29 elokuuta 2019

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

Apulaissheriffin papereissa Kookospähkinäkitara (1987) on säilyttänyt asemansa J.Karjalaisen lukuisien kokoonpanojen parhaimmistossa jo kolme vuosikymmentä. Levyn viehätys kulminoitui aikoinaan A-puolen kolmoseen Tahmea lattia, joka samaisissa (kuvaannollisissa) papereissa edusti melko harvinaista lajia kotimaisen musiikin saralla.

Kappalehan on mitä mainiointa funkkia kutkuttavine kitaroineen ja maukkaine torvineen (Antero Priha, trumpetti; Jukka Tuovinen, saksofoni; vieraileva Markku Veijonsuo, pasuuna). Janne Haavisto rumpukapuloissa ja Pekka "Ajokoira" Lehti basson varressa svengaavat niin, että kuunnellessa alkaa miettimään tokko nuo valkoihoisia ovatkaan.


Haavisto, yksi valtakunnan parhaista rumpaleista muuten, taitaa olla eniten Karjalaisen kanssa levyttänyt muusikko. Tätä en nyt lähde laskemaan, vaan ihan näppituntumalla arvelen. Mustien Lasien ykkösellä vuonna 1981 takoi Keimo Hirvonen, joka korvasi Jannen sittemmin Electric Saunan levyillä vuosina 1996 - 2002.

Rummuttoman Lännen-Jukka -kauden jälkeen Haavisto palasi tikkuihin 2010-luvun alussa. Samalla paluun teki myös kitaristi Mikko Lankinen, jonka yhteistyö Karjalaisen kanssa ainakin levytetyssä muodossa alkoi juuri Kookospähkinäkitarasta ja jatkui Mustien Lasien jälkeen Yhtyeineen-kokonpanossa.

Kun vielä otetaan esille ainut alusta loppuun Mustissa Laseissa veivannut, pianisti/urkuri Mikko Kivikari, on orkesteri kasassa. Vierailijoina kuullaan Veijonsuon lisäksi Mongo Aaltosta (perkussiot) sekä entistä vakiojäsentä, Jannen isoveli Olli Haavistoa (kitara, mukaan lukien steel).

Ja voi veljet ja siskot ja kummin kaimat, että tuo miehistö osasi hommansa. Kookospähkinäkitaran läpi kantava teema on loistava soitanta ja - uskallanko sanoa - aivan täydelliset sovitukset. En muista ennen kiinnittäneeni suurta huomiota siihen, että Mustien Lasien sovitusvastuu on Doriksesta (1985) alkaen ollut pitkälti Jukka Tuovisen harteilla.

Nyt asian kunnolla valjetessa tohtinen väittää tällä olleen jonkinmoisen vaikutuksen bändin suosioon. Ainakin sillä on ollut Apulaissheriffin henkilökohtaiseen rankkaukseen Mustien Lasien tuotannon joukossa. Totta kai J on ihan parasta ryhmää lauluntekijänä, säveltäjänä ja sanoittajana, mutta kyllä tämänkin levyn materiaalista olisi saanut pliisummalla sovittamisella kovin paljon mielenkiinnottomamman.

Kaiken kaikkiaan musiikissa sävel ja sanat ovat mielestäni aavistuksen yliarvostettuja soittamisen, laulamisen ja sovituksen rinnalla. Puhumattakaan siitä miten tuotannolla, äänityksellä tai miksauksella voidaan vaikuttaa lopputulokseen. Vähän kuin kirjoissa: ei se mistä aiheesta vaan miten.

Biiseihin palatakseni Kookospähkinäkitaraa pidettäneen pitkälti soul-levynä. Selkeimmin soul (ja osin funk) kuuluu alussa mainitun lisäksi kappaleissa Kookospähkinäkitara, Äiti tuo tuoli mua tuijottaa sekä Terve Teräskasa.

Tänä päivänä liputan tuon viimeisen puolesta, mikäli joku vängällä pakottaa valitsemaan albumin kohokohdan. Syyt on jo mainittu, nimittäin tässä tiukassa vedossa erinomaiseen sävellykseen ja ilmeisesti keikkabussista (vai prätkästä?) kertovaan sanoitukseen yhdistyvät täydellisesti funk, soittotaito, sovitus ja tuotanto.


Vinyyliversion B-puolella soul-vaikutteet ovat taustalla. Tai ne ovat hieman erilaisia kuin sykkivällä etusivulla, missä kyllä Harley Ladyn blues hienoine tarinoineen on silkkaa rockia ja Yön otukset unenomainen nuotiolaulu tuoden J:n lyhyen huuliharppuosion myötä mieleen Stevie Wonderin.

Hehkuttamiani sovituksia pidän ansiollisena siihen miten eniten radioaikaa saaneet Runo ja Tulppani ja Sadepisara ovat kestäneet aikaa. Ne ovat välttäneet nytreppujupisetriimisirupiset-ilmiön, missä alun perin kelpo biisistä tulee ylisoittamisen takia levyllä ylihypättävää pakkopullaa. Molemmat ovat keskitempoisia tarinoita, joissa kaikuu kantri ja soul, mahdollisesti jopa suomalainen iskelmä. Esimerkiksi Runo kuulokkeilla nautittuna saa keskittymään Ajokoiran bassotteluun sataan kertaan kuullun sanoituksen sijaan.

Noitten jälkeen vauhtia pudotetaan Hitaasti-kappaleessa nimensä mukaiseksi. Tätä Apulaissheriffi piti jo reilu parikymmentä vuotta takaperin yhtenä parhaista hitaista ja sama pätee vuonna 2019. Liekö tuon tahtiin on kuitenkaan koskaan tanssilattioilla nojailtu.

A cappella laulettu Vanha virsi kertoo tärkeän sanoman ihmetellessään miksi sen sävel ja sanat on pitänyt muuttaa ajanmukaisemmiksi. Ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Muutos muutoksen vuoksi on joskus ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta ei sitä tarvinne joka paikkaan tunkea. En tässä tarkoita ainoastaan sanoituksen riveillään nostamaa käsittämätöntä virsien muuttamista.

Rivien välistä luen tuon koskevan muutakin. Ei kai modernisoinnin nimissä pitäisi - samoin musiikkimaailmasta esimerkkiä hakien - vaikkapa puhelinlankojen laulamisen tilalle ruveta sanoittamaan jotain tukiasemista? Siinä olisi Katri-Helena ihmeissään.

On levyllä heikompikin lenkki. Muuten hyvä Hölösuu sisältää tönkkösuolattua junttarumpukomppia, jota en vain jaksa ymmärtää tai siitä pitää. Varsinkin Kookospähkinäkitaran muun rytmisen loistavuuden ja ilmavuuden seassa tuo särähtää korvaan. Ratkaisullahan on saatettu toki hakea tarkoituksellista kontrastia muuhun materiaaliin nähden.

Kyseessä on siis virvelirummun takominen (mielestäni) 2x liian tiuhaan siihen nähden mikä olisi hyvä. Tästä suivaantuneena olen valmis allekirjoittamaan junttakompin kieltävän lakialoitteen, jos sellaisen joku sorvaisi. No joo, ehken sentään. 

Jottei jäisi paha maku suuhun, pitää kehua vielä koko albumin päättävä Eläimistä eräälle, joka myös jostain syystä kilkuttaa Stevie Wonder -kelloa päässäni. Rumpujen luoma rytmi on enemmän sitä mikä toimii.

Olikohan se Waldemar Wallenius vai kuka, jonka muistelen 1980-luvulla Soundissa kirjoittaneen aina pitävänsä tsuka-tsuka-komppia parempana kuin tök-tök. Tuskin se ihan noin meni, mutta ymmärrettäneen mitä haen. Niin ikään torviosasto on parhaimmillaan tässä biisissä, joka edeltävien hidastusten jälkeen hölkkäyttää levyn hienosti maaliin.

Kookospähkinäkitaran jälkeen J.Karjalainen Ja Mustat Lasit levytti enää yhden studiokiekon ja jäähyväisliven. Sitten bändin oli aika mennä. On jännää miten samoihin aikoihin Kauko Röyhkä hajoitti niin ikään kymmenisen vuotta vaikuttaneen ja yhtä lailla suvereeniksi hioutuneen Nartun. Suureksi onneksemme molemmat herrat ovat jatkaneet musiikin tekemistä tähän päivään saakka.

Lyhyenä loppukaneettina todettakoon, että Kookospähkinäkitara on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti