Muistelen komeakantista, miltei prässäämön lämmintä vinskiä kämpillä kuunnellessani hiljaisesti myhäilleeni ja nyökytelleeni bluesahtavan jynkän perusajatukselle.
sama se on rakastit minua tai et
sinä huonoa musiikkia kuuntelet
sullon tylsiä kavereita
huonot jutut
eikä stereoita ollenkaan
Tänä päivänä myhäilen yhä, joskaan en ole enää yhtä kiihkeästi samaa mieltä tekstittäjä Sami Pirkolan kanssa. Niin no, tietenkään hän ei välttämättä ollut itsekään samaa mieltä kirjoittamansa tekstin kanssa. Saattoivathan sanat vain ulkopuolisesti ja/tai ironisesti kuvata kaltaisteni musiikkihörhöjen harhaluuloa, jonka mukaan musamaku muka kertoisi ihmisestä jotain olennaista.
Eero Hyypän panoksen Jupiterilla haluan nostaa erityisesti esille. Hän nikkaroi yksin levyn kappaleista 11 ja sai vielä yhteen (Tiedän!) sanoitusapuja entiseltä Jones-basistilta, Pentti Ilolalta. Tuon päälle voi ansioksi laskea tunnistettavat vokaalit niillä biiseillä, joilla hän laulumikrofoniin ääntää.
Eikä siinä vielä kaikki. Tajusin ehkä vasta tuoreessa tehopyörityksessä, että albumi suorastaan pursuaa Eeron tajuisaa kosketinsoittoa. Sormeilipa hän pianoa, Hammond-urkua tai Rolandin syntikkaa, on jälki pääsääntöisesti erittäin pätevää. Jupiteria voisikin luonnehtia koskettimien maukkaasti sävyttämäksi kitararokiksi.
Esimerkkinä suosittelen kokeilemaan Hyypän laulamaa hidastelua Menossa alas. Puolen välin simppeli ufosoolo on varsin värisyttävää kuultavaa.
Huolimatta edellisestä orkesteri ei tyytynyt omavaraiseen mustien ja valkoisten soittoon. Suomalaisen kasarirokin de facto urkuri-hanuristi Safka Pekkonen vierailee yhdellä raidalla (Tiedän!).
Muutoin Juliet Jonesin Sydämen kokoonpanona toimi se pitkäikäisin, joka työsti albumit Jäniksestä (1988) Haihin (1996). CD:n kansipaperin sisäaukeaman kuvassa poseeraa nuoria miehiä uransa huipulla.
Uran huippu ei tietenkään ole yksiselitteisesti määriteltävä juttu. Olen itsekäs ja ajattelen sen osuneen vuosikymmenten saumaan, koska minusta bändi julkaisi parhaat pitkänsä tuolloin. Jo Jänis oli erinomainen, mutta tämä sen seuraaja vielä kovempi. Meikäläisen korvissa orkesterin musiikillinen lakipiste osuu sekä soitannollisesti että varsinkin biiseiltään vuoteen -90.
On totta, että Jupiter on edeltäjiinsä verrattuna vähemmän kulmikas ja rujo. Valtavirtaisempi lähestyminen ei tässä tapauksessa kuitenkaan laimentanut ilmaisua, päin vastoin. Mielipide.
Loistavin näyte keskitietä hivottelevasta popista on kaikin puolin täydellistä lähentelevä Marjukka. Täysin kohdillaan ovat niin sävel, sanat kuin toteutuskin. Ei kai tuota tuon paremmin olisi voinut tehdä.
Laulun tarina itsessään on osoitus siitä miten taitava kynäilijä voi rakentaa kutakuinkin maailman tylsimmistä palikoista mitä hyväntuulisimman ja samaan aikaan liikuttavan ilmapiirin.
ruokatunnilla
kipaisee ostoksilla
ja töiden loputtua
säntää lapset noutamaan
sitten kotiin laittamaan
ruokaa ja tiskaamaan
kunnes lapset
onkin aika nukuttaa
On lähellä, että kehun tuota nerokkaaksi. Eero Hyyppä.
Sami Pirkolan kontolla on tällä kertaa kolmen kappaleen verran krediittejä. Nämä ovat Huonoa musiikkia, sympaattinen Cowboy, - jonka kohdalla on vääryys, ellei kukaan koskaan ole käyttänyt sitä unilauluna lapselleen - sekä rosoisehkoksi autotallikantriksi nimittämäni instrumentaali Zenstycke.
Kiekolta ei löydy heikkouksia. Muutama keskitieltä pientareen suuntaan ohjattu numero ansaitsee vielä erityismaininnat.
LP:n kääntöpuolen aloittaa "normaalisti" käynnistyvä balladi Kaikki on niin helppoo. Pitemmälle ehtiessään se lipuu toisaalta Intiaa hönkiväksi psykedeliaksi, toisaalta yllättävänkin röyhkäiseksi tulkinnaksi. Lopussa palataan ruotuun.
Aune starttaa niin ikään hillitysti. Eteen päin mentäessä tunnelma muuttuu pikku hiljaa jännän latautuneeksi. Räväkkä kertosäe purkaa latauksen. Jussi Parkkosen vaihtelevainen rummutus elävöittää pitkin matkaa. Tarina päättyy novellimaiseen loppukäänteeseen, mikä ei ollut Eerolle epätyypillistä.
Kohokohdista puhuttaessa en voi jättää paitsioon jo pariin otteeseen mainitsemaani, mainiosti jamakalaisittain nykivää pelastusarmeijasähköurkurallia Tiedän! Sillä Kari Heiskarin basso pulputtaa muhevana ja yläkieliltä (?) näppäilty kutkuttava reggae-kitara (Kari Hyvärinen vai Pirkola?) muistuttaa Wailersista.
En mene takuuseen soitinnoksen ymmärryksestä. Kai tuossa voi periaatteessa olla kaksikin bassoraitaa päällekkäin. Jos joku näissä vähemmän uuno tietää asian oikean laidan, voi hän mielessään todeta:
tiedän
mutten kerro
mitäpä se kannattaa
Mitäpä se hyvejää, muotoilisi kainuulainen saman.
Jutun lopuksi väitän, jotta tiedän (tiedän!), että kertoo se musamaku ihmisestä jotain, vaikkei välttämättä niin olennaista.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Juliet Jonesin Sydän: Kansas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti