BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra presidentti

Kauko Röyhkältä ilmestyi 1980-luvulla yksi per vuosi tehtailtujen albumien väleissä neljä EP:ksi laskettavaa kiekkoa. Taso oli samaa kovaa luokkaa kuin pitkillä.

Herra Presidentti (1983) tuli ulos kolmannen LP:n Mikki-Hiiren Myöhemmät Vaiheet (1982) jälkeen. Siinä saumassa bändin miehitys muuttui basistin verran ja päivänvalon näki ehkä kaikkein kovin Narttu-kokoonpano:

• Kauko Röyhkä, laulu
• Riku Mattila, kitara
• Mats Huldén, basso
• Heikki Tikka, rummut

EP:n nimibiisi on sen verran mehevä tapaus, että ansaitsee huomion Apulaissheriffin BIISIT-sarjassa. Jo osaa olla tiukkaakin tiukempaa funkia herkullisen ironisella tekstillä.

Genre ei ole kaikkein helpoimpia hoitaa kunnialla maaliin, mutta Narttu klaarasi. Tikka nyt kai pystyy hanskaamaan kiitettävästi minkä tahansa rytmiikan ja Mattilan tyylitaju on omaa luokkaansa. Erityismaininta menee kuitenkin Huldénin jämäkälle bassottelulle.

Kappale kuten koko EP pistettiin bonukseksi Mikki-Hiiren vuoden 2003 CD-painokselle. Tässä: Herra presidentti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• BIISIT - Hassisen Kone: Muoviruusuja Omenapuissa III
• BIISIT - Tommi Liimatta: Karjan vauhkoontuminen
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta
  

LEVYT - Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

Narttu kasarilla ja Riku Mattilan kanssa levytetyt pari yhteistyötä tällä vuosituhannella. Noihin tiivistyy useimpien arvostus Kauko Röyhkän pitkän ja polveilevan musiikkiuran suhteen. Muilta osin mies saattaa saada joitain positiivisia irtomainintoja. 90-luvun tuotantoa ihmetellään, mutta sitä ei juuri nosteta hyvässä esille.

Allekirjoitan Nartun aikojen loiston, mutten niinkään Röyhkän & Mattilan tuotosten upeutta. Sen sijaan ysäri-Kake teki runsaasti mainiota musaa rumpali Tero Klingin ja kitaristi Timo Vikkulan kanssa, basistina alkuun Ari Vaahtera, sittemmin Mats Huldén.

Kieltämättä kaksi ensimmäistä Nartun jälkeistä pitkäsoittoa painettiin eri kokoonpanoilla, mutta Vikkula niilläkin kepittää. Nuo kaksi ovat Kaksi Koiraa (1990) sekä Tyttöjen Ystävä (1991).

Paraikaa Röyhkä soittaa lukuisten muitten töittensä ohessa keikkoja otsikolla 90-luvun absurdismi. Huldén (73) on taas ja yhä rattailla. Kitara ja rummut hoituvat Puka Oinosen ja Roberto Lanzin toimesta. Huomenna seurueen esitys on koettavissa Oulussa.

Ysäriyhtye jatkoi kolmen albumin voimin 2000-luvun puolelle. Bändin viimeiseksi jäänyt Elämä Ja Kuolema (2005) on allekirjoittaneelle merkkipaalu toisessakin mielessä. Se on suomalaisen rockin suurmiehen toistaiseksi viimeinen minulta korkeimpia pisteitä saava kiekko.

Tähän väliin on tunnustettava, etten ole lähtenyt mukaan herran nykyiseen projektiin, jossa äänitteitä tuotetaan pienelle porukalle, niitä yleiseen jakeluun saattamatta. Alusta, yhteisö tai mikä lie on Super NFT Society. En tunne. En ole jaksanut perehtyä. Jotenkin tuntuu oudolta ajatukselta.

Olen varmasti vain ennakkoluuloinen ja tutun turvallisessa mieluummin pysyvä. Kaikkeen uuteen en viitsi alkaa. Ehkä menetän jotain. Ehkä sitä kautta on tullut jatkoa huippulevyjen sarjaan, en tiedä. Sellaista on elämä.

Vaan Elämästä Ja Kuolemastahan tässä piti jorisemani. Lyhyesti sanoen se on jykevä- ja selkeäsoundinen, ajan kanssa omaksuttuna kasvava, hienoja biisejä sisältävä, tasapainoinen kokonaisuus. Hittiralleja on turha hakea. Teos on parhaimmillaan alusta loppuun nautittuna. Long Play.

Vikkulan murakan vaihtoehtometalliriffin voimin vyöryvä, ilman melodiaa kerrottu Shangri-La oli aikoinaan ensimmäinen minua säväyttänyt raita. Se taisi iskeä lujaa jos ei jo ensimmäisellä pyöräytyksellä, niin suhteellisen pian kuitenkin. Kappaleen viehätys perustuu paljolti juuri römeän kitaran ja miltei pehmeän puhelaulun kontrastiin. Myös tekstin mystisyys kiehtoo.

50-luvun kerrostalot onnistui niin ikään uimaan suosiooni melko tuoreeltaan, kenties puhaltimia vaille Nartun ajoista muistuttavana numerona. Torvista vastaavat Antero Priha (trumpetti) sekä Rasmus Kosström ja Heikki Keskinen (fonit).

Siitä eteenpäin materiaali on lajia, joka vaatii pitkäaikaisempaa tuttavuutta ennen kuin uppoaa kunnolla. Hyvänä puolena on todennäköinen pikaosumia parempi kuuntelun kestävyys.

Esimerkiksi Kylmä sade soi 18 vuotta CD:n ilmestymisen jälkeen pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä. Koukuttava rytmiikka ja vähäeleinen, mutta sitäkin taidokkaampi ja tyylitajuisempi soitanta koko ryhmältä toimii. Puhaltimet ovat taas messissä. Teknistä oppikirjalaulutyyliä suosivien kannattaa tutustua Kaukon tapaan tuoda sanoma esille. Aivan mahtava kappale. Kahdeksan minuuttia suurta taidetta.

Poika vie ajatuksia western-tunnelmiin. Voin lähes nähdä Lucky Luken ratsastavan auringonlaskuun tämän tahtiin. Mielikuva tulee puhtaasti musiikista, lyriikat ovat jotain muuta.

Kaksi edellä mainittua biisiä ovat muuten erinomaisia näytteitä Vikkulan kitarismista. En tarkoita, että hänen tyylinsä olisi leimallisesti aina sellaista kuin noilla, vaan sitä kuinka hyvästä soittimensa hallitsijasta on kyse. Tajusin tämän oikeastaan vasta nyt. Parempi myöhään.

Nimiraidan erikoisena tekstiaiheena on Elämän ja Kuoleman keskustelu kahvila Ursulassa. Laulun minä on paikalla korvineen. Elämä vaikuttaa kaikkeen turhautuneelta Kuoleman koittaessa piristää tätä. Merkityksiä sanoituksille kaipaavat voivat hakea niitä ilman Apulaissheriffin arvauksia. Elämä ja Kuolema.

Loppuun vielä lyhyt kertaus avauksesta Monta elämää. Voi olla, että Kauko halusi teemalla jotain sanoa, mutta eipä hänellä ole ollut tapanaan näitä selitellä.

Teen nyt varsin jotain mihin en yleensä ryhdy. Lukaisen huvikseni sanoitukset kansista.

Ei tullut siitä huvia. Kyllästyin kolmannen jälkeen ja jätin urakan kesken.

50-luvun kerrostalot

tekee jostain syystä hyvän olon

niiden rappukäytävien viileys

50-luvun kerrostalot

kivilaattojen pienet kolot

ja ovien puiset paneelit

Maailma on sikäli ennallaan, että tarvin edelleen säveliä rivien ympärille, jotta voisin niistä nauttia.

Erityisen tyylikkäät kannet ovat Herra Ylpön käsialaa, valokuvat Jarmo Nauskan. Discogs listaa puolen toistasataa levyä, joilla on käytetty Nauskan kuvitusta. Siellä näkyy olevan enemmänkin Röyhkää ynnä muuta omasta hyllystäni löytyvää, mm. Melroselta.

On poikkeuksetta mukavaa havaita mieltyvänsä johonkin albumiin täysillä vasta kauan ensitutustumisen jälkeen. Tämänkertaisen jutun aiheen kanssa noin kävi 3-5 vuotta sitten.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
• KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

On näemmä vuotuisten kirjallisuuspalkintojen jaon aika. Sattumoisin oli juuri nyt tarkoitus napsutella juttua levystä, josta voi vetää löyhän yhteyden Finlandia-kekkereihin. Isokynä Lindholmin Sirkus (1973) liittyy tietyllä tapaa aiheeseen.

Varmaan moni nyt arvelee tuon yhtäläisyyden liittyvän teosten merkittävyyteen. Siitähän tässä ei ole kyse.

Toki Finlandia-palkinnot on kai tarkoitus jakaa jollain (?) tapaa merkittäville kirjoille. Ymmärtääkseni prosessin alussa on vaiheita, joissa isompi poppoo karsii jyviä akanoista. Lopullinen päätös tulee kuitenkin yhdeltä henkilöltä, joka valitsee oman päänsä mukaan pienestä joukosta yhden. Tämän tekijä sitten kivasti hyötyy saamastaan kunniasta. Pankkitilin saldo karttuu.

Toki myös Sirkus on epävirallisesti ja usealta taholta leimattu yhdeksi suomalaisen, etenkin suomenkielisen rockin merkkipaaluista. Erona edelliseen se, että ajan kanssa ja kuten sanottu usealta taholta. En kiistä tätä. Enkä kiistä yhdenkään Finlandian saajankaan ansioita.

Miten siis suhtaudun noihin? Yhdentekevää. Tarkennan: mielestäni yhdentekevää. Asioiden laittaminen ns. viralliseen järjestykseen tai jonkun ns. virallinen korottaminen toisten yläpuolelle ei vain pelitä lajeissa, joita ei voi mielipidettä kummemmalla mittarilla mitata. Tämä pätee aika pitkälle myös vaikkapa mäkihypyn tyylipisteisiin tai entisvanhaisiin hymypoika- ja hymytyttöpatsaisiin.

Merkittävyydestä siis oli sittenkin kyse? Osin joo. Se sivuaa teemaa, muttei ole jutun pääpointti. Sirkuksen, kuten monen muunkin merkittävyys henkilökohtaisella tasolla on minulle yksinkertaisesti sitä, että se on aivan mahtava levy. Sitä on mukava kuunnella. Se antaa jotain, joskus.

Minusta on suhteellisen epäkiintoisaa ajatella kuinka se on vaikuttanut rockin "kehitykseen" maassamme. Tuo sanottuna tunnustan toisinaan veteleväni pääkopassani viivoja pisteestä A pisteeseen B. Esimerkiksi Davesta voisi ajatella linkkiä Nurmioon tai Röyhkään. Sittenkin kiintoisaa, eikö totta?

Heräsin laajemmin Lindholmin tuotannon tutkailuun vasta tällä vuosituhannella. CD:ni on mallia 2002, Lamppu Laamasen Dave-eepos vuodelta 2015. Paikannan hankinnan noitten ajankohtien väliin, todennäköisesti lähemmäksi jälkimmäistä. Albumilla oli tuolloin nolla entuudestaan tuttua kappaletta. Kolme sai pian aikaan positiivisen reaktion.

LP:n avaava Jazzikansa tulee on räväkän kazoon ryydittämää vilkasta kaahausta tajunnanvirtaisin sanoin, joista välittömimmin päähän iskostuivat kaljaa ja safkaa, Vieteri-Ville sekä Aston Martin GT. Vastikään Carola-boksin kirjan lukeneena miellän tänä päivänä tekstin liittyvän Pori Jazzien muuttumiseen alan tyyppien festareista tietyn, alati suurenevan ja alkuperäisestä tapahtumasta etääntyneemmän kansanosan juhlaksi.

Voi olla, ettei tuo muutos ollut edes kovin isosti käynnissä vielä silloin, kun Isokynä lauluaan rustasi. No, mitä epämääräisemmät rivit sitä vaihtelevammat tulkinnat.

Kaikki menee seinään pysähdyttävänä, toisaalta jollain tapaa huvittavana otsikkona iski kerrasta. Luettuna olisi mennyt ohi ja kaukaa, mutta toimii musiikin kanssa ja Lindholmin laulaessa kuten tämän laulaa. Huippua aina vaan.

Lopun pianorevittely Fafa, Chaplin & Keaton taas ei voinut eikä voi joka kerta soidessaan olla piristämättä päivää.

Putkahtipa takaraivosta tajuntaani eräs työpaikan virkistysreissu ysärin lopulta. Yhtenä ohjelmanumerona valittiin elokuvia. Oltiin huoneessa, jonka lattialle oli levitetty kymmenittäin niiden mainosjulisteita. Jokaisen piti poimia yksi ja kertoa miksi sen teki, työhön liittyen. Lähes kaikki, minä mukaan lukien, koettivat keksiä jotain viisasta tai hauskaa siltä pohjalta.

Omaani lukuunottamatta en muista siihen tapaan veistellyistä yhtään. Sen sijaan yhden kokeneemman henkilön peruste on tallentunut nonvolatiivisen memoryni easysti accessoitavaan sopukkaan: "Valitsin tämän, koska mun sisko sano, että tää on hyvä elokuva."

Minusta siinä oli aika lailla viisautta. Levyistä tulee täällä blogissa jaariteltua kaikenlaista. Eikä siinä mitään, kunhan ajatuksissa pysyisi kirkkaana se, että parasta musiikkia on aina hyvä musiikki. Ja että elämään kuuluu muutakin.

Käsiteltävältä lätyltä nostaisin muita parempien joukkoon tämän päivän korvin vielä muutaman. Kujakissa on sellainen etenkin eräitten jännittävää tunnelmaa loihtivien kitarasointujen ja jämäkän basson voimin. Sellainen on myös sen kummemmin perustelematta Tanssi pieni tanssi.

 

Koko pinon huipulle nostan marraskuussa -22 raidan Meritaru.

Daven (ääni, kitara, piano, huuliharppu, kazoo) lisäksi Sirkuksen saivat aikaan:

• Ronnie Österberg, rummut
• Mats Huldén, basso
• Hessu Hiekkala, koskettimet
• Pekka Rechardt, sello
• Sakari Kukko, saksofoni
• Christian Schwindt, bongot

Måns Grounstroem tuotti sekä soittaa yhden biisin bassot ja toisen sähköpianot.

Loppuun on todettava, että Apulaissheriffin myöntämät tittelin tapaiset ja joittenkin albumien korottamiset toisten yläpuolelle ovat mittakaavaero tunnistaen yhtä yhdentekeviä kuin alussa arvostelemani Finlandiat. Siitäkin huolimatta toimin kuten toimin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

Marraskuussa -19 kirjoitin Rock'n'Roll-Kliseen (1999) yhteydessä: "Röyhkä saattaa olla kotimaisista artisteista se, jonka tuotantoa kelpuuttaisin eniten tälle blogin hehkutusosastolle." Tällä hetkellä hänen albumeitaan on aivan mahtavina kolme, Hanhiniemeltä, Karjalaiselta ja Peitsamolta neljä. Tässä korjausliike.

Samaisessa jutussa vertailin artistin myöhempien aikojen töitä 80-luvun Narttu-levyihin näin: "Seuraavan parin vuosikymmenen tuotokset ovat kokonaisuutena jopa vieläkin kovempi nippu." Ehkä ovat, ehkä eivät. Miten vaan, niin tämän kirjoituksen jälkeen puntit ovat aivan mahtavissa tasan 80- ja 90-lukujen välillä.

Päähenkilön muistelmien kakkososan innoittamana tuli kuunneltua kaikki studio-Nartut läpi vajaassa viikossa. Yllätyin kuinka selvästi Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) iskee edelleen kovimmin. Se oli ensimmäinen Röyhkä hyllyssä, millä on mahdollisesti vaikutuksensa asiaan.

Paljon ennen tuota oli ensimmäinen kasetille äänittämäni Kaukon kappale, mikäli oikein muistan Onnenpäivä. Sen hieno sanoitus ja mestarillisesti musiikin keinoin luotu tunnelma on painunut kauan sitten syvälle mielen sopukohin.

Voi herran jestas mikä bändi sillä soittaa! Aivan liian vähälle arvostukselle jäänyt, julmetun monipuolinen Heikki Tikka rummuissa. Monet taiteen alat hallitseva ikihonka Mats Huldén bassossa. Kultaisen tuotantokosketuksen omaava Riku Mattila kitarassa.

Laulaja-lauluntekijän oli helppo jättää sovitukset yhtyeen klaarattavaksi. Siten hän on monesti todennut jokseenkin aina tehneensä, kenties viisaastikin itseään näkemyksellisempiin henkilöihin luottaen. Työnjako on pitkin matkaa tuottanut oivasti hedelmää.

Parhaita todisteita hedelmällisyydestä on LP numero neljä Onnenpäivä (1983), joka puolestaan on Röyhkän vanhoista levyistä viimeisenä huostaani saapunut. Huomatkaa, ettei Narttua mainita etukannessa.

Onnenpäivää ei tähän päivään mennessä ole julkaistu CD:nä, mikä viivästi hankintapuuhiani viime vuosikymmenen lopuille asti. Vinyylinen uusintapainos ilmestyi 2014, mutta sinnittelin ilman, kunnes vastaan käveli käytetty 2in1-CD. Sillä äänitilan jakaa seuraavan vuoden Lauralle (1984), joka koostuu kaksijakoisesti joistain aivan mahtavista ja toisessa ääripäässä joistain aika yhdentekevistä biiseistä.

Onnenpäivän jälkeen seuraava tuttavuuteni Onnenpäivältä oli todennäköisesti useille kokoelmille itseoikeutetusti laitettu Nivelet. Kaikin puolin silkkaa neroutta pursuavan esityksen ykköskoukkuna vinkuvat Mattilan slide-välikkeet. Teksti on yhdistelmä kahdesta sanoittajan nuorena kuulemasta kummitustarinasta.

Kokoelmista omistan vieläkin 2LP:n Kulta-aika (1986), josta en ole malttanut luopua osin muualta puuttuvan sisältönsä vuoksi. Koosteen myötä tutustuin jo kauan sitten erinomaiseen ralliin Onnellinen laiva sekä jopa sitäkin erinomaisempaan, ovelarytmiseen vetoon Kanavaan hukkunut.

Kulta-ajan liveosuudelta löytyy onnenpäiväläisistä Tikan marssirummun rivakoittama Majuri Thompson. Sen perässä tuleva Ei sinne! on aavistuksen samasta puusta veistetyn oloinen. Ehkä nämä kaksi olisi voinut hajasijoittaa toisistaan etäämmälle.

Järjestyksessä nautittuna mainion paketin hidastempoisinta sävellystä, vähäeleistä Rakkauden valtakuntaa seuraa nopein rypistys Kotona taas. Vinyyli-ihminen kääntää noiden välissä puolta.

Yllättäen (?) koko kymmenikön huipuin biisi tämän päivän korvin on formaatista riippuen numerolla B2 tai 7 soiva Pikku taksi. Vastustamattomasti mukaansa imaiseva, groovaava poljento tuo mieleen sen tahtiin korostetun katkonaisesti, mutta tyylillä ja niska nykien kävelevän tyypin. Se voisi olla vaikka kokomustaan puettu Dan Aykroyd tai joku James Brownin taustalaulaja. Souliahan tämä tihkuu.

Toteutuksen runkona toimii Tikka-Hulden-parivaljakon ultrasvengaava veivaus. Homman kruunaavat Mattilan täsmälleen oikeisiin kohtiin silpaisemat kitaranuotit. Lopun lyhyt soolo vie meininkiä bluesin ja rockin maastoihin.

Röyhkä laulaa läpi kiekon kuten pitää. Pinnistelemättä ja persoonallisesti. Ei koko ajan samaan tapaan, vaan kuhunkin paikkaan ilmapiiriin sopivalla tyylillä.

Nauhoitusten lopussa tapahtui Kaukon kertoman mukaan jonkinlainen sovitukselliseen erimielisyyteen pohjaava konflikti Huldénin ja Mattilan välillä. Sen seurauksena basisti lähti osuutensa tehtyään huoneesta ja koko orkesterista. Levy oli valmis, mutta Narttu vajaamiehinen. Tuttu Jari Paulamäki kutsuttiin hätiin.

Mats palasi ryhmään myöhemmin.

Tekisi mieleni sanoa, jotta meillä on tässä eräs maailman parhaista CD:nä julkaisemattomista musapläjäyksistä. Edellisen vinyyliuusinnan paikkeilla elättelin toiveita laserversiosta, mutta en välttämättä enää.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

LEVYT - Don Huonot: Verta, Pornoa Ja Propagandaa

Sielun Veljet ei ole ainut Suomen leijonaa sanoituksessa kaltoin kohdellut rock-yhtye. On mulla unelma pisti jellonan syömään LSD:tä vuonna 1985. Don Huonot nokitti yhdeksän vuotta myöhemmin laittamalla sen tekemään pahaset housuun. Kappale oli Verta, pornoa ja propagandaa.

Singlejulkaisun lisäksi se löytyy albumilta Verta, Pornoa Ja Propagandaa (1994), orkesterin kolmannelta. Todennäköisesti myös usealta kokoelmalta, joita Huonoilta on tuupattu kauppoihin enemmän kuin varsinaisia.

Muitakin keinotekoisia yhtymäkohtia edelliseen musiikkisukupolveen voi levyltä rakentaa. Maanantai-aamun moottorisahamies tyrkyttää ylimääräisiä väristyksiä - kyllä - moottorisahalla; siis sama tehokeino kuin Maukka Perusjätkällä vuoden 1979 hitillä Säpinää. Metsuriksi on kanteen merkitty Helmut Schmidtdiesel, joka ei voi olla muuta kuin pseudonyymi.

Kyseisellä raidalla taustoja koristaa Olarin Seudun Nuoret Laulajat. Jo Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki hyödynsi lapsikuoroa sen mukaan ristityllä LP:llä vuonna 1981.

Niin ikään viittauksia kirjallisuuteen on enempi kuin monen artistin koko tuotannossa.

Otsikkotasolla voi kattauksessa havaita pari ilmiselvää. Raskaan progerunttauksen Hannu ja Kerttu innoittaja syntyi Grimmin veljesten satupajalla 1800-luvun alussa. Kamelianainen taas jakaa nimen saman vuosisadan puolivälissä julkaistun Alexandre Dumas nuoremman romaanin kanssa.

Metsänelävien puolustusliitto on kappalelistalla naamioitu olemaan suoraan paljastamatta esikuvaansa. Ellei sitä kuuntelematta arvaa, niin viimeistään tekstiä seuratessa pystyy kiistatta päättelemään, että mallina on toiminut George Orwellin Eläinten vallankumous (1945).

Rauhaisasti käynnistyvällä numerolla nelikko pistää jopa koko ura huomioiden parastaan kehiin. Kalle Ahola kertoo tarinaansa alkuun raukeasti, muut taustoittavat kuorossa niin komeasti, että herkempiä kuulijoita ehkä kannattaa varoittaa kylmistä väreistä.

Yhtään ei voi liikaa korostaa sitä, että lauluosastolla kvartetti on maamme rock-piirien eliittiä kaikki aikakaudet ja genret huomioiden. Alle linkkaamani näyte on vain yksi todiste tästä. Don Huonot totisesti osasi käyttää seikkaa runsaasti hyväkseen.

Loppua kohden tunnelma alkaa tiivistyä räjähtääkseen viiden minuutin kohdalla vimmaiseksi. Eläinten liittouma on koottu. Alkaa säälimätön taistelu yhteistä vihollista vastaan. Mitä mielikuvituksellisimpia keinoja peitota ihmiskunta ladotaan tiskiin, esimerkiksi:

siilit miinoittavat moottoritiet

kirahvit katkovat sähkölinjat

...

haisunäädät myrkyttävät pommisuojat

siat syövät teurastajan

norsut tallaavat metsästäjän

...

kamelit polttavat öljylähteet

koirat raatelevat isäntänsä

ravut saksivat lapsilta varpaat

Soittopuoli ei häviä ihmisäänille. Jussi Chydenius, Jukka Puurula ja Kie Von Hertzen, Aholakin kitaralla, hallitsevat hommansa moitteetta. Koko ryhmän nimiin merkityt sovitukset säkenöivät läpi levyn. Sami Kuoppamäki taputtelee Metsänelävien puolustusliittoon congat.

Tuossapa näkyvät keskeisimmät tekijätiedot. Mats Huldén sai jälleen todistaa aitiopaikalta erinomaisen teoksen syntymää. Hänhän tuotti myös Huonojen edellisen lätyn Kameleontti (1993), jota ihmettelin jutussani viime vuonna.

Vierailijoita piipahteli Finnvoxilla ja muissa äänityspaikoissa pilvin pimein. Mainitsen erikseen vielä Costi Snellmanin, joka duetoi radiosoittoa reilusti saaneen Kissaihmiset Aholan kanssa. Luettelo on pitkä sisältäen jo kerrottujen ohella mm. Pekka Aarnion ja Mikko von Hertzenin.

Tekniikkaa hoitivat muiden muassa Mikko Karmila ja T.T. Oksala. Oliko siinä syy levyn perin raskaaseen yleissointiin vai olivatko he osa keinovalikoimaa saada suunniteltu raskaus aikaan? Veikkaan jälkimmäistä, koska Don Huonot oli niin näkemyksellisen oloinen ja määrätietoinen porukka. Lisäksi Karmila oli ollut työstämässä yhtyeen aiempia, kevyempiäkin pitkäsoittoja.

Ei tämäkään toki aivan heviä ole. Vaihtelua rankempaan antavat sumuinen balladi Leijailtiin, reippaan funkahtava Kamelianainen sekä oikeastaan kaikki nimibiisin jälkeiset esitykset. Täkynä näihin soikoon von Hertzenin vaikuttavalla, monipuolisella kitaroinnilla varustettu Lentävä matto.

Nimeltään räväkkä ja sisällöltään rikas Verta, Pornoa Ja Propagandaa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Don Huonot: Kameleontti
• LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha
  

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta

Viime vuosituhannen lopuilla suositun oululaisen tanssiravintola Foxian alakerrassa toimi joitain vuosia baari, jonka nimi oli Jazz Inn tai sinne päin. Se oli pienellä esiintymislavalla varustettu hämyisen viihtyisä paikka. Muistaakseni samoissa tiloissa oli aiemmin pyöritetty Cafe Lillemor -nimistä kuppilaa.

Estradilla soitti usein joku enemmän, vähemmän tai täysin jazziin kallellaan ollut pumppu. Näin jälkeen päin ajatellen baari olisi ollut mitä oivallisin ympäristö nauttia Kauko Röyhkä & Nartun mini-LP:n Mutta, Mutta (1989) biiseistä elävänä.

Täydellisesti ei olisi vuosimallin -89 Narttu mennyt tyyliltään Jazz Innin tavanomaisesta esiintyjäkaartista sivuun. Vaikeasti lokeroitava Mutta, Mutta on ehkäpä jotain jazz- ja lattarivaikutteista vaihtoehtorokkia tai -poppia. En tiedä, mutta joka tapauksessa hyvin tyylikästä ja vivahteikasta meininkiä.

Mats Huldén oli aiemmin arvioimani albumin Mielummin Vanha Kuin Aikuinen jälkeen siirtynyt kakkoskitarasta bassoon Jari Paulamäen tilalle. Röyhkä laulussa, Tommi Viksten kitaroissa ja Heikki Tikka rummuissa jatkoivat samoilla töin.

Wikipedian mukaan Tikka hoiteli levyllä myös koskettimia. Päävastuun tällä saralla otti uutena vahvistuksena miehitykseen vasta saapunut Pekka Gröhn, joka lisäksi taputteli jossain kohtaa conga-rumpuja.

Hepa Halme puhaltelee saksofonit mainiolle nimiraidalle. Mutta, mutta lienee kiekon jatsahtavin numero. Kaikki mitä sillä korviin kantautuu on hienovaraisen harkitun kuuloista ja rennolla otteella soitettua. Tikka, Huldén ja Viksten loihtivat taustalle taianomaisen tunnelman. Kauko laulaa siihen soveltuvan niukkaeleisesti. Gröhn urkuineen osoittaa lopussa olevansa tekijämiehiä. Musiikkia isolla M:llä.

Hyvin moni yllä kuvailemani asia toistuu kappaleissa Pastoraali sekä Huutoa puistossa. Ensin mainitun loppuun bändi tempaisee progehtavan loppuhuipennuksen, jossa soivat samanaikaisesti piano ja urut. Olisikohan Tikan kiippariosuus juuri tässä? Jälkimmäisestä nousee etenkin kuulokekuuntelussa esiin Vikstenin maukas kitaran soitto, joka voiman ja sorminäppäryyden sijasta perustuu siihen, että oikeat, vähäisetkin temput tehdään oikeissa paikoissa.

Latimeria maalaa jo ilman sanoitustaankin varsin mystisen äänimaailman. Teksti sukeltaa vielä syvemmälle erikoiseen teemaan. Vanha Eurooppa jatkaa maalailua kolmijakoisella tahtilajillaan. Ihan puhtaana valssina sitä en pysty pitämään. Eiköhän noita ole muitakin kolmeen laskettavia musiikin lajeja olemassa.

Kaiken kaikkiaan Mutta, Mutta on tasapainoinen ja jollain tapaa jännittäväkin kokemus. Röyhkä lauluntekijänä ja Narttu yhtyeenä eli kukoistavinta aikaansa.

Seuraavana vuonna heiltä julkaistiin vielä yksi, mahdollisesti kaikkein paras LP Joko - Tai, josta saatan joku päivä vielä kirjoitella enemmän. Minulla nämä kaksi mestariteosta on samalle CD:lle naitettuna.

Ja se on huima paketti. En vallan suosittele kuuntelemista meluisassa autossa. Kotisohva tai mukava työtuoli on huomattavasti toimivampi vaihtoehto.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

Niin. Tämä kotimaisen progressiivisen rockin ja popin järkäle sitten. Minkähän Wigwamin saavutuksen ottaisi käpisteltäväksi? Näillähän on se ilmeinen, kaikkien tuntema ja useitten kovimmaksi tunnustama albumi, jonka työstivät perustavaa laatua olevien miehistönvaihdosten jälkeen.

Ottaisiko sittenkin jonkin muun kuin sen arvattavimman? Seuraavana vuonna ilmestynyt Lucky Golden Stripes And Starpose (1976) pitää sisällään yhtä lailla vakuuttavaa ja vaikuttavaa musisointia. Samanhenkistä deep poppia, mikä terminä 70-luvun puolivälin jälkeiselle, uudelle Wigwamille aikoinaan lanseerattiin.

Oiva vaihtoehto olisi myös progealtaan syvän pään tuntumassa polskinut Fairyport (1971), joka on tyyliltään kuin eri planeetalta edellä mainittuun nähden. Niin ikään ilman ongelmaa kävisi kehujutun aiheeksi näitten välimaastossa kahlannut Tombstone Valentine (1970).

Arvelin kuunnella noita levyjä pitkästä aikaa ja valita sen mikä nyt parhaiten iskisi. Niin kävi, etten ennättänyt kaikkia käydä läpi, kun tuo tunnetuin vuoroon päästyään tuntui yhä vaan niin kovin kiehtovalta. Ylimääräisen, ehkä samalla tarpeellisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen hatunnoston kohteeksi pääsee sittenkin Nuclear Nightclub (1975).

Yllä olevaan kuvaan pääsi lipsahtamaan tuollainen alkuun ikävältä tuntunut heijastus. Laiskana korjaamaan ajattelin Måns Groundstroemin siinä vain häikäistyvän Ronnie Österbergin hymyilevästä katseesta.

Vanha tuttu basisti oli näet tehnyt paluun rumpalin kanssa samaan orkesteriin; kuin myös laulu-, piano- ja lauluntekijävelho Jim Pembroken kanssa. Kaikki kolme vaikuttivat 1960-luvulla Blues Sectionissa, jonka jälkeen Groundstroemin osoite bändikartalla oli Tasavallan Presidentti.

Uutena täysjäsenenä telttaan oli asettunut kitaristi Pekka Rechardt. Pitemmän aikaa oli totuttu siihen, että Jukka Tolonen kävi hoitamassa tarvittavia kitaraosuuksia, vaikkei ryhmään kuulunutkaan.

Nuclear Nightclubilla vierailijana hääri Pembroken ikätoveri, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Tämä oli ennen hyppäämistään "vakavammin otettavan" ilmaisun pariin säestänyt mm. Kirkaa, Tamara Lundia ja Dannyä.

Hallussani olevan CD-painoksen konserttitilanteessa nauhoitetuilla bonusraidoilla häntä ei kuulla. Koskettimiston takana Töölönrannan kesäteatterilla istuu Heikki Hietanen, joka tunnetaan paremmin Pedrona. Äänen perusteella olen tunnistavinani juuri hänen lausuvan keikan omistussanat hiljattain menehtyneelle Kalevalan Matti Kurkiselle. En takaa tuon paikkansapitävyyttä, mutta soiton Pedro kyllä klaarasi.

Nuclear Nightclub oli ensimmäisiä portaita, kun aikoinaan aloin kavuta kukkulalle nimeltään progressiivinen rock. Yhdessä Kingston Wallin kahden ensimmäisen kanssa se oli sopivan pehmeä siirtymä monimutkaisemman musiikin maailmaan. Tämä tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla, todennäköisemmin sen jälkeen.

Yksi kappale oli kuitenkin tuttu jo penska-ajoilta. Yhden kappaleen kohdalla pätee sama tarina kuin Tolosen Hystericalle taltioidulla Djangolla.

Isän kaseteilta olin oppinut tuntemaan Freddie are you readyn, tietämättä mikä tai kuka sen esitti. Ei se vähän alle ja yli kymppivuotiaalle mitään merkinnyt. Se oli vain laulu, joka iskostui syvälle mielen sopukoihin tullakseen uudelleen tutuksi sitten, kun aika oli kypsä. Kotilainen raapaisee keskelle varsin makoisan soolon.

Kaikkinensa levy on täynnä hienoja sävellyksiä, joista yllättäen 5/8 on Rechardtin käsialaa, loput 3 Pembrokelta. Tämä yksin ei riittäisi huippuuteen. Tarvittiin lisäksi viimeisen päälle rakennetut sovitukset ja joka kantilta virtuoottista instrumenttien hallintaa, jossa on aistivinaan ruohoista hämyisyyttä. Pave Maijanen tuotti ja lauloi mukaan muutamat taustat.

Järin vahvaan yksittäisten biisien puntarointiin en rupea. Sanottakoon, että mystisesti ja kuin vaivihkaa käynnistyvä Bless your lucky stars pitää sisällään pätkiä, jotka voisi kuvitella Commodore 64 -tietokonepelin taustaksi. Ja että Kite tuo kitarasoolon osalta ajatuksiini Pink Floydin, vaikkei yhtye suosikkeihini tai edes kovin hyvin tuntemiini tapauksiin lukeudukaan.

Do or die voisi olla ykkösvalintani teille suositeltavaksi. Österbergin rummutus on erityisen nautittavaa. Samoin Rechardt pistää parastaan aina, kun puheenvuoroa kitaralleen saa. Ylipäätään jänskä ja groovaava viisi minuuttia on tämä.

Mats Huldéniin törmään usein näitä juttuja kirjoittaessani. Tällä kertaa tuo monipuolisuuslahjakkuus ja Wigwamin alkuperäinen basisti osallistui projektiin kansitaiteilijana. Epäilemättä etukannen kuvassa olisi ainesta taideopiskelijoiden tulkintaharjoitukseksi. Itse en ala.

Ei tarvinne arvata kahdesti onko Nuclear Nightclub aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica
• WANHA SUOMI-PROGE #1 - Kaamos: Deeds And Talks

LEVYT - Don Huonot: Kameleontti

On olemassa sellaisiakin Apulaissheriffin vanhahtavaan musiikkimakuun sopivia yhtyeitä ja artisteja, joitten ensiaskeleet studioissa ajoittuvat 1990-luvulle, jopa paraikaa kuluvalle vuosituhannelle. Yksi näistä on Don Huonot. Sen seitsemän levyä arvostan kutakuinkin pisteillä 4-5-5-4-3-3-2; ilmestymisjärjestyksessä, asteikolla 0-5, virhemarginaali plus miinus 1 per albumi.

Ei pidä yleistää, mutta kovin tyypillinen urakaarihan tuo on. Huippu saavutetaan melko alussa, muttei ihan debyytillä. Sen perään tapahtuu vähittäinen hiipuminen, kunnes vajotaan suorastaan heikoksi laskettavien massaan.

Kuuntelin parin viikon aikana koko seitsikon läpi ja tunnustan suosiolla, että 45-minuuttinen Don Huonot (2002) meni läpi selvästi alle puolessa tunnissa. Harvaa sen kappaletta jaksoin loppuun asti. Se on tuo puuroksi sovittaminen, mikä ei oikein iske ja pitkälti siksi 2/5 sille.

Sääli sinällään, koska alkutaipaleellaan bändi loisti nimenomaan erittäin monipuolisilla ja persoonallisilla sovituksillaan, joista ei uupunut ilmavuutta. Taustalaulukuoroja käytettiin onnistuneesti. Instrumentaatiot olivat kaikkea muuta kuin tylsiä.

Mainio esimerkki tuohon tapaan toteutetuista biiseistä on Kaunis painajainen. Se on turhaan (?) musiikin kategorisointiin taipuville (tunnustan) yhdenlainen painajainen siinä missä tämän ryhmän luokittelu laajemminkin ajateltuna. Tältä istumalta sijoittaisin esityksen lokeroon progressiivinen soul-pop, jossa ei tungosta ole.

Naisäänestä tuossa vastaa Essi Wuorela. Hän saattaa joillekin olla tuttu 1997 perustetusta lauluyhtye Rajattomasta, jossa bassoäänellä kajauttelee Huonojen Jussi Chydenius.

Lyriikkarintamalla varhainen Don Huonot kunnostautui usein tavanomaisimmista poikkeavilla sanoituksillaan. Tulkitsee painajaista ken tahtoo.

yö porasi reiän rintaan

myi nahkani puoleen hintaan

yö tatuoi kuvasi mieleen

vanhan suolan maun kieleen

Käsittelyyn päätyi siis Huonojen toinen eli Kameleontti (1993). En tiedä johtuuko CD-formaatista, että kansitaide menee minulta niin usein ohi. Tajusin mahdollisesti vasta nyt jälkijunassa pahvin kotelosta irrotettuani ja auki taivuteltuani, että pätkä kameleonttia siinä totta mooses näkyy ylhäältä päin kuvattuna. Jotenkin tuon on mieltänyt oudon väriseksi puun rungoksi, kun toinen etujalkakin jää nippa nappa paraatipuolen ulkopuolelle.

Kameleontin tuottajana hääräsi kokkolalaissyntyinen Mats Huldén, joka on suomalaisen kevyen musiikin parissa tehnyt varsin mittavan rupeaman. Wigwamin basistina hän toimi jo parikymppisenä.

Don Huonoja Huldén tuotti myöhemmin vielä kahden pitkäsoiton verran ja jätti näin jälkensä yhtyeen kolmelle mielestäni parhaalle pitkälle. Sattumaa vai ei, vaikea sanoa. Sanoisin joka tapauksessa, että hänelle vuonna 2016 myönnetty ylimääräinen taiteilijaeläke on ansaittu.

Palatakseni lokerointihommiin Kapteeni Koulukammo uppoaa samaiseen laariin Painajaislaulun kanssa, lievillä funk- ja rock-ripauksilla ryyditettyinä. Niin ikään sinne sujahtavat levyn kenties tunnetuin kappale Hyrrä sekä Vedenalaiseen kaupunkiin. Nämä kaksi asettuvat kyseisen laatikon kaikkein popeimpaan nurkkaan.

Kuujärven jäätä ja etenkin Tehdasta kuljetetaan suoraan toimintaan tottuneiden kannalta erikoisella rytmiikalla, molempia erilaisilla. Viisut alleviivaavat selkeiten Kameleontin progetunnelmaa. Wuorela laulaa taas Kuujärven jäällä, joka kertoo hyytävän karun tarinan sotatantereilta mielitiettynsä luokse puntikselle lähtevästä sotilaasta. Ei olisi pitänyt, ainakaan jäädä kiinni.

poika kiinni jäi

karkuriksi huomattiin

hänet uhrikalliolta

alas työnnettiin

ja myöhemmin keväällä

jäiden lähtiessä

tytön ruumis ylös naarattiin

Funkahtavaa ja edelleen vaan progahtavaa rokkia edustavat avaus- ja päätösnumerot Marionettikadulla ja Kameleontti. Eikä kauas nakkaa myöskään Auringon jumalan poika. Sen erikoisuutena on irlantilainen säkkipilli. Samaten Brittein saarille ajatuksia vie pieni annos hieman Mike Oldfieldiin vivahtavaa kitarasoundia.

Ehtaan ramalamadingdong-tyyliin suomeksi nimetty Ruma rämä romu römö-römö vedetään a cappella, siis pelkin ihmisäänin. Laulusovitus ja -suoritus todistavat ainakin minulle vakuuttavasti orkesterin pätevyyden ilman soittimien säestystäkin.

Apulaissheriffi tarjoaa hulppealta kokonaisuudelta vielä toisen maistiaisen, joksi valikoitui Hyvästi pop!. Vaikka onkin paketin kaikista suoraviivaisin rypistely, erottuu se suomirokin massasta selvästi ja tekee sen edukseen. Pessi Levannon flyygeli tuo ralliin mukavasti väriä.

Don Huonot mallia 1993 koostui laulaja Kalle Aholasta, basisti Jukka Puurulasta, rumpali Jussi (Kajn poika) Chydeniuksesta ja kitaristi Kie (Mikon ja Jonnen veli) von Hertzenistä. Kie oli tullut remmiin vasta edellisenä vuonna ja ei siten kuulunut debyyttialbumin tehneeseen miehitykseen. Näin muodostettu klassinen kokoonpano kesti aina vuoteen 2001 saakka, jonka jälkeen vaihtui rummun päristäjä.

Jos sallitte, palaan vielä hetkiseksi itse kokemaani julkaisujen tason laskuun. Muistan jonkun toimittajan tokaisseen tai kirjoittaneen miten bändi olisi tyylinsä pitäen, vailla kompromisseja noussut jättisuosioon, jonka Hyvää yötä ja huomenta (1997) sille toi. Olin ja olen yhä eri mieltä. Kuulemaani perustaen väitän tuotosten merkittävästi lähentyneen silloista kotimaista valtavirtaa.

Siitäkin huolimatta, Kameleontti on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• WANHA SUOMI-PROGE #5 - Kalevala: People No Names

LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) on helposti parhaita rock-levyjä sellaisista, jotka eivät musiikillisesti ajatellen juurikaan kyseistä sorttia edusta. Siitä huolimatta Discogs-sivuston määrittelemä tyylilaji on yksinkertaistaen ja hiukan harhaanjohtaen rock, Wikipedian mukaan peräti poprock.

Maukkaasti kaiutetuin kitaroin alkava Matkustaa käynnistää tyylien tehosekoittimessa kieputellun LP:n tangona. Ilmestymisajankohta huomioiden saattoi mikserinä tosin toimia joitain vuosia ennemmin suomalaisiin keittiöihin maihinnoussut yleiskone, usein Kenwood-merkkinen. Vehkeen mainostettiin nimensä mukaisesti tekevän vaikka ja mitä, mutta taisi useassa taloudessa jäädä pienelle käytölle, köökin koristeeksi.

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on monipuolisuudellaan riemastuttava teos. Pelkästään tällaisella kirjavuudella pelaaminen on tietysti uskaliasta. Totta kai yrityksen rinnalle tarvitaan taitoa, sitä kuuluisaa substanssia. Kenwood ei pääse täyteen arvoonsa, jos ei sitä osaa käyttää.

Kauko Röyhkä & Narttu sovitti pakettiin nipun lauluja niin onnistuneesti, ettei 32 vuotta ja risat ole sen viehätystä vähentänyt pätkääkään.

Kauko ei olisi ollut Kauko, mikäli Matkustaa olisi ollut läpeensä puhdasta tangoa. Hänhän väitti olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Vapauttava vanhuus oikeuttaa sovinnaista aikuisuutta enemmän hulluttelemaan, vaikka sitten musiikin saralla.

Oma substanssiosaamiseni ei riitä analysoimaan tarkemmin millä muulla tai muilla genreillä avauskappaletta on ryyditetty. Lopputuloksena syntyi joka tapauksessa hyvää.

Lattarimeininkiä tarjoavat selvimmin Voi ei, Kolme asetelmaa sekä Chirico. Bossanovasta kirjoittivat aikoinaan fiksummat kriitikot.

Kiistän tähän väliin olevani kriitikko tai näytteleväni moista. Sovitaan, että olen musiikin harrastaja, joka tykkää aiheesta kirjoitella. En silti erota rumbaa bossanovasta tai sambaa cha chasta.

Yhtä kaikki mainitut kolme kappaletta jaksavat kerrasta toiseen kutkuttaa itseäni tämänmoisiin tottumattomampana kuulijana. Etenkin Voi ei ilahduttaa sävellyksenä.

Pikku Tiina sisältänee myös eteläamerikkalaista rytmiikkaa. Nopeatempoisen biisin voisi sijoittaa myös jonnekin poprock-laarin etäiseen kolkkaan, kauas tylsistä keskitien junnauksista. Erinomaisen pirteä ja omaperäinen veto on tämäkin.

Latinalaisvaikutteisista keulille asetan tällä kertaa kakkosraidan Ennen olin kokonaan toinen. Se sisältää muun ohessa mehukkaan soolon, jonka oletan olevan Tommi Vikstenin käsialaa, koska hänet on esitelty nimenomaan soolokitaristina. Rytmikepakkoa hoiteli Mats Huldén, joka on viihtynyt Röyhkän matkassa muutamaankin otteeseen, useammin tosin basson varressa. 

Viksten muuten hyppäsi Kaukon kelkkaan juuri MVKA:lle ja toimi Nartun ykköskitaristina tästä eteen päin. Ellei olisi ilmeisen vaatimaton ja ehkäpä taustalla viihtyvää tyyppiä, voisi instrumenttinsa kotimaiseen aatelistoon sijoittuva tyyliniekka retostella varsin tasokkaalla työhistorialla.

Kovin moni ei voi sanoa soittaneensa sekä Röyhkän, Nurmion, J.Karjalaisen, Loirin että Tokelan kanssa. Ja vielä löytyy listalta Värttinää, Anssi Kelaa, Jukka Poikaa, Pave Maijasta, Juha Tapiota ja Sami Saarta. Huh huh ja hattu päästä.

Muun bändin panosta pisaraakaan aliarvostamatta tulee mieleen, että rumpalin merkitys kasvaa isoksi, kun liikutaan näin vaihtelevissa tahtiolosuhteissa. Heikki Tikka hoitaa tonttinsa enemmän kuin hyvin. Röyhkällä oli onni saada pitää hänet Nartussa alusta loppuun, ainakin mitä tulee levytettyyn tuotantoon. Myöhemmin Tikka suunnisti Hearthilliin.

Jari Paulamäki bassotteli kuten oli tehnyt aiemmin jo neljällä Narttu-albumilla. Jostain syystä Onnenpäivä (1983) jäi häneltä väliin. Paulamäkeä vaille muu ryhmä pysyi völjyssä yhtyeen viimeisiin päiviin saakka vuoteen 1990.

Röyhkän muista 80-luvun kitaristeista Jarmo Heikkinen on saanut nimensä kanteen säveltäjän roolissa. Riku Mattilalla ei ollut pitkäsoiton synnyssä osaa eikä arpaa. Näin ei ollut edes tuotantopuolella, jonka veti Måns Groundstroem.

Tavanomaisempaa Röyhkää edustavat parhaiten Huippumies ja 300 mk. Koko joukossa ensin mainittu saa minulta vähiten suosionosoituksia. Jälkimmäinen taas on oivallinen svengailu, joka olisi vaivatta istunut edellisvuotiselle Pikku Enkelille.

Mahdollisesti jonkun kaipaamaa rempseämpää rokin rytkettä on mukana yhden numeron verran. Mainostaulujen taakse etenee hypnoottisen kompin voimin ja on ihan siinä rajoilla jäädä puuduttavaksi jankkaukseksi. Jotain koukuttavaa siinä on, mikä pelastaa kokonaisuuden. Muistan älppäriin kasarin lopulla tutustuessani ensi alkuun tykästyneeni tähän kaikista yksinkertaisimpaan ralliin.

Mielummin vanha kuin aikuinen on lyriikkavetoista, taiteellisehkoa maalailua. Päähenkilö flirttailee vanhemman naisen kanssa ja uskoakseni kertoo sanoittajan sen aikaisesta maailmankuvasta suoraan ja kaunistelematta.

mun sukupolvesta on noussut

tää pikkurikkaiden luokka

ne satsaa vain itseensä

ne ottaa muualta kaiken

ne keskinkertaistaa kaiken

tän maan ja sen luonteen

inhoan tällaista kehitystä

inhoan pöyhkeää keskiluokkaa

vihaan niiden mimmejä

Soitellaan päättää utuisissa tunnelmissa kaahatulla instrumentaalijammailulla. Jonkin lajin urut tuossa kuulostaisi olevan, vaikkei kansissa koskettimia tunnustetakaan. Alun lauluosuus paiskaistiin nauhalle osin kuiskaten, eikä naurun pidättelyn epäonnistumista käyty peittelemään uusintaotolla.

Loppuun voi kukanenkin pohtia kuinka joillain on ammatinvalinta osunut nappiin. Kauko Röyhkä toki on myös kirjailija, mutta musiikin tekijäksi minä hänet ensisijassa miellän. Tällä kohtaa hän oli ollut alan hommissa lähes vuosikymmenen.

12 vuotta myöhemmin ilmestyi Apulaissheriffin aiemmin myllyttämä Rock'n'Roll-Klisee. Senkin jälkeen maa on auringon kiertänyt jo 20 kertaa. Ja ura sen kun vaan jatkuu.

Ei vanhene tämä tuotos, Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!