29 lokakuuta 2021

LEVYT - Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

Uusimmat uutuuslevyt perusteena tulin jo aiemmin todenneeksi, että suomalaisella bluesilla menee erittäin mainiosti. Mainio meno ei rajoitu pelkästään näihin ihan tuoreimpiin tapauksiin. Esimerkiksi vuonna 2018 harrastajia hellittiin muutamallakin huippukiekolla.

Ehkä kovimmaksi nostan sieltä Ismo Haaviston tuotoksen The Blues Has Chosen Me (2018).

Yksinkertaisesti sanoen se on kauan ja paljon tehneen artistin toistaiseksi paras studiossa tallennettu näyttö hänen taidoistaan. Eikä vain taidoista, vaan myös syvemmästä aiheen hallinnasta ja eläytymisestä musiikkiin.


Kaikki on kannen väri- ja fonttimaailmaa myöten kohdillaan. Musa on heti startista lähtien menoa eikä nokitusta.

So gone käynnistää pippalot kera murakkasoundisen basson ja rytmikitaran sekä vaivattoman lupsakoiden lyömäsoitinten. Ismon korkeammalta silpaisemat nuotit luovat toimivan kontrastin pohjille. Musiikkiliikuntaan taipuvaista avaus rohkaissee pistämään jalalla koreasti.

Toiseen kertaan Haaviston levylle tyrkätty Down to the Otamo jyrää ja nostaa päähän mielikuvia blues-pohjaisesta hevistä ja vuosimallin -79 ZZ Topista. Alun dramaattinen riffi saa voimaa rummuista ja se toistuu pitkin matkaa useaan otteeseen. Sen aikana Mikko Järvisen kapulat antavat kuulijaa ilahduttavasti kyytiä tomeille.

Otamon kyliä näyttäisi maastamme löytyvän ainakin kaksi. Veikkaan laulussa tarkoitettavan Sysmässä sijaitsevaa, järkimatkan päässä Lahdesta olevaa.

Kolmosnumeron If you don't live, you gonna die solisti hoitelee yksin. Slide, stompbox ja vaikuttava vokalisointi luomuisine ulina- ja päristelyefekteineen tehoavat kympillä. Tämän lähemmäs Deltaa on Pohjois-Euroopan eläjän tuskin mahdollista musiikin keinoin päästä.

Kairon arabi-stomp vivahtaa etäisesti jopa laatuiskelmältä. Mitä helpointa olisi kuvitella se Nurmion tekemäksi, mutta ei ole. Ville Vallilan pystybasso ja Järvisen pöntöt paaluttavat, Haavisto tarinoi ja soittaa kuin olisi ikänsä sitä tehnyt.

Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta keppimiehen nousseen raskaaseen sarjaan instrumenttinsa hallinnassa. Hän kykenee käsittelemään kieliä eri tavoin niin, että saa käytännössä aina aikaan positiivisia viboja. Hänen englannin artikulointinsa on omintakeisen kiehtovaa. Ei ole Haavisto ainut alan tyyppi suomessa, jonka ääni herätti Apulaissheriffissä alkuun vastareaktion, mutta joka tutuksi tultuaan kääntyikin vahvuudeksi.

Seuraavaksi trio lataa eetteriin kepeää kantribuugia. No no woman bluesissa, kuten muuallakin tehdään taiten äänitettyä peltityötä. Sataprosenttisen hermojaraastamaton harppusoolo osuu kohteeseen.

Cha cha fly luikertelee tajuntaan virtuoottisena rautalanka-cha-chana. Piti aivan tutkailla verkosta, että lattareita tuntemattomana pystyin uskomaan tyylilajin nimen mukaiseksi.

Intron ja lopun melko/täysin unisonossa tempaistut laulu ja kitara luovat nimikappaleelle tiivistunnelmaisen raamin. Rytmikkäämmän pääosan arvo kärsii aavistuksen siitä, että ensimmäinen sooloveto asetti riman niin kovin ylös, mutta vain siksi.

Why you treat me so bad ansaitsee vielä tulla linkatuksi juttuun. Sen komppi vie kuin tasaisesti, puolivauhtia puksutteleva juna raiteillaan. Radalla joka halkoo aurinkoisia peltomaisemia.

Tai sitten olo on kuin traktorin soratietä vetämillä, hyvin jousitetuilla rattailla kuorman päällä istuvalla heinärengillä. Kitara tarjoilee linnun viserryksen kirkkautta muistuttavaa, edelleen rauhoittavaa äänimaailmaa. Lohduton teksti on äärimmäisessä epäsuhdassa yleistunnelman kanssa.

Big bad mama seuraa ja kyyti jatkuu turvallisena ja mukavana, mutta ripeämmin etenevänä. Joko juna kiihdytti vauhtiaan tahi heinätraktori tuli pikitielle ja kuski vaihtoi isoimmalle vaihteelle. Tuuli hivelee helteen pois. 

Midnight man päättää kauttaaltaan onnistuneet bileet hienolla tavalla. Oiva jynkkä, jolla vanha ja uusi elävät täydellisessä sopusoinnussa rinnakkain.


The Blues Has Chosen Me on loistavasti esitetty ja tuotettu teos. Tyylitajua ei puutu. Kokonaan Haaviston kirjoittamat ja sovittamat biisit ovat A-ryhmää ensitahdeista viimeisiin pihahduksiin saakka. Soundipoliitiikan komeus jaksaa ilahduttaa kerta toisensa jälkeen tätä pyöritellessä.

Laskentatavoista voi kiistellä. Sanoisin kuitenkin omana mielipiteenäni, että tämä on miehen yhdeksäs pitkäsoitto. Mittava ura kuuluu albumilla hyvää makua tihkuvana linjakkuutena.

Kaikin tuomariäänin eli yksin päätin, jotta The Blues Has Chosen Me on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



4 kommenttia:

  1. Kuunneltuani tätä Haavistoa (jo viides vastaan tullut Haavisto jatkona jonossa, jossa ovat Olli. Susanna, Janne, Marko ja nyt Ismo) siirryin blogisi puolelle. Olisin varmasti siirtynyt muutenkin, koska tiedossa oli jo tavaramerkiksesi muodostunut monipuolisen intomielinen kuuntelukokemuksen avaaminen. Tällä kertaa lähdin myös hakemaan tulkintaasi kappaleesta "Kairo". Ja olihan tarjolla luonnehdinta, joka antoi selityksen siihen, miksi biisi minun korvaani erityisesti viehätti: "Vivahdus laatuiskelmään". Kaltaiseni yksinkertaisella vähän junttimaisella maulla varustettu musiikin kuuntelija vannoo oitis laatuiskelmän nimiin :) Todennäköisesti toisella kuuntelukerralla jokim toinenkin albumin kappaleista tulee soljumaam korvakäytävässäni. Ehkä jokin, joka esittelee harpisti Haaviston.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteistasi jälleen kerran. Iskelmä voi joillekin olla kirosana, ehkä useimmille meistä ei. Kairon kohdalla mielikuva (olkoonkin ohut) siihen suuntaan syntyi, vaikka biisi sovituksineen onkin jotain täysin muuta.

      Poista
  2. Käytät tuolla ylempänä määrittelyä 'arabi-stomp'. Se on nasevasti sanottu. Kuuntelin nimittäin pitkästä aikaa Nurmion "Ankaran", joka on ihan klassikko kuten taitavat olla muutkin kasarin alussa ilmestyneet hänen ensimmäisten levyjensä tunnetut ja vähemmän tunnetut. Oliko siis mielikuvasi niin ohutkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nurmio-yhteys, paljolti juuri Ankaran vuoksi olikin paksu :)

      Poista