Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #2 - Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

Kun mietitään tämän vuosituhannen suomalaista musiikkia, ei voi - ainakaan minä en voi - millään tekosyyllä ohittaa Erja Lyytistä. Toistaiseksi häneltä on tietääkseni julkaistu 14 täyspitkää, kun huomioidaan live- ja studiokiekot plus lasketaan mukaan myös muitten kanssa tehdyt yhteislevytykset.

Lyytistä on aina markkinoitu blues-artistina, viimeistään viimesyksyisen kirjan jäljiltä jopa alan kuningattarena. Totta onkin, että hänen tuotantonsa on enimmäkseen sinisävyistä.

Esimerkiksi (tämän hetken) makuuni hänen kaksi parasta albumiaan edustavat juuri sitä, paitsi nimeltään niin paljolti sisällöltäänkin. Nämä ovat saksalaisen Ruf Recordsin kautta ulos tulleet loistavat Dreamland Blues (2006) ja Grip Of The Blues (2008). Suoratoistoista näitä ei valitettavasti löydy, eikä kovin helposti enää fyysisinäkään äänitteinä.

Silti on turhan yksioikoista puhua tästä muusikosta vain yhden termin alla. Pääotsikon piirissä olen tunnistavinani hänen levyillään alalajeja koko bluesin historian ajalta. On perinteisen delta bluesin kaikuja, modernimpaa sähköistä bluesia, jump bluesia, soul bluesia ja blues rockia.

Viimeisin aikaansaannos Another World (2019) seilaa jo perin kaukana 1930-luvun Mississippin meiningistä. Aloin ajatella sitä termillä AOBR ja melkeinpä keksin aivan uuden genren. Google näet antaa alle 10 osumaa haulle "adult oriented blues rock".

Erjan toinen Wildflower (2003) kuulostaa korviini suurelta osin kapakkajazzilta. Koska en riittävän hyvin osaa selittää mitä tarkoitan, kannattaa kuunnella se läpi. Forbidden Fruit (2013) sisältää paljon sielukasta materiaalia. Muutaman biisin kohdalla tohtisin sanoa, että liikutaan peräti nykymallin R&B:n parissa tai ainakin hyvin lähellä.

Kaikenlaista. Ja kaiken kukkuraksi aivan ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale on silkkaa lattaria! Otetaan tarkempaan syyniin tämä nimellä Erja Lyytinen & Dave's Special ilmestynyt Attention! (2002).

Todellakin, avausnumero I will have my tomorrows on latinalaisamerikkalaisin rytmein eteen päin soljuvaa kevyttä kenttämusiikkia. Se on samalla vakuuttava näyte Lyytisen laulutaidoista.

Hänen aistikas äänensä on aina soveltunut parhaiten tismalleen tämän tapaiseen uneliaahkoon vokalisointiin. Silloin kun sen päälle ruvetaan liikaa niin sanotusti tulkitsemaan, mennään mielestäni pientareelle. Vain hieman pitemmällä alkaisivat horsmat pölistä ja lupiinit laota. Tietääkseni metsään asti ei toistaiseksi ole menty, mutta tämän voi ottaa varovaisena varoituksena.

Backyard blues johtaa etukäteen harhaan, koska se otsikostaan huolimatta viihdyttää kuulijaa kantrina taikka jonkin sortin hill- tai rockabillynä. Erja vetää tällä kertaa akustisella. Ykkösraidalla hänen kontolleen ilmoitetaan 12-kielinen ja toiseksi viimeisellä You talk dirtyllä erityisen maukkaasti liu'uteltu slide guitar.

Monipuolista kielisoitinten hallintaa siis oli havaittavissa jo debyytin aikoihin. Tänä päivänä Lyytinen nauttii kitaristina varsin korkeaa arvostusta, jolle on olemassa kiistattomat perusteet.

Soittopuuhien aloittamisesta on vierähtänyt kohta 30 vuotta. Siinä ajassa kyllä oppii, kun omaa lahjoja, kuuntelee vaikutteita imien ja ennen kaikkea tekee. Koen lisäksi, ettei osaaminen tässä tapauksessa ole pelkkää teknistä taitoa, vaan mukana on aimo annos huolella sisäistettyä näkemystä.

Laitanpa ehdolle viekoittelevan tunnelmapalan Don't you feel my leg. Blu Lu Parkerin repertuaariin kuulunut 30-lukulainen sävellys käy esimerkistä ylempänä lanseeraamastani kapakkajazz-tyylistä. En mahda mitään, että tämän kohdalla tulee joka kerta mieleen tietty kohtaus elokuvasta Hots Shots: tummatukkainen Ramada laulamassa The man I lovea hämyisessä baarissa.

Pääosin Attention! on kulkevaa, nopsaa ja nautittavaa bluesia. Jos täytyy joku verrokki iskeä pöytään, päätyisin luultavasti alkuaikojen Fabulous Thunderbirdsiin, joskin ilman huuliharppua. Little Charlie & The Night Cats putkahtaa myös ajatuksiin.

Dave's Special koostui seuraavista musikanteista:

• Davide Floreno, kitara + lap steel + dobro
• Jouni Kaartinen, basso + myös läskisellainen
• Kimmo Oikarinen, rummut + perkussiot
• Toni Kortepohja, koskettimet

Tykkään etenkin Kortepohjan urkusoundista instrumentaalissa Jone's boogie. Samoin Florenon dobrottelu yhdessä Lyytisen osuuden kera iskee vahvasti päätösbiisissä Twenty-one.

Kiitoslistalta voi lukea pitkän listan nimiä, tutuimpina alan huippumiehet Esa Kuloniemi, Pepe Ahlqvist ja Olli Haavisto. Heidän osuudestaan itse levyn tekoon ei tarkempaa paljasteta. Hupaisena yksityiskohtana silmiin ottaa nauhoituspaikka Hillitön Tunneli.

EDIT 12.10.2024: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Attention! siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #2 - Memphis Minnie

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest

Se oli marraskuuta -19, kun seurailemani Retrokkiblog julkaisi kirjoituksen jonkin ihme Creek Road Elevenin esikoisalbumista, joka oli ilmestynyt yli kaksi vuotta aiemmin.

Tavallisesti itselleni outojen tapausten kohdalla vilkaisen otsikon ja kuvat sekä pikaisesti silmäilen juttua. Siihen se sitten usein jääkin. Tässä tapauksessa CD:n puoleensavetävän erilainen kansikuva ja blogistin tägäys "southern rock" saivat lukemaan huolellisemmin.

Kun ei kiinnostus lukemalla kaikonnut, oli seuraava askel kuunnella pitkäsoitto verkosta. Sen jälkeen kihelmöikin jo siinä määrin, että tuli asiaa levykauppiaalle. Tähän tapaan varsin nopealla aikataululla hyllyyn päätynyt The Long Harvest (2017) taitaa olla omakustanne. Oli tahi ei, taiten tuotettu pläjäys se on sekä musiikillisesti että kansiltaan.

Debyytiksi soitanta kuulosti korviini heti ensi kierroksella epäilyttävän valmiilta. Ajattelin, että kaverit eivät taidakaan olla mitään bändipuuhia aloittelevia, parikymppisiä julleja. Valokuvat orkesterista puolsivat vastaansanomattomasti tätä arviota.

Creek Road Eleven on perustettu jo 2013. Kitaristi-laulaja ja pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska oli tätä ennen vaikuttanut useissa kokoonpanoissa. Sama pätee muihin ryhmän jäseniin, joita Ruuska harkiten kasasi kokoon, kirjoittamansa uuden materiaalin taakse.

Toiseen kepakkoon tarttui stilikkaakin käyttävä Jyrki Levä ja bassoon Pete Christiansson. Rumpujakkaralle istahti Jani Miinala ja kvartetti oli koossa. Pari vuotta myöhemmin saatiin vielä valitun genren kannalta oleellinen, etten sanoisi pakollinen vahvistus, kun pianisti-urkuri Petri Frestadius liittyi orkesteriin.

Levynteko oli lopulta aikava prosessi, kun kalenteria katsoo. Nauhoituksia suoritettiin reilusti yli vuoden aikana silloin tällöin, milloin ehdittiin. Kymmenestä kappaleesta seitsemän on Ruuskan käsialaa, loput Levältä (yhden sanoituksen kreditit jaettuna Jari Monosen kanssa).

Entäs varsinainen asia? Creek Road Elevenillä on kypsä ja tyylitajuinen ote hommaan. Myös laulupuoli toimii oivasti. Ainakaan meikäläisen kielipää ei mene solmuun tankeroinnin takia. Kaiken kaikkiaan meininki on ehtaa sitä itseään, eteläisittäin maustettua kantrirokkia kuten he itse sen määrittelevät.

Minusta kiekko tuntui alkuun kovinkin southern rockilta, ehkä mainion avauksen, Long straight highwayn johdattelemana. Vetävine riffeineen ja ylipäätään komiasti soivine kitaroineen sen vaikutteet tuntuvat tulevan vahvasti Floridasta, josta iso osa alan huippuja 70-luvulla ponnisti esille. On tanakkaa perusjytää kerrassaan.

Selkeimmin samasta osoitteesta kumpuavat hyvin hytkyttävä Bad monday, lopussa iloisen freebirdiäänisesti ranttaliksi pantava Homesick blues sekä hännille sijoitettu Don't call back. Piano kilkkaa ilahduttavasti kahdessa ensin mainitussa. Muutamat lyhyet, sinne tänne sijoitellut melodianpätkät ja kitaran iskut tuovat etäisesti mieleen Lynyrd Skynyrdin. En lähde arvailemaan onko tällaisia viittauksia heitelty soppaan tarkoituksella vai ovatko ne siellä tekijöiden tarkoittamatta.

Sinking ship perustuu yksinkertaisuudessaan makeaan riffiin ja ryttyyttää rennosti. Veto on toimivaa ränttätänttää, johon on istutettu kantrisävyjä ja jonka kruunaa Frestadiuksen urkutyöskentely. Tämä voisi olla koko paketin helmi.

Under the full moon on hauska tapaus. Pari ensimmäistä sekuntia tuo ovelasti mieleen Michael Jacksonin Billie Jeanin, mikä vaikutelma onneksi (?) katoaa pian. Basso ja rummut vievät tätä letkeästi. Kuusikieliset ovat pienemmässä roolissa, ikään kuin värittämässä kokonaisuutta. Reseptiin ei tarvita höysteeksi kuin pari torven töräystä ja tunnelma kääntyy soulahtavaksi.

Vierailevat puhaltajat ovat Luukas Methuen trumpetissa ja Sami Leponiemi saksofonissa. Lisäksi Abdissa Assefa kävi congaamassa ja tamburoimassa.

Toinen vierastyövoimasta hyötyvä kappale on rempseänä kantrina kulkeva Faded photos, jossa Tauri Oksala tiluttelee muikeasti banjolla. Pitihän tällaiselle levylle tuo periamerikkalainen instrumentti saada mukaan.

Loput kolme numeroa sijoittaisin kantrirokkilokeroon, johon en ole liiaksi jotain Neil Youngia enempää perehtynyt. Ilmeisesti olisi syytä.

Apulaissheriffistä on aavistuksen ikävää, ettei tällainen musiikki saa kovin suurta jalansijaa Suomessa. Creek Road Eleven on yhden levyn perusteella erinomainen lisä kotimaiseen juurimusiikin tarjontaan. Itse asiassa täksi vuodeksi suunnitellulta toiselta pitkältä on myös erittäin maittavia näytteitä jo tarjolla mm. Spotifyssä. Odotan kieli pitkällä tulevaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...

Menneelle vuosituhannelle musiikillisesti ankkuroitunut Apulaissheriffi ei ole jaksanut oikeastaan pariinkymmeneen vuoteen hirveästi alan uusia tuulia seurailla. Soundin kestotilaus loppui jossain Y2K:n kieppeillä. Radio-ohjelmia ei ole muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pystynyt kuuntelemaan herran aikoihin. Surullista?



Ei toki, ihan hyvinhän tuota on levyissä pysynyt moisellakin asenteella. Monet vanhat parrat ja mekot ovat edelleen kuvioissa ja jatkavat uuden musiikin tuottamista. Plus että itselle kokematonta vanhaa löytyy tutuilta ja tuntemattomilta tekijöiltä jatkuvasti.

Vaan onpa noita poikkeuksiakin. Nyt liikkeelle laukaistavassa juttusarjassa käydään läpi joitain tuoreempia löytöjä. Tuoreus tarkoittaa tässä yhteydessä suurin piirtein sitä, että ensilevytyksen vuosiluku alkaa kakkosella. Lisärajauksena pysytään Suomessa. Tyyli on vapaa.

Vastikään julkaisemani soittolista sisälsi jonkin verran tavaraa, joka täyttää yllä kuvatut speksit. Niinpä minisarjan aiheet liittynevät varsin pitkälti siihen. Ehkä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA - Tulossa...