UUTUUSLEVYT - Hearthill: Rockin' In The Graveyard

Sain ensikosketuksen silloin vasta tulossa olleeseen Hearthill-liveen viime keväänä tämän Graveyard party blues -videon myötä. Johan pamahti! Nousivat odotukset kerralla kattoon.

Laulaja Jussi Sydänmäki heiluu keulilla kuin sätkyukko. Paljon eivät pekkaa pahemmaksi jää basisti Jukka Kivimäki tai varsinkaan Brian Setzeriä soolossaan lainaava kitaristi Samuli Laiho. Heikki Tikka rumpaloi järkähtämättömästi pitäen muut ruodussa. Ufo Mustonen vetelee rauhassa, jos kohta viulun kuuluvuus on vähän niin ja näin

Meiningin vallattomuus ja viriiliys välittyvät videolta, vaikka siihen on hieman isketty taiteellista kulmaa mukaan. Rokki Holistin otoksessa samasta tilanteesta voi livetunnelman aistia vielä paremmin. Äänenlaatu on tietysti heikompi, kun on ilmeisesti kuvattu kännykällä.

Oli 25. toukokuuta reilu kaksi vuotta sitten ja Hearthill kiertämässä tuoreen pitkäsoittonsa The Love Circus (2023) tiimoilta. Paikkana Tavastia-klubi ja taisipa tuo olla peräti ns. virallinen julkkarikeikka.

Tapahtuma tai ainakin pääosa sitä on kuultavissa albumilla Rockin' In The Graveyard (2025).

Sanottakoon siitä ensiksi, että se on kelpo levy. Hyvä levy. Mainio levy. Ihan vaan sen vuoksi korostan asiaa, ettei seuraavista sanoista jäisi kellekään väärä kuva siitä pidänkö levystä vai en. Pidän minä.

Se on vaan kun pelkkää audiota vertaa kuvan kanssa nautittuun versioon, jää CD kättelyssä kakkoseksi. Itse asiassa olen 110-prosenttisen varma, että se joutuisi tyytymään pronssisijaan ja  video hopeaan, jos vaihtoehdoksi saisi vielä perskohtaisen olemisen paikalla. En ollut.

Mikäli olen Hearthillin joskus viime vuosituhannella kokenut, en sitä muista. On tosin huomioitava, että 80- ja 90-lukujen vaihteen kahta puolen tuli nähtyä paljon bändejä, mutta musiikista nauttiminen ei useinkaan ollut pääsyy mennä mestoille. Tuiskula Nivalassa ja Discoland Lestillä, nuo pikkupitäjän muinaiset lähilavat.

2020-luvun videoitten perusteella vanhat (tai vanhahkot, tai ei enää niin kauhean nuoret) sedät jaksaa heilua ilman, että soitto ja laulu jäisivät raikaamatta. Energiaa tuntuu piisaavaan vaikka muille jakaa.

Omana mielipiteenäni, tämän keskimääräistä railakkaammin esiintyvän yhtyeen kohdalla livealbumi ei ole paras musiikin julkaisuformaatti.

Takana on kuitenkin hyviä studiokiekkoja, joista kolme aivan mahtavia, mukaan lukien se Love Circus. Ja kuten todettu, nähtynä orkesteri pelittää aika lailla kympillä. Miten olisi konsertti-DVD...

Kaikesta huolimatta siis tykkään tästä.

12 kappaleen painotus on kolmijakoinen. Debyytiltä Hearthill (1988) kolme laulua, loistavalta Graveyard Party Bluesilta (1990) neljä ja siltä loistavalta uusimmalta kolme. Lisäksi Gas station niin ikään loistavalta Soul Foodilta (1991) ja kokoelmalle Songbook (1998) läimästy sinkkubiisi Rockabilly guy, niin voisi sanoa kuin Mertaranta Tukholman finaalin päätössummerin soidessa.

Miettikääpä lopuksi sitä, että nämä laittavat lavalla 2020-luvun ralleja kasari- ja ysäriklassikkojen rinnalle. Sen kai tekee muutkin, joilla on mitä laittaa, mutta näillä ei taso siinä yhteydessä laske tuumaakaan. Kuinkahan moni pystyy samaan?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hearthill: The Love Circus
• UUTUUSLEVYT - El Primitivo: Witches Of Tibet / Rockin' Roller Coaster
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #11 - Flatbroke Trio: Flatbroke Trio

UUTUUSLEVYT - Hearthill: The Love Circus

Ollaan tällainen puolisen tusinaa vuotta joskus muinaisuudessa vaikuttanut rokkiyhtye, joka on jotain yksittäiskeikkaa lukuunottamatta pysytellyt kolme vuosikymmentä pois kuvioista. Tehdäänpä huviksemme comeback.

Joku hörähtää. Jep jep, noinhan sitä ruukataan tehdä.

Niinpä niin, mutta kun se yhtye on Hearthill. Jäsenet ovat kuka enemmän, kuka vähemmän pyörineet musiikkiympyröissä välivuosinakin. Ja silloin joskus, ajanlaskun alun tietämillä he tekivät vakuuttavaa jälkeä omalla, persoonallisella tyylillään. Olivat omanlaisensa jalokivi, joka ei valtavirralle kelvannut, mutta innoitti pientä porukkaa senkin edestä.

Idea tulla takaisin oli minusta erinomainen. Toteutus studiokiekon muodossa on sitä rataa laadukas, jotta tekisi melkein mieleni lopettaa tämä juttu lyhyeen. Toteaisi vain, että eipä olisi hienommin voinut tehdä.

Talven paluu-uutisen kirvoittamiin reaktioihin palatakseni, olen valmis lyömään pienen veikan sen puolesta, ettei kukaan ryhmän tunteva kovin isosti ajatukselle hörähdellyt. Pikemminkin uskon ilmassa väreilleen kohtalaisia määriä sangen kiinnostunutta odotusta sen suhteen mitä tuleman pitää.

Oman mielipiteeni tuleman pitämisestä jo kerroin. Tähdennän vielä, että levyhän on loistava.

On turhan aikaista verrata uutuutta kovin painavin sanankääntein vanhaan tuotantoon. Olen kuitenkin melko varma voivani sijoittaa tämän ajatuksissani Hearthillin parhaimmistoon sittenkin, kun aika on hieman tasoittanut alkuinnostuksen hyökyä. Sinne Soul Foodin (1991) ja Graveyard Party Bluesin (1990) sekaan.

Soittajisto on sama kuin Soul Foodilla ja sen jälkeen. Heikki Tikka lyömäsoittimissa ja kilkuttimissa, Jukka Kiviniemi bassossa, Ufo Mustonen viulussa, Samuli Laiho kitaroissa ja koskettimissa sekä Jussi Sydänmäki laulussa ynnä muissa.

Erityisen merkillepantavana pidän albumin vaikuttavaa vierailijalistaa:

• 
  

Tällä tavalla! Bändilevy on tässä tapauksessa nimenomaan bändilevy. Ei muita mukana ja kaikki biisit omaa tekoa. Sävelet on merkitty Laihon ja Sydänmäen, sanat jälkimmäisen, sovitukset ensin mainitun plus koko porukan nimiin.

Musiikillisesti rikkaasta kappalevalikoimasta on vaikea nostaa mitään muiden yläpuolelle. Mainittakoon mainiot etukäteisnäytteet, nopeampi Blue fool ja hitaampi Will I ever see my love again. Aiemmin keväällä nuo lyhyet nostivat odotukset pitkän suhteen korkealle.

Pettyä siis ei tarvinnut. Heti avausraita I'm moving osuu rockabillyisenä menopalana välittömästi maaliin. Ai että tuota Ufon ja Laihon instrumenttien juttelua puolimatkan krouvin pihalla, ihan vaan esimerkkinä.

J.Hearthillin teksteihin en ole koskaan (tähän mennessä?) isommin perehtynyt. Uskallan silti väittää, että häntä pidettäisiin laajalti rock-lyyrikoittemme ykkösluokkaan kuuluvana, mikäli kieli olisi suomi. Mainitsen tämän toteavaan sävyyn, mielipiteenäni ja arvauksenani, vailla ajatuksen tynkääkään ehdottaa muutosta mihinkään suuntaan.

Jos The Love Circus (2023) ei vuoden lopussa ole sen Top5-äänitteiden joukossa, on kesän ja syksyn aikana täytynyt tulla aikamoisen mahtavia levyjä. Sanoisin sen tällä hetkellä olevan Top2:ssa, Bublicaanien seurassa.

EDIT 20.7.2025: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä The Love Circus siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Hearthill: Soul Food
• UUTUUSLEVYT - Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller
• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1

LEVYT - Hearthill: Soul Food

Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.

Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.

Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).

Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.

Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.

Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.

Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.

Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.

Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.

Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.

Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.

Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.

Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni). 

Jukka Kiviniemi, basso.

Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.

Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).

Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.

oh the sun is up

the sun is up

the sun is up

the sun is up

and I'm down

oh the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

so am I

Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.

Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.

Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.

Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.

Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.

Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.

Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.

Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.

Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.

Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.

Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.

Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire

Pitääkö pitää yllättävänä, että Jussi Sydänmäen Hearthillin jälkeiset tekemiset ovat jääneet Apulaissheriffin osalta täydelliseen paitsioon yli 20 vuodeksi?

Ei oikeastaan, sillä jopa itse Hearthillkin päätyi hyllyäni täyttämään vasta alle 10 vuotta sitten. Noin siitä huolimatta, että arvostukseni bändiä kohtaan syttyi jo 80-luvulla. En ole myöskään lainkaan tutustunut Soul Tattoon musiikkiin. Sama pätee The Hel-Gatorsiin, jonka tietääkseni esittämä psychobilly ei tosin tyylilajinakaan säväytä.

Sattuma puuttui peliin vajaa kaksi viikkoa sitten. Selailin huvikseni levykaupan sivulta uusimpia kotimaisia ja hokasin J.Hearthill Trinityn juuri ilmestyneen kiekon The Train Of Desire (2021). Tuntia myöhemmin auton CD-soitin suolsi sitä korviini.

Ensimmäisen läpipyörittelyn kokemuksena ihan mukavaa, vaan ei sen enempää. Orgaanista, rujoa, rehtiä, osin synkkää, 22-pistepirkkolaista. Myös näennäisen tasapaksua ja koukutonta. Alternative folkabillyä.

Juuri tällä sekunnilla luureissa soi noin neljättä kertaa levyn nimikappale ja svengaa niin makeasti jotta. Sama päti muuan hetki takaperin Papilloniin. Vanha totuus: älä mollaa mitään yhden kokemuksen jälkeen.

Anteeksi, jos nyt kirjoitan rumasti. Suuri osa vastaan tulevasta nykymusiikista on minun korvissani hengetöntä mössöä, jota en kauan jaksa. Tämän takia YLEn Radio Suomi on ainut FM-asema, jota joskus kuuntelen, ja siltäkin vain ilta- ja viikonloppuohjelmia.

Eihän se nykymusaa huonoksi tee, etten minä välitä. Tarkoitukseni oli vain pistää toiseen vaakakuppiin päivän "parhaat" ja näin nostaa J.Hearthill Trinity sille paikalle mille se kuuluu. Keinu rojahti niin äkkinäisesti toiselta puolelta maahan, että ne parhaat singahtivat vinhassa kaaressa naapuritontille.

Vertailu tuntuu ehkä epäreilulta kaikkia kohtaan. Sillä voisi kuvitella väkisin haettavan oikeutusta yhtyeelle, jota ei niin kummoisena pidä, mutta josta täytyisi niin sanottuna oikeana tavarana tykätä.

Pyydän varulta anteeksi kaikilta osapuolilta, mutta tuollaisen ajatusketjun kävin läpi puolentoista viikon aikana. Lopputulema ja yksinkertainen, usein toistuva totuus on kuitenkin, että alkuun kohtalainen teos ui tutummaksi tultuaan hyväksi. Se maistuu jo nyt neljän tähden arvoiselta.

Trinityssä Marko Mainelakeus (myös The Hel-Gatorsissa ja alkuaikain Hearthillissä) soittaa bassoa, Mika Kolehmainen tavallista ja baritonikitaraa. Sydänmäki hoitelee laulun lisäksi monet vehkeet, mukaan lukien rummut. Mitä kuvittelemaani orgaanisuuteen tulee, kolmella raidalla on pelissä rumpukone! Kasper (Jussin poika) Sydänmäki sellottaa kolmella.

Youtube-kuuntelun lopuksi altistuin palvelun johdattamana vanhemmalle J.Hearthill Trinitylle. Kokemuksen perusteella taitaa olla aika käynnistää koko tuotannon metsästys.

Tässä Fade away, jonka kertosäkeessä J kuulostaa etäisesti myöhempien aikojen Neil Youngilta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

LEVYT - Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen pitkäikäisen yhtyeen kymmenes pitkäsoitto Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) oli ensimmäinen heiltä heti kohta ilmestymisensä jälkeen hankkimani levy. Hyllyn ensimmäinen se ei ollut. Bändi oli jollain tapaa tullut tutuksi jo 1980-luvulla.

Minulla on hämärä muistikuva, että pikaiseen hankintaan olisi ollut innoittamassa positiivinen, mahdollisesti viiden tähden arvio jossain alan lehdessä. Kun en pöljyyttäni ole noita säilyttänyt, ajauduin verkkotutkailemaan, minkä perusteella päädyin melko varmalla pohjalla arvelemaan kyseisen aviisin olleen Rytmi. Oli mikä oli, sitä ostelin irtonumeroina noihin aikoihin. Ellen peräti tilannut.

Miksihän nekin on pitänyt syytää paperinkeräyslaatikoihin? Niin mukava olisi nyt niitä selailla siinä missä muitakin kotiin asti hommattuja musiikkilehtiä. Myönnettäköön, että aika paljon tilaa ne veisivät, vaan silti.

T-luukaupungin karmeisiin tarinoihin ihastuin melko nopeasti. Henkilökohtaisesti olin valmis myöntämään sille 5/5 tähteä vuosikymmenellä, jolloin ei aivan järisyttäviä määriä mielestäni hyvää uutta julkaistu.

Kitarat soivat läpi CD:n komeasti. Näiltä osin albumilla liikutaan korkeimmalla huipputasolla. Soundi on väliin rehevä ja rouhea, toisinaan heleä, joskus raukean ujeltava. Tuntuu kuin Kuloniemi olisi osannut pistää joka paikkaan juuri sitä mitä paikka vaatii.

Luulenpa laitehifisteillä riittävän yllin kyllin juttua efekteistä ja muista teknisistä yksityiskohdista. Sen verran monipuolisesti soitettua ja tuotettua tavaraa Kuloniemen vehkeistä, käsistä ja mikä tärkeintä, sielusta tai sydämestä nauhalle tarttui. Kerta kaikkiaan parhaita kitaralevyjä mitä tiedän maassamme tehdyn.

Osansa tuollaiseksi arvioimani lopputuloksen aikaansaamisessa on tietenkin tuottajalla, äänittäjällä ja miksaajalla. Kaksi jälkimmäistä tehtävää menee kannen mukaan Janne Haaviston piikkiin.

Tuottajaa ei nimetä, mutta paikalla oli Papa Farang, joka Discogs-sivuston mukaan hoiteli homman. Se, että Haavisto kipparoi tuolloin yhtyettä nimeltä The Farangs on riittävä syy uskoa hänen olevan Papa. Lisäksi hänen vastuullaan oli ollut myös kahden edellisen T-Bones-pitkän tuotannot.

Hieno soundimaailma ei toki koske pelkästään kitaroita, vaan koko palettia. Jos taputteli Esa oman tonttinsa taiten, voi samaa sanoa myös Aijan laulusta. Tyylitajuinen mukautuminen kulloiseenkin esitykseen huokuu hänenkin suorituksestaan. Päällekkäisäänityksiä on mukana hyvällä maulla. Esa antaa taustatukea siellä täällä ja vetää ykkösvokalistin osan raidalla Wolf is back.

T-Bonesin rumpujakkaraa miehitti välillä 2003-2007 Juha Litmanen, joka lienee joillekin tuttu duosta Nieminen & Litmanen. Jazz-taustainen, svengaava kapuloitsija sopii levyn ääni- ja rytmiympäristöön kuin nakutettu, ollen itse luonnollisesti luomassa rytmikuvaa.

Aijan basso saa tässä kombinaatiossa tyytyä sivurooliin, mikä luo vivahteikkaaseen kokonaisuuteen tiettyä jämäkkyyttä. Tämä ei ole väheksyvä lausunto.

Tyyliltään Terrifying Stories From T-Bone Town oli orkesterilta paluu takaisin juurevampaan meininkiin muutamien toisenlaisten kokeilujen jälkeen. Bluesiin, joka ei tässä tapauksessa ole sitä perinteistä, johon jotkut kuulijat ehkä haluavat lujastikin ankkuroitua. Tämä on 2000-luvun hengessä tehtyä ja on nähdäkseni imenyt vaikutteita garage rockista, funkista ja surf-musasta. Sekoitus kuulostaa, kuten jo on selväksi tullut, erityisen makoisalta.

Big D. never sleeps on malliesimerkki kaikesta yllä kertomastani. Erityishuomiota kannattaa kiinnittää Niemisen rumpuihin. Pikanttina yksityiskohtana komppiin on sämplätty Aijan (?) yskäisyä. 6/5 pistettä.

Kappalevalikoima on kahta poikkeusta lukuunottamatta omatekoista. Puurtinen pisti miestään enemmän paukkuja sävellyksiin. Sanoituksiin hän ei tällä kertaa osallistunut ollenkaan. Ne ovat kolmea tekstiä vaille Kuloniemeä.

Ex-Hearthill, tuohon aikaan Soul Tattoon solisti Jussi Sydänmäki kirjoitti kahdet lyriikat. Hän saa kiitosta myös albumin nimen ideoijana.

Yksi sanoitus on Ilkka "Dr." Helanderin käsialaa. En vuonna 2005 tiennyt hänestä yhtikäs mitään, vaikka mies oli julkaissut musiikkia jo edellisellä vuosituhannella. Nyttemmin hän on tullut tutuksi Dr. Helander & Third Wardin myötä. Siinähän Esa soittaa bassoa.

Lainat tulevat Bo Diddleyltä (Bo's bounce) ja Hop Wilsonilta (Chicken stuff), eli 60-luvun instrumentaaleja kierrätetään.

Terrifying Stories From T-Bone Town on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On the Back Street
• UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata