Tarjotkaa minulle teknoa kuultavaksi, niin katson toisaalle ja vaihdan puheenaihetta. Jos samaa olisi yritetty 25 vuotta sitten, olisin saattanut juosta parkuen karkuun ja piiloutua puun taa. Käsillä korvat peittäen soperrellut sekavia. Voi älkää minulle tuommosta tyrkyttäkö.
Niinpä muka! Pikkuista vaille parikymmentä kesää sitten kotiutin Kingston Wallin suurteoksen III - Tri-Logy (1994). Odotin varmaan jotain samankaltaista kuin jo hallussani olleella, timantiksi tietämälläni kakkosella. Sain teknoa rock-vaatteissa. En muista pidinkö sitä alkuun hyvänä vai en. Hieman taisin empiä ja yskähdellä.
Liekö albumille yllä antamani titteli oikea, mutta mestariteos kolmonen ainakin on näin alkusyksystä 2020 Apulaissheriffin lasien läpi katsottuna. Petri Wallille se saattoi olla myös suurteos. Kokonaisvaltainen, mielikuvituksellisen musiikin ja bockilaista elämänkatsomusta pursuilevien sanoitusten ja kansitaiteen muodostama hengentuote. Pääteos.
Radio Citylle hän kouhkasi, ettei tätä levyä voi ottaa pelkästään levynä. Oli luullakseni pahasti väärässä. Uskon, että lisäkseni sadat, jopa tuhannet muut ottavat tämän nimenomaan vain levynä. Sellaisena käsittelen sitä tästä eteen päin.
Levy sisältää äänitaidetta, jonka voi sen ollessa laulettua (tai puhuttua) jakaa musiikkiin ja tekstiin. Tässä tapauksessa teksti liikkui mystisessä maailmassa, jonka Ior Bock istutti Wallin päähän, aina fanaattisuuteen asti. Jätän pureutumatta siihen ja keskityn musiikkiin. Kannattaa lukea vastikään puntaroimani kirja, jos sanomaosasto kiinnostaa.
Walli oli löytänyt teknon tai/ja acid housen tai/ja trancen, mitä näitä nyt onkaan. Vanhastaan klassista rockia harrastaneen ja sen sisällä valittuihin paloihin perusteellisesti perehtyneen soittajan uppoutumista hypnoottiseen konemusaan voi pitää yllättävänä. Edellinen CD oli sisältänyt kokeiluja näiden yhdistämisestä varsin onnistuneesti.
Tri-Logy meni pitemmälle. Tekoprosessi oli osin turhauttava Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen kannalta. Valmista kauraa ei ollut. Kaksikko pantiin pelaamaan siten kuin tuottaja Pedro Cucaracha (siis PW) määräsi. Heillä ei välttämättä ollut aavistustakaan millainen lopputulos tulisi aikanaan olemaan, kun nokkamies olisi luonut omiaan pohjien päälle. Jamitteleva yhteissoitanta loisti poissaolollaan.
Cucaracha kutsui Rinneradion Kimmo Kajaston syntetisaattoreineen studiolle. Tämän rooli tulisi olemaan lopullisessa tuotteessa merkittävä.
Peter Bäckman kävi puhkumassa didgeridoota, omaperäisen ja mielestäni erittäin kiehtovan äänen tuottavaa puupuhallinta. Karri Wuorenjuuri hoiteli mukaan munniharppua, joka on niin erikoinen vehje, etten edes yritä kuvailla. Joutuisin vain kopioimaan jostain, esimerkiksi Wikipediasta.
Näistä aineksista syntyi Tri-Logyn ensimmäinen reilu puolituntinen. Yhdeksän tauotta toisiinsa liitettyä kappaletta suurin piirtein jännittävintä musiikkia mitä kuunaan olen kohdannut. Teknoprogesinfoniaa.
Oikeastaan numero 10 Stüldt håjt on vielä samaa jatkumoa, mutta se on helpompi mieltää itsenäiseksi esitykseksi. Petri-Pedron pitkäaikainen ystävä Kalle Kärki huusi omituista sanaparia psykedeelisen sävelmassan ja -kaaoksen sekaan. Kuoppamäen paukuttelu jaksaa ihmetyttää joka kuuntelulla. Huima pätkä kaiken kaikkiaan.
Tämän jälkeen loppu on totuttua, normi-Kingstonia.
Pitkällä didgeridoo-introlla lentoon liipaistu For all mankind sisältää alkupuolella rauhallisemman kotvasen. Parhaimmillaan se on, kun koneet käyvät täysillä. Uljas kitarointi kruunaa.
Komea Time on jo sävellyksenä valtava. Virtuooseille rakennettu trio-sovitus vailla ihmeempiä kekkulointeja on kaikkien voitto. Kitaristin panos osoittaa vastaansanomattomasti, että Hendrixiä on aikanaan tullut stereoista luukutettua ja häneltä vaikutteita omaksuttua.
Jo kakkosella vieraillut Sakari Kukko saksofoneineen pääsi mukaan albumin massiiviselle lopetukselle The real thing. Häneen nähden reservin vänrikki Wallin käskyvalta ei riittänyt. Piiruntarkkojen ohjeitten lateleminen ei tullut kyseeseen. Vanha mestari sai improvisoida mittavan soolonsa.
Väitän, että Brittein saarilla tehtynä ja kunnolla markkinoituna The real thing olisi tänä päivänä suurten joukkojen tuntema progeklassikko. Eikä vähiten Kukon oivallisen, alultaan yleisilmeestä poikkeavan osuuden takia. Lopuillaan se tosin alkaa leijua samassa ilmatilassa kappaleen kulkevan osan kanssa ja johdattelee sitä lyhemmän kitarasoolon tunnelmaan.
Aiemmin kirjoitin, että Kingston Wallin tuotannossa kakkonen on ykkönen. Nyt väitän lisäksi, että myös kolmonen on ykkönen. Tästä seuraa sellainen outous, että sekä kakkonen että kolmonen ovat ykkösiä ja vain ykkönen ei ole ykkönen. Kunnes jonain päivänä sekin saattaa olla.
Jos albumin kunnolla moneen kertaan kokenut yrittää väittää sen olevan muuta kuin napakymppi, niin on tasan yhtä oikeassa kuin Apulaissheriffi omassa arviossaan.
Nimittäin siinä että III - Tri-Logy on aivan mahtava levy!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti