UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli

Tasokkaan rytmimusiikin ikiliikkujalta ja -liikuttajalta ilmestyi jälleen uutta. Tivoli (2023) asettuu loogisen oloisesti paikalleen Dave Lindholmin julkaisujen joukossa.

Minusta on hieman arveluttavaa ottaa esille kliseemäisiä "totuuksia" kuten esimerkiksi erään tietyn kolmikon lukemattomissa yhteyksissä mainittu rooli suomalaisen rock-lyriikan isinä tai vähintäänkin mullistajina. Toisaalta tunnen joskus houkutusta esittää aavistuksen eriäviä mielipiteitä tällaisiin totuuksiin liittyen. Menen seuraavassa sinne päin. En siis kiistä herrojen vaikutusta, vaan kerron kuinka olen itse kokenut.

Juice Leskisen osalta minulla ei ole lyödä pöytään vastustavia argumentteja. Arvostan hänen tekstejään, oltiinpa millä tahansa kohtaa yltiövakavan ja rokkirillumarein välistä akselia. Myös musapuoli toimii. Hector puolestaan ei ole allekirjoittanutta koskaan ihmeemmin koskettanut. Ei sävelin, ei sanoin.

Dave on omanlaisensa tapaus. Hänen musiikkinsa on iskenyt valtaosin hyvin, mutta sanoittajana hän ei ole noussut suurimpien suosikkieni joukkoon. Näin kirjoittaessani en tietenkään väitä häntä hommassa huonoksi. Parempia on vaan niin monipäinen joukko. Mielipiteitä.

Tajusin kuitenkin tätä uusinta kuunnellessani, että vanhemman Lindholmin tekstit ovat osuneet vanhempaan minuun tarkemmin kuin nuoremman Lindholmin nuorempaan tai vanhempaan minuun. Hänen viimeisimpien vuosien lauluissaan on runsaasti sellaista mikä ei jätä kylmäksi.

Olin kolmisen vuotta takaperin havaitsevinani Daven alkaneen käsitellä biiseissään ikääntymistä. Aika epäyllättävä teema sinällään, mikäli tulkintani on siellä päinkään. Tivolin päättävä Aavikon halki E-duurissa on ajateltavissa saman aiheen parissa pyörivänä.

tiedän tään kaupungin

matkani pään

kuulen tutun soittimen

haikean sävelmän

Noin kuuluu sen kertosäe (sillä varauksella, että voin kuulla kaksi ensimmäistä sanaa väärin). Kappaleen sovitus Jykä Aholan puhaltamine trumpetteineen ja komeine, paikoin jopa jylhine kuoroineen luo tunnelman, joka tukee tulkintaani sen sanomasta. Viimeistä kertaa soidessaan kertsi muuttuu muotoon:

nyt nään jo kaupungin

siintävät valot

kuulen tutun soittimen

haikean sävelmän

Onpa oivallinen temppu lopettaa albumi tuollaiseen teokseen.

Levyltä tekee mieleni nostaa kaksi muutakin vierailijallista raitaa. Pirkko Kontkasen viulun merkitys on suuri, kun ajattelee jo ilman sitäkin hienon laulun Kun muut ovat jo menneet tehoa ja tenhoa. Sama pätee Sami Sippolan foniin biisissä Anna taas.

Noita yksittäistapauksia lukuunottamatta Tivoli on miltei Daven ja Jaan Wessmanin kaksin tekemä. Maestro solistina plus kitarassa ja Wessman muissa vehkeissä (rummut, basso, koskettimet, maniska) esittävät pääosia. Äänityksen ja miksauksen ehkä jo noin miljoonannelle levylle hoitanut Jani Viitanen laulaa taustoja.

Hyvä kakkuhan sieltä taas tuli uunista ulos. Harva kykenee samaan, kun takana on luokkaa 70 keskimäärin onnistunutta yritystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II
• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio & FOLX: Rajaseudun Laki
• LEVYT - Juice Leskinen: Minä

LEVYT - Juice Leskinen: Minä

Minä?

Laulajana ja lauluntekijänä kuten aina sekä kitaristina. Sooloartistina kuutisen vuotta kestäneen, Yölentoon (1986) huipentuneen Grand Slamin nousujohteisen pyräyksen jälkeen. Sooloartistina, joka kasasi tuekseen entuudestaan yhdessä soittamattoman yhtyeen, joka osoittautui paremmaksi kuin kukaan ehkä olisi osannut odottaakaan.

Minä (1987) ei ilmestyttyään jaksanut innostaa minua sitten niin millään tasolla. Pääsin sisään sen hienouteen vasta noin 20 vuotta myöhemmin. Tänään tuntuu siltä, että levy vain kasvaa ja kasvaa.

CD-painoksen kannesta puuttuvat LP:tä koristavat kehykset. Kenties niukempaa tarjolla olevaa pinta-alaa ei haluttu tuhlata moiseen, vaan annettiin Alpo Tuomiston maalaukselle maksimimäärä tilaa.

Lauluntekijyyden osalta Minää voi pitää erikoisuutena siksi, että Juice Leskinen jakaa sanoituskrediitit Julienne Hanskin kanssa. Maestron mukaan tämän rooli oli lähinnä keskustelukumppanina toimiminen. Tekstien tekninen toteutus on täyttä Leskistä. Tosin avauslaulun Laulu hän sävelsi P. Mustapään runoon.

EDIT 9.12.2025: Todetaan se mikä olisi pitänyt todeta jo kauan sitten, että Julienne Hanski on anagrammi Juhani Leskisestä, eli siis...

Minä on taiteilijan elämän taitekohdan teos. Grand Slam jäi (hetkeksi) ja samalla rokki. Kyseessä on enemmän laulelma- kuin rock-musiikkia sisältävä kokonaisuus. Sanoisin jäljessä olevan aika paljon sitä mitä Katriina Honkanen on 90-luvulla ja jonkin verran sen jälkeenkin tehnyt. Ei yksi yhteen, mutta sinne päin.

Varsinainen iso muutos liittyi kuitenkin miehen yksityiselämään. Avioliitto oli ajautunut karille ja sen vaikutus oli musertava. Vuosikausia jatkunut tipottelu jämäköityi alakulon myötä kunnon ryyppäämiseksi, minkä äärimmäisenä seurauksena oli vuotta myöhemmin maksakirroosi ja käynti kuoleman porteilla.

Siviilikäänteet heijastuivat aina Juicen musiikkiin. Tämänkertaiset tapahtumat saivat hänet kirjoittamaan mm. nimiltään varsin kuvaavat laulut Tihkusateen masentama puisto ja Burn out. Seuraavat lamauttavat rivit ovat ensin mainitusta:

maailmaan en mene mukaan

koska pyytänyt ei kukaan

istun kammiossa päätä hautoen

eihän mua toivottukaan

äiti kakskyt vuotta sitten

kertoi sen

Vuoden 2023 Apulaissheriffin korvin levyn avainbiisit voisivat olla sen syvimpiin uumeniin, numeroille 6 ja 7 sijoitetut pitkät, kertosäkeettömät esitykset. Kertsejä ei tällä albumilla ole muutenkaan yhtä ainutta. Lähimmäksi nousee Jos sinulle sopii, jossa toistuu muutama sana:

olen köyhän miehen Jorma Uotinen

jos sinulle sopii

Oikeastaan Lauri Viidan muistomerkki pääsee yhtä lähelle:

kuinka monta miestä sinussa

me menetimmekään

Lauri V

Vaan ne kokemani avainbiisit. Minä (sunnuntailapsi) käy läpi kirjoittajan taivalta alusta saakka. Kuulostaa varsin iäkkään ihmisen tarinalta, mutta tuossa vaiheessa Juice oli vielä alle nelikymppinen, eikä vanhaksi asti lopulta koskaan ehtinytkään.

Muistelua pitää sisällään myös upea Maailma ja me, joka tiukan omakohtaisuuden sijaan käsittelee asioita hieman yleisemmältä kannalta. Tilanteensa masentama sanoittaja rakentaa kappaletta taitavasti vakiokokoisena pysyvän enkelikatraan ja alati kasvavan saatanoiden määrän avulla. Alussa on hyvin, mutta mitä pitempään jatkuu, sitä enemmän saa sontaa niskaan.

Maailma ja me ei loista pelkästään tekstiltään. Soitto se on, mikä senkin kruunaa. Ippe Kätkän rauhallisen vakuuttavan rumputyöskentelyn ja basistin vastaavanlaisen basismin päällä soivat komeasti Safka Pekkosen haitari ja Pike Kontkasen viulu.

Minän kahden basistin työnjaosta minulla ei ole tietoa. On jäänyt arvoitukseksi, onko tässä vuorossa Juuso Nordlund vai Jari Paulamäki. Juice on jossain maininnut molempien soittavan joillain raidoilla, mutta sen tiedon oikeellisuudesta en menisi takuuseen.

Jännää muuten miten sattuikin samalle vuodelle kaksi loisto-LP:tä, joilla vedetään haitarilla ja viululla. Vielä jännempää, kun satuin siitä toisesta naputtelemaan juttua aivan hiljattain. Mellencampin Lonesome Jubileesta (1987) nimittäin.

Kätkä tarttuu levyllä kapuloiden ja muiden lyömien lisäksi myös kitaraan ja flyygeliin, Safka haitarin ohella harmoniin ja flyygeliin. Kitarapäävastuun kantaa Seppo "Kala" Alajoki, tehden sen kuulijaa sangen mittavasti miellyttäen.

Kaiken kaikkiaan kiekon arvon vähittäinen nouseminen maailmassani huippujen joukkoon on pitkälti bändin herkän, biisejä kunnioittavan toiminnan ansiota. Sovitustyö onnistui Leskisen johdolla mainiosti, kun tekijämiehiä ja -nainen oli studiossa. Nordlund & Kätkä tuottivat Norppa Twinsinä.

Taisin alussa jokseenkin liioitella väittäessäni Minän ensivaikutelman olleen kauttaaltaan minua kiinnostamaton. Eilen hän kertoi osui jo tuoreeltaan ja tuntuu yhä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
• LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää
• LEVYT - John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Dave Lindholm

Levyllä Kynä & Kumppanit (2018) on hieno Just about elän (vielä tän kesän), joka tullessaan pisti tosissaan miettimään kuinka tekijälleen omakohtaisesta tekstistä on kyse. Emme tiedä, koska Ralf-Henrik Lindholmilla ei koskaan ole ollut tapana retostella asioitaan julkisuudessa.

Tuon jälkeen on nyt mennyt kolme kesää ja herralta ilmestyi juuri pelkästään nimeään kantava albumi Dave Lindholm (2020), liki 50 vuotta debyytin jälkeen. Avauskappale Kadonnut päättyy seuraaviin riveihin:

ei oo muuta kuin toivoo

ja nyt sekin loppuu

En jää vatuloimaan sitä paljonko noilla sanoituksilla on yhteyttä toisiinsa tai missä määrin ne liittyvät kirjoittajansa elämäntilanteisiin. Lindholmin lyriikka kun on monesti yhtä arvoituksellista kuin presidentti Koiviston fundeeraukset taannoin.

Davelle ominaiseen tapaan tämäkin suomenkielinen levy on sanomapohjainen. Runoutta. Sanoja ei yritetäkään passuuttaa tavun tarkkuudella melodioihin.

Omana tulkintanani rohkenen esittää uutukaiselta muutamia toistuvia teemoja. Kyllä, vanheneminen on niistä yksi. Siihen liittyvä tai siitä irrallaan henkisyys on toinen. Nuo voi ajatella yksilöön liittyvinä. Yhteisön kannalta katsoen useammin kuin kerran tulee vastaan nykymaailman meno hulluuksineen. Samoin luonto ja sen kanssa yhtä oleminen.

Apulaissheriffi varaa oikeuden muuttaa mieltään yllä esitettyyn nähden ajan kulumisen ja kuuntelukertojen myötä.

Dave Lindholm on tupla-CD. Pituutensa puolesta se olisi mahtunut yhdelle, mutta parempi näin. Nyt meillä on kaksi järkevän mittaista, vähän yli puolituntista.

Biiseistä koviten kopsahtaa Vapaana viheltää, joka vaikuttaa valmiimmaksi tehdyltä paikoin hieman demomaisen materiaalin joukossa. Teksti ei osoita ymmärtämystä joukkoliikkeille, jotka pyrkivät päättämään muitten asioista. Myös ihmisen alistuminen aatteen vietäväksi ja oman ajatuksen kuolettaminen saa pyyhkeitä.

Muutoinkin kakkosrinkula potkii hivenen lujempaa. Se pyörii sittenkin toimii erinomaisen kitaroinnin voimin. Ruusun perusriffi vaikuttaisi olevan varioitu Hill Street Bluesin tunnussävelmästä. Finaali Jokaisessa on jotain vanhaa on yksinkertaisesti komea ja liikuttava kaikin puolin.

Ykkösellä Holikong - mitä mahtanee tarkoittaa? - irkkuilee Pike Kontkasen viulun ja Mikko Kangasjärven haitarin myötä. Suuren hengen sitomat huokuu samaten kelttitunnelmaa Tuomas Luukkosen huilun ansiosta, joskin taustahoilailut vievät ajatuksia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin päin.

Kontkanen saa roolia parissa muussakin biisissä. Katwi Koivisto laulaa taustoja yhdellä. Gröhnin Pekka koskettelee soittimia kolmeen otteeseen. Pääasiassa Daven kumppaneina häärivät Jaan Wessman ja eritoten Jani Viitanen, molemmat mitä milloinkin soittaen. Maestron repertuaarista löytyy kitaran lisäksi matkalaukkusitra, ei maailman yleisin instrumentti.

Levy vaatii syventymistä, mutta antaa paljon, kun siihen tosissaan ryhtyy. Omalta kohdaltani voin sanoa tämän tyyppisen musiikin osuvan vain, jos sitä esittää joku arvostamani tyyppi, jonka tuotanto on riittävän tuttua. Daveen tämä pätee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Ismo Haavisto: Hard Stompin' Blues
• UUTUUSLEVYT - Olli Haavisto: Collisions
• UUTUUS"LEVYT" - Kari Peitsamo & Rankkurit: Jatsin Uusin Olemus