Muinoin pikkupitäjässä omisti naapurin poika Robert Gordonin kasetin Rock Billy Boogie (1979).
Muka tietäväisessä, noin 12-vuotiaitten wannabe-diinarien porukassamme nimen kirjoitusmuoto tuomittiin kirjoitusvirheeksi, jäi huomaamatta tai sitten aivot muuttivat sen automaattisesti muotoon Rockabilly Boogie. Oikein se kuitenkin on kanteen printattu.
Albumilla on samanniminen, alkujaan Johnny Burnetten ja kumppanien kappale, jota kirjoitettaessa ilmeisesti ajateltiin Burnetten veljesten pieniä poikia. Johnnylla oli Rocky, Dorseylla Billy.
Varhaisen rockabillyn mestariteoksiin lukeutuvalta LP:ltä Johnny Burnette And The Rock 'N Roll Trio (1956) Gordon kelpuutti mukaan kaksi muutakin numeroa. I just found out oli niin ikään trion originaali. Fats Domino levytti 1955 All by myselfin, mutta se perustuu aika tavalla Big Bill Broonzyn vuoden 1941 singleen.
Sekoitus pitää muutenkin sisällään pääasiassa uusversioita vanhoista. Aineksiksi valikoitui muiden muassa Eddie Cochranin ja Conway Twittyn vinyylille pistämiä ralleja. Vain kaksi kappaletta kahdestatoista on varta vasten Gordonille tehtyjä.
Niistä The Catman on varsin vinkeää kuultavaa musiikillisesti. Entisestä vapaa ei ole sekään, sillä teksti toimii kunnianosoituksena vielä yhdelle mestarille.
gonna back up babe
bluejean bop
be-bop-a-lula
you couldn't stop
racing with the Devil
you were born to do
Gene Gene Vincent
I sure miss you
Meille 80-luvun alun teddy-pojanrääpäleille "aidoista" 50's rokkareista kovimpia olivat Cochran, Vincent ja tietenkin Elvis, kuka kellekin se suurin. Robert Ira Gordonia voi hyvällä syyllä pitää kaikkien noiden tuojana Apulaissheriffin ajan nuorison tietoisuuteen. Toki meillä oli tietyt brittibändit ja jokunen kotimainenkin, mutta etenkin nyt katsottuna hän oli autenttisin tuntemamme alan mies niistä, jotka aloittelivat uraansa 70-luvulla.
Solistin takana merkittävää roolia painavat levyllä basisti Rob Stoner ja rumpali Howie Wyeth. Ennen tätä pestiä molemmilla oli taustaa toisen Robertin, nimittäin Zimmermanin - tunnetaan hiukan paremmin Bob Dylanina - taustalla. Kumpikin istahtaa vuorollaan myös pianojakkaralle.
Rytmikitarat kielittelee Scotty Turner, joka oli tuolloin melkein viisikymppinen veteraani. Hänen menneisyydestään pistää terävimmin silmään yhteistyö Buddy Hollyn kanssa.
Jostain syystä tämän herran kohdalla soolokitaristit noteerataan usein tavallista herkemmin. Rock Billy Boogiella vastuu painoi Chris Speddingin harteita. Omasta mielestäni Gordonin parhaat tuotokset ajoittuvat siihen lyhkäiseen ensimmäiseen pätkään, jolloin Spedding kepitti. Hänen selkeä, soundeiltaan kirkas soitantansa sopii tyylilajiin kuin koivuvihta juhannussaunaan.
Kai tässä täytyy vielä hehkuttaa laulajan ääntä, vaikka olen siitä joskus blogissa jo maininnut. Nimittäin, Apulaissheriffin erityisesti rollin huomioivassa rock-äänirankkauksessa RG sijoittuu keulille tai sen välittömimpään läheisyyteen. Aivan mahtava.
Hämmästyttävästi älppärin viimeiseksi sujautettiin joululaulu Blue Christmas. Vaikea kuvitella tänä päivänä tehtävän tuollaista ratkaisua. Eipä tuo meikäläistä rassaa, mutta tarjoilen silti sen sijaan toiseksi näytteeksi jotain muuta, joka todistaa herran taipuvan hitaampiinkiin: toinen oma biisi I just met a memory.
Loppukuva antanee osviittaa siitä, että en ole onnistunut löytämään tätä yhtä parhaista rockabilly-kiekoista CD:nä muuta kuin osana 2in1-julkaisua. Paketti on sellaisten joukossa ihan eliittiä. Niin huippu, että palannen toiseen osaan piakkoin.
Muuten, Discogsin mukaan jutun albumista olisi Euroopassa ilmestynyt jokunen painos jo -78, mutta veikkaan noissa tapauksissa julkaisu- ja äänitysajankohtien sekoittuneen.
Viis julkaisuvuosista, viis kirjoitusasuista, viis mistään, Rock Billy Boogie on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Robert Gordon: Rockabilly For Life
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti