Tarkoitan musiikkia, joka on tehty vain ja ainoastaan hauskanpitoa varten, ellei huomioida tekijöittensä mahdollisia taloudellisia intressejä. Tarkoitan musiikkia, jossa ei ole syvällistä sanomaa. Tarkoitan musiikkia, jossa kitarariffit soivat raa'an karheina ja soolot tilutellaan kirkkain soundein. Tarkoitan musiikkia, jota ei ole pilattu liiallisella studiotyöllä. Se on musiikkia, joka periytyy muutaman polven yli hypäten suoraan Chuck Berrystä.
Kaikkea tätä oli kanadalainen April Wine neljäkymmentä vuotta sitten. Vuosien 1971 ja 2006 välillä bändi on ehättänyt panna purkkiin 16 studiokiekkoa ja keikkailee edelleen. Perehtymiseni rajoittuu kolmeen 80-luvun alun LP:hen sekä yhteen EP:hen, joka sisältää materiaalia 70-luvun lopun kahdelta viimeiseltä pitkältä.
Tuon lyhyen periodin aikana oli nähtävissä tyypillinen kuvio alalla. Orkesterin musiikki hiipui kovan luokan laadukkaasta hard rockista vähitellen kevyempään suuntaan, kohti niin kutsuttua aikuisrokkia.
Tekemäni pistokokeet vanhempaan tuotantoon viittaavat jo paljon monipuolisempaan ilmaisuun. Sen aikaisten julkaisujen saatavuus vaan on heikolla tolalla. Ulkomailta käytettynä kyllä löytyisi, mutten ole vielä lähtenyt sille linjalle.
Ilmeisen lyhyen perusrytinäkauden April Winea edustaa Apulaissheriffin hyvien levyjen kavalkadissa The Nature Of The Beast (1981). Täysin sattumalta albumin kansikuva on huomattavan samanhenkinen sarjan edellisessä osassa käsitellyn L'amourhan kanssa.
Ajallisesti mittavan taipaleen tallannut yhtye on luonnollisesti käynyt läpi monet henkilövaihdokset. Lyhyt- ja pitkäaikaisempia jäseniä on April Winessa vaikuttanut parikymmentä.
Ilmeisen lyhyen perusrytinäkauden April Winea edustaa Apulaissheriffin hyvien levyjen kavalkadissa The Nature Of The Beast (1981). Täysin sattumalta albumin kansikuva on huomattavan samanhenkinen sarjan edellisessä osassa käsitellyn L'amourhan kanssa.
Ajallisesti mittavan taipaleen tallannut yhtye on luonnollisesti käynyt läpi monet henkilövaihdokset. Lyhyt- ja pitkäaikaisempia jäseniä on April Winessa vaikuttanut parikymmentä.
Yksi on ollut mukana koko ajan: päävokalisti ja kitaristi Myles Goodwyn, joka syntymävuotensa perusteella kävi koulunsa kolme luokkaa alempana kuin Neil Young. Vuodesta 1977 alkaen toisen (tai kolmannen) kitaran varressa on häärännyt Brian Greenway. Muita The Nature Of The Beastin tehneitä pelimanneja ei enää kokoonpanossa ole.
Tarkemmin kiekon sisältöä perkatessa havaitaan, että puheet täysimittaisesta suorasta rypistyksestä ovat aavistuksen liioiteltuja. Itse asiassa se ei ole huono juttu ollenkaan. Olisin silti itse ripotellut päälinjasta poikkeavat sävelmät vähän tasaisemmin kuin numeroille 1, 3 ja 4.
Ensimmäinen kappale All over town kulkee jonkin verran yleisilmettä kevyemmissä merkeissä. Kolmonen Sign of the gypsy queen hidastuksineen kuulostaa tämän päivän korvin hellyttävästi teiniromanttiselta, ei sentään ihan Scorpionsilta. Sitä seuraava Just between you and me on puhdasoppinen heviballadi, joka jo hyvinkin istuisi mainitun sakemannipumpun repertuaariin.
Muilta osin mennäänkin sitten suurin vaihde päällä. Sävyeroja biisien välillä on riittävästi pitämään mielenkiintoa yllä loppuun saakka. Etenkin otsikot Wanna rock, Big city girls, Crash and burn sekä Bad boys vahvistavat todeksi alussa alleviivaamaani vakavamman sanoman poissaoloa.
Tarkemmin kiekon sisältöä perkatessa havaitaan, että puheet täysimittaisesta suorasta rypistyksestä ovat aavistuksen liioiteltuja. Itse asiassa se ei ole huono juttu ollenkaan. Olisin silti itse ripotellut päälinjasta poikkeavat sävelmät vähän tasaisemmin kuin numeroille 1, 3 ja 4.
Ensimmäinen kappale All over town kulkee jonkin verran yleisilmettä kevyemmissä merkeissä. Kolmonen Sign of the gypsy queen hidastuksineen kuulostaa tämän päivän korvin hellyttävästi teiniromanttiselta, ei sentään ihan Scorpionsilta. Sitä seuraava Just between you and me on puhdasoppinen heviballadi, joka jo hyvinkin istuisi mainitun sakemannipumpun repertuaariin.
Muilta osin mennäänkin sitten suurin vaihde päällä. Sävyeroja biisien välillä on riittävästi pitämään mielenkiintoa yllä loppuun saakka. Etenkin otsikot Wanna rock, Big city girls, Crash and burn sekä Bad boys vahvistavat todeksi alussa alleviivaamaani vakavamman sanoman poissaoloa.
Reippaita ovat pojat, eikös juu, kuten Crash and burnin säkeistössä asia ilmaistaan.
Välillä ollaan vielä edellistäkin reippaampia à la Wanna rock.
Kyllä tuollaisesta "lyriikasta" jo voi kohtuullisella varmuudella pöljempikin päätellä, ettei musiikki kovin vaikeatajuista progea mahda olla. Alustavan analyysini mukaan ei riitä, että rokkaa ja rollaa, vaan pitää vielä rokata. Ja rokata vähän lisääkin. Ja sitä rataa.
Vinyyliversiolla April Winen kappalepolitiikka saa Apulaissheriffiltäkin enemmän ymmärtämystä. B-puoli näet on pakattu täyteen sitä itseään, riffipohjaista rokettia, joka mielellään livenä soitetaan jalat tukevassa haara-asennossa. B1 eli CD:n seiskaveto, tähän teidän kuunneltavaksenne tuotu Future Tense kertoo mitä on odotettavissa tulevan 17-minuuttisen kuluessa.
Noihin aikoihin April Wine temmelsi kolmen kiraristin taktiikalla. Sooloista otti eniten vastuuta Goodwyn. Hänen ja Greenwayn lisäksi kepittäjänä toimi Gary Moffet. Bassoa soitti Steve Lang ja rumpuja Jerry Mercer, molemmat tehden työnsä vakaasti ja itseään esille tuomatta. Tämä viisikko levytti yhdessä puolet kaikista bändin studioalbumeista.
Mielenkiintoista triviatietoa on se, että The Nature Of The Beast on omistettu John Bonhamille ja Johnny Weissmullerille. Edellisvuonna edesmenneen Zeppelin-rumpalin sisällyttäminen omistukseen ei yllätä. Sen sijaan 12-kertaisen Tarzan-elokuvien pääosan näyttelijän, viisinkertaisen uinnin olympiavoittajan nimen näkeminen tässä yhteydessä on vähintäänkin häkellyttävää. En tiedä mistä kunnianosoitus juontaa juurensa.
Sen verran sain selvitettyä, että vuonna 1982 on julkaistu LP Earth News Radio. Se sisältää muun ohessa Myles Goodwynin haastattelupätkiä, joissa hän selittää Weissmuller-jutun taustoja.
On siis oletettavaa, että Tarzankin mielestä The Nature Of The Beast on aivan mahtava levy!
the paper's gonna say we're crazy
no matter what they say, ya
you know i'm gonna rock all night
gonna rock all night and day
all I wanna do is rock'n roll
all I wanna do is rock
and rock some more
wanna rock
wanna rock
wanna rock
wanna rock
wanna rock
Kyllä tuollaisesta "lyriikasta" jo voi kohtuullisella varmuudella pöljempikin päätellä, ettei musiikki kovin vaikeatajuista progea mahda olla. Alustavan analyysini mukaan ei riitä, että rokkaa ja rollaa, vaan pitää vielä rokata. Ja rokata vähän lisääkin. Ja sitä rataa.
Vinyyliversiolla April Winen kappalepolitiikka saa Apulaissheriffiltäkin enemmän ymmärtämystä. B-puoli näet on pakattu täyteen sitä itseään, riffipohjaista rokettia, joka mielellään livenä soitetaan jalat tukevassa haara-asennossa. B1 eli CD:n seiskaveto, tähän teidän kuunneltavaksenne tuotu Future Tense kertoo mitä on odotettavissa tulevan 17-minuuttisen kuluessa.
Noihin aikoihin April Wine temmelsi kolmen kiraristin taktiikalla. Sooloista otti eniten vastuuta Goodwyn. Hänen ja Greenwayn lisäksi kepittäjänä toimi Gary Moffet. Bassoa soitti Steve Lang ja rumpuja Jerry Mercer, molemmat tehden työnsä vakaasti ja itseään esille tuomatta. Tämä viisikko levytti yhdessä puolet kaikista bändin studioalbumeista.
Mielenkiintoista triviatietoa on se, että The Nature Of The Beast on omistettu John Bonhamille ja Johnny Weissmullerille. Edellisvuonna edesmenneen Zeppelin-rumpalin sisällyttäminen omistukseen ei yllätä. Sen sijaan 12-kertaisen Tarzan-elokuvien pääosan näyttelijän, viisinkertaisen uinnin olympiavoittajan nimen näkeminen tässä yhteydessä on vähintäänkin häkellyttävää. En tiedä mistä kunnianosoitus juontaa juurensa.
Sen verran sain selvitettyä, että vuonna 1982 on julkaistu LP Earth News Radio. Se sisältää muun ohessa Myles Goodwynin haastattelupätkiä, joissa hän selittää Weissmuller-jutun taustoja.
On siis oletettavaa, että Tarzankin mielestä The Nature Of The Beast on aivan mahtava levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti