LEVYT - Dr. Helander: Country Boy

Hyvät lukijat, saisiko olla kahdentoista ruokalajin blues-menu.

Tarjolla on useita tuttuja annoksia vuosien varrelta, mutta esillepano ei noudata tylsän yhdenmukaista ketjuruokalamallia. Annokset ovat paikallisesti valmistettuja, jos kohta muutamaan on raaka-aineita tilattu alkulähteiltä valtameren takaa.

Tervetuloa nauttimaan!

Country boy. Muddy Watersin sinkku vuodelta 1952. Pääkokkimme säestää itseään akustisella. Alkuperäisellä Muddyn tukena bassorumpu ja huuliharppu. Tässä Mika Railon pystybasso, Hoedown-mies Topi Kurjen rummut, Esa Kuloniemen slide sekä amerikkalaisvahvistus Charlie Musselwhiten harppu. Äärivakuuttavaa luentaa heti kärkeen.

Walking blues. Son House -originaali, josta oman, siitä poikkeavan versionsa tekivät aikoinaan myös mm. Robert Johnson ja Muddy Waters. Tulkinta poikkeaa sanoitukseltaan noista, mitä on bluesissa tapahtunut aina. Soolonumero, jossa pelkästään laulu ja dobro. Vakuuttavuutta alun tapaan.

My home is in delta. Muddyn - kyllä, taas - toisen albumin Folk Singer (1964) avausraita. Pääkokkimme jälleen asialla akkarin kanssa. Apuna tällä kertaa vain Railo, jonka bassoa voi kuulla jokusen esimerkin mainitakseni Reboundin, Jussi Syren Rockabilly Revivalin ja Miki Lamarrin levyillä. Vakuuttavaa? Kyllä, edelleen.

Green river blues. Lisää legendojen biisejä, tämä Charley Pattonia vuodelta 1930. Herkullisesti hölkkäävä bändiversio kera Railon, Kurjen ja Kuloniemen. Viimeksi mainittu nyt mandoliinissa. Pääkokkimme harputtaa vaihteeksi itse. Roll! Toimii lujaa.

Good morning little schoolgirl. Alun perin Sonny Boy Williamsonia, mutta merkitty kansiin Junior Wellsille, koska levytys perustuu tämän täysin omanlaiseensa näkemykseen aiheesta. Pääkokkimme seurana Railo, Leevi Leppänen (perkussiot) ja Little Willie Mehto (huuliharppu). Loistavaa. Bonuksena johdatteli minut tuon Junior Wellsin version pariin.

Mean old Frisco. Arthur Crudupin klassikko, joka näki päivänvalon 1943. Triototeutuksessa mukana Railo ja Leppänen. Rytmitys ja bassokuvio henkii rockabillyä ja heitetäänpä tekstiin jopa pätkä Elviksen vuoksi suurinta Crudup-klassikkoa That's all right.

Se, että jätin edellistä erikseen kehumatta ei tarkoita, etteikö se kehuja ansaitsisi. Koko kahdentoista setti ansaitsee, mutta jääköön toistamatta.

Muuten voisi näin puolivälin krouvissa todeta, että vanhoja on kaiveltu. Blueseja, eikä lähellekään paskimmasta päästä, on tuotu nykyihmisen kuultavaksi vanhakantaisin sovituksin, persoonallista kosketusta unohtamatta. Loppupuoliskolla lyödään tiskiin pari omaakin numeroa.

100$ bills. Kuloniemen sävellys pääkokkimme tekstiin. Soitinnus kuten Green river bluesissa, mutta huuliharppu Musselwhiten hyppysissä. Tästä löytyy myös pääkokkimme laulama siivu Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin albumilla Brooklynin Satu (2015). Sama ilmestymisvuosi molemmissa, joten en osaa sanoa kumpi tuli ulos ensin. Sovitukset niissä tyystin erilaiset.

Hoodoo man blues. Krediittien suhteen (Sonny Boy ykkönen ja Junior Wells) sama kuin Good morning little schoolgirl. Menossa mukana Railo ja Mehto. Hidasta tunnelmointia.

Hey foreman. Mike Bloomfieldiä, joka on Apulaissheriffille tutkimatonta aluetta. Railo jatkaa pääkokkimme partnerina, lisäksi mukana Olli Haavisto slideineen.

Hello central, give me 209. Kappale 1950-luvulta Lightnin' Hopkinsin loputtoman pitkästä laulukirjasta. Toinen sooloveto ja akustisella tämäkin. Itse asiassa pääkokkimme ei tartu sähkökitaraan missään vaiheessa koko kolmen vartin aikana, minkä biisitusina kestää.

Big cold beer. Omaa tuotantoa. Laulun ensimmäinen inkarnaatio nähtiin ja kuultiin nimiraitana samannimisellä, 19 vuotta aiemmin putkahtaneella albumilla, esittäjänään Helander Blues Co. Nyt kumppaneina Railo, Leppänen (rummut) ja Haavisto (kitara). Iloisen vilkasta jumppaa.

Just a feeling. Kappale vuosikerran 1956 Little Walteria loppuun. Suomalaisten chicagolaisittain tärskäyttämä versio, kun originaali on Chicago blues -artistin vähän toiseen tapaan tulkitsema. Musselwhite mukana tuomassa Amerikkaa palettiin. Muuten pääkokkimme takana Kuloniemi (slide), Railo ja Kurki.

Pääkokkina toimii Dr. Helander ja menu sai noin vuosikymmen takaperin nimekseen Country Boy (2015).

Bluelight Recordsin upeaan katalogiin kuuluvan julkaisun kansikuva nostaa väistämättä ajatuksiin Fogertyn LP:n Eye Of The Zombie (1986). Liekö tuo harkittu veto vai pelkkä sattuma, en tiedä.

Country Boyta voi pitää Helanderin soololevynä, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana sellaisena. Muutoin on takana tai rinnalla ollut aina bändi. Toki tämänkin soittajatiedoissa samat nimet toistuvat. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kanteen on präntätty vain solistin nimi.

Soittajista Kuloniemi ja Leppänen muodostivat Third Wardin, kun Helander seuraavaksi pisti näitten kanssa pystyyn yhä sillä nimellä pelaavan, yhden kokoonpanomuutoksen vastikään kokeneen trion.

Country Boy on yhdellä lauseella sanottuna asiansa osaavien kokkien erinomainen työnäyte, jonka voi panna viivalle minkä tahansa blues-kiekon kanssa. Puhutaan mielestäni suomalaisen bluesin klassikkolevystä, vaikkei sen ilmestymisestä vielä kovin mittavasti olekaan aikaa.

Kun kattauksen jakaa kahtia, osuu A-puolen kuusikko makuhermooni aavistuksen B:tä paremmin. CD-kuuntelijana menee kuitenkin aina putkeen ja onhan lätkä ihan kokonaisuutena loistava.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
• LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer
• MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton

UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio & FOLX: Rajaseudun Laki

Tuomari Nurmion edellinen pitkäsoitto, Knucklebone Oscarin kanssa tehty Believe It Or Not (2022) samoili afroamerikkalaisen musiikkiperinteen parissa. Uusin, kera FOLXin nauhoitettu Rajaseudun Laki (2023) taas toimii valkoisen amerikkalaisen musan ehdoin.

Myönnän yleistäväni yllä ja tekeväni sen tahallani. Maailma ei useimmissa asioissa ole mustavalkoinen, ei myöskään näiden kahden kiekon tyylilajien suhteen.

Väitän silti esittämäni pitävän isossa kuvassa paikkansa huolimatta siitä, että Believe It Or Notin cover-kattaus sisältää muun seassa mm. Paul Ankan biisin. Ja huolimatta siitä, että Rajaseudun Lailla kuultava akustinen folk ei välttämättä ole pelkästään valkoista alkuperää. Ja varmasti huolimatta muutamasta muustakin asiasta, joita en edes osaa listata.

Tarkoitukseni oli niukalla kahden tuoreimman albumin otannalla karrikoiden alleviivata Nurmion monipuolisuutta. Eikä tuossa tosiaankaan vielä kaikki. Mietitäänpä vaikka noita edeltävää tapausta Maailman Onnellisin Kansa (2021). Kotimaisten muusikoitten joukossa Tuomari sijoittuu kärkijoukkoihin, jos mittarina pitää vaikutteiden ja toteutusten kirjavuutta.

Lähellä keulaa mies on myös laskettaessa oman materiaalin kierrätysprosenttia. En käy laskemaan, mutta paljon hän on vuosien saatossa pukenut itse tekemäänsä uusiin vaatteisiin. Tällä kertaa 13/14 sisällöstä.

Nyt painotus on lievästi 90-luvun biiseissä. Itse asiassa ei niin lievästikään, koska 6/14 tulee sieltä. Osuutta voi pitää suurena, kun Nurmion levytysaktiivisuus kattaa täydet neljä vuosikymmentä ja molemmista päistä vähän seuraavia.

Vanhojen uudelleenlevyttämisen arvo todistuu parhaiten itselleni perin vieraaksi jääneen albumin Luuta Ja Nahkaa (1997) kolmella onnistuneella uustulkinnalla. Olisin melko hämmästynyt, jos joku vielä alkuperäiset ja uudet versiot perätysten kuunneltuaan väittäisi, ettei tavalla esittää ole merkitystä ja pitäisi sisältöä (säv. & san.) selvästi muotoa (sov. & tulkinta) tärkeämpänä.

Toki mukana on myös lauluja, joitten kohdalla uudet eivät yllä originaalien tasolle. Esimerkiksi klassikon Kurja matkamies maan 70-luvun single- ja LP-versiot lyövät FOLX-vedon mennen tullen.

Ainoan uuden kappaleen Linnunluinen laulaa Ninni Poijärvi. Liisa Eskola osallistuu levyn taustalaulantaan. Hän ja Hande akustisissa, Olli Haavisto muissa kitaroissa ja vastaavissa (dobro, weissenborn, mandoliini), Lasse Sirkko läskibassossa sekä Poijärvi viuluissa hoitelevat taustat kuntoon.

Jälki on hyvää, itse asiassa vielä sitäkin parempaa. Parhaimmillaan se on erinomaista, kuten raidalla 13 naulaa.

Uutuuden miellyttäessä kannattaa tutustua (ellei jo ole näin tehnyt) pariin samanhenkiseen 10-luvun tuotokseen. Nämä ovat Tales Of Judge Bone (2015) ja Ihmemaassa (2016). Ensin mainitulla Nurmio häärää Hoedownin kanssa, mukana Haavisto ja Poijärvi. Jälkimmäinen on hänen ja Eskolan duettoa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio (Alias Judge Bone) & Knucklebone Oscar: Believe It Or Not
• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio: Maailman Onnellisin Kansa
• UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Mind Your Head

LEVYT - Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta

Ilmestymisvuotensa kotimaisten rokkidebyyttien aateliin yhdessä Kolmannen Naisen ja Melrosen vastaavien kanssa lasken Freud Marx Engels & Jungin esikoisen Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta (1986). Näin lasken, vaikka sen tyylillinen painopiste on tukevasti kantrissa.

Kyllä tältä sitä rokkiakin saa ihan mukavan annoksen. Roimemmin kuin pelkkänä mausteena katson sitä sovitetun ainakin tuttuihin lauluihin Teksasiin sekä En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Jos albumin tyyli pitäisi siitä täysin tietämättömälle määritellä lyhyesti mutta tyhjentävästi, voisin yrittää suoriutua tehtävästä väittämällä sitä suomirokin ryydittämäksi rillumakantriksi.

Minusta sanoittajakaksikon Pekka Myllykoski (8 tekstiä) ja Mikko Saarela (3) voi huoletta laskea rillumareiperinteen jatkajiksi. Näin siitä huolimatta, että heidän lyriikkansa oli aina huomattavasti vahvemmin älyllisesti viritettyä kuin Repen ja kumppanien sorvista vuosikymmeniä aiemmin tupsahtaneet. He myös harjoittivat kantaaottavuutta sopivissa määrin.

Riimien ja ylipäätään sanojen käyttö oli molemmilla taitavaa ja nokkelaa. Lisäksi ainakin Saarelalla oli tapana jo Eppu Normaalin aikoihin toisinaan kääntää asiat vastoin päin ja näin terävöittää viestiä. Tietenkään lähestymistavalla ei voinut aina välttää väärinymmärretyksi tulemista.

Oma sanasuosikkini on jo 80-luvulta asti ollut Saarelan rotusortajan suuhun pistämä Buuri Johannesburgista.

Juominen ei harrastuksena ollut pelimanneille vieras. Etenkin solisti Myllykoski kunnostautui tällä saralla. Aiheesta syntyi luonnollisesti runsaasti lauluja iloksemme. Vanha kaljapummi olkoon esimerkkinä.

mutta onnea ja rahaa on harvoin

ja vähiin ne jää

jos aiot asunnon säästää tai oot 

vanha kaljapummi niin kuin mää

Esille tulleitten neljän jatkoksi voi heittää vielä kiekon mitä luultavimmin tunnetuimman kappaleen Särkynytsydämiset (viekää minut baariin). Näin kasassa on 5/12 Freukkarien ensimmäistä pitkää. 5/12, joka kuuluu suomalaisen kevyen musiikin hyvin (?) tunnettuun historiaan. Ei pöllömpi saavutus yhtyeen ensimmäiseltä levyltä.

Tällä kohtaa voi jäädä pohtimaan kuinka hyvin yhtye lopulta tunnetaan niin sanottujen piirien ulkopuolella.

Bändin kokoonpano oli tässä vaiheessa:

• Pekka Myllykoski, laulu + huuliharppu
• Arto Pajukallio, kitara + 12-kielinen akustinen + laulu
• Mikko Saarela, basso + laulu
• Markku "Obo" Austi, akustinen kitara + laulu
• Ari Väänänen, kitara
• Heikki "Kossu" Hynynen, rummut + laulu

Kuten tarkkasilmäisimmät laskivat yhteen, eivät Pekka ja Mikko tehneet aivan kaikkia kakstoistikon tekstejä. Se viimeinen tuli Austilta ja on hulppea Iloinen poika ja iloinen tyttö, joka on helppo kuitata hölmöksi humöörirepäisyksi. Onhan se sitäkin, mutta mielestäni kerta toisensa jälkeen mitä erinomaisinta kuultavaa mölykuoroineen päivineen.

Olli Haavisto soittaa stilikat, dobrot ja haitarit, Ahti Marja-aho viulut.

Outo painos

Yllä näkyvä biisilistaus on CD:n takakannesta. Ensin 12 kappaletta, jotka muodostavat vuoden 1986 alkuperäisen LP:n ja kasetin. Lopussa vielä kaksi lisää, Naurusavuke ja Kylmä sää. 2009 ilmestynyt painos on Discogsin mukaan juuri tuollainen.

Sen sijaan ensimmäinen laserlätkäversio vuodelta 1989 on saman lähteen mukaan hieman erilainen. Sillä bonukset sijoittuvat puoleen väliin levyä (erikoinen ratkaisu muuten), ja ovatkin Asseri ja Mihin sotkuun jouduinkaan.

Selvä. Minulla siis on CD mallia 2009, kuten ympyriäisen printistäkin voi todeta.

Niin ikään kuoret ovat kauttaaltaan -09 vuosikertaa. Sisältä ja päältä. Discogsiin ei kukaan ole liittänyt tästä etukannen kuvaa enempää, mutta kun vertaan omaani sieltä löytyviin -89 version kuviin, ei mikään täsmää.

Kaikki siis viittaa edelleenkin siihen, että ostin aikoinani käytettyjen markkinoilta uudemman painoksen, jonka lopussa pitäisi soida mainitut pari täkyä. Huomatkaa julkaisuajankohta myös kotelon takapuolen viivakoodin päällä.

Vaan ei kun ei. Kuunneltava osuus on muun todistusaineiston vastaisesti täsmälleen sitä mitä Discogs kertoo kuuluvan vuoden 1989 CD-versioon. Kaksi lisänumeroa paikoilla 7 ja 8.

Nythän on niin, että FMEJ-kokoelmani pitää varsin puutteellisenakin sisällään kaikki neljä bonusta. Kolme niistä eri esittäjien levyllä Paljaat Uneksijat (1987) ja singlejulkaisu Kylmä sää tuplakokoelmalla Helmet, Hitit & Hutit (1998), jolla avasin Freukkaritarjonnan hyllyssäni joskus 2000-luvun alussa. Ja onhan tuo jälkimmäinen myös kakkosälppärin Siunattu Hulluus (1987) CD-bonarina.

Noilta osin ei siis ongelmaa. Enemmänkin tämä askarruttaa akateemisessa mielessä. Tahtoisin tietää mistä on kysymys.

Onko koko vuoden 2009 painos virheellinen? Onko olemassa pienempi vikapainos, jota Discogs ei tunne? Ettei peräti vaan kyseessä olisi piraatti, jonka tuotannossa olisi päässyt tapahtumaan kämmi?

Jos siis satut omistamaan saman kuin Apulaissheriffi, otan riemulla vastaan kaiken tiedon, vaikkapa tuonne kommenttikenttään lisättynä. Kiitos.

Itse levyhän on joka tapauksessa vallan mainio.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

UUTUUSLEVYT - Jantters: Elävien Kirjoissa

Paitsi hyvästä musiikista, tykkään myös ns. kylmistä ratkaisuista. Jutun aiheella on jotenkin tulkittuna peräti kolme tällaista.

Ensimmäinen niistä ei valitettavasti saa hurraa-huutojani raikumaan. Tarkoitan palindromeihin perustuvaa sanoitusta ja tämän nostamista albumin avaukseksi. Anne lainaani alenna ei tule allekirjoittaneen papereissa nousemaan ikivihreiden joukkoon. Sen sijaan kakkosbiisin Siunattu hulluus osalta en näe syytä muuttaa arviota, jonka annoin Maaseutumusiikkijutun yhteydessä: "Tuleva klassikko".

Toisena persoonallisuutena pidän When the saints go marching in -coveria. Sen laulumelodia taitaa olla uustuotantoa (en ainakaan sitä tunnista) ja alkuperäistä sävelkulkua seurataan vain ilman ihmisääntä kappaleen alussa ja keskellä (soinnuistahan en ymmärrä mitään). Kun pyhät miehet marssivat sisään toimii ratkaisun myötä kenties paremmin kuin perinteisellä tyylillä.

Kolmas erikoisuus on se, että tehdään toistamiseen versio samasta laulusta, mutta uusin rivein. Viimeinen sätkä on Antero Gustafssonia, kun vuosi sitten Janne Kaunisto pukkasi soololleen oman sanoituksensa Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaalihan on Willie Nelsonin Roll me up and smoke me when I die.

Tällaisia omalaatuisuuksia löytyy Janttersin levyltä Elävien Kirjoissa (2022).

Aina silloin tällöin tulee tunne, että pitää sanoa "ai että". Totesinkin noin mielessäni CD:n yhdellä, olisiko ollut toisella kuuntelulla taannoin. Teki mieli verrata sitä aiemmin -22 ilmestyneisiin J.Karjalaisen ja Honey B & T-Bonesin loistaviin uutuuksiin.

Hieman on pitänyt jälkeen päin jarrutella, mutta on Elävien Kirjoissa siitä huolimatta erinomainen paketti. Mielestäni se on vuoden kolmanneksi parasta kotimaista tarjoileva kiekko tähän mennessä.

Siltä voi nauttia paljon hyvää perushöttöä. Sellaisen päälle saa bonuksena hienoa vilkasta kantria kuten Faijat sekä vielä hienompaa surumielistä kantria kuten Maanantain tango.

Täysin yllättämättä lyriikat ovat isossa roolissa. Jo mainitut sanasepot hallitsevat homman kiitettävästi. Lieköhän sattumaa vai sovittu juttu, että molemmat tekivät yhden puuta epäkonkreettisesti illatiivissa käsittelevän tekstin eli Perse eellä puuhun (JK) ja Suksitaan kuuseen (AG)? Jälkimmäisen tarinan liitän helmeksi pitkään ketjuun vastaavia.

Käykääpä muuten katselemassa lyhkäisiä videoita, joilla - uskallanko nimetä kaksikon näin? - pääjantterit juttelevat tuotoksistaan. Näihin pääsee käsiksi purjehtimalla bändin sivuilla kohteeseen JULKAISUT. Jatkan muutaman jo nähtyäni harrasteen parissa.

Solisti Kauniston ja basisti Gustafssonin lisäksi Jantters muodostuu kitaristi Tuomas Metsbergistä ja rumpali Sami Laaksosta. Metsbergin sävykäs työskentely ansaitsee erityismaininnan. Hän loihtii soittimestaan paikoin varsin mehukkaita ääniaaltoja. Kauniston tyyliin sopiva laulu taas miellyttää sitä enemmän mitä enemmän sitä kuulee.

Muina miehinä ja naisina panoksensa antavat siellä täällä Olli Haavisto (pedal steel), Antti Ikola (kosketinsoittimet), Saara Metsberg (piano), Tomi Leino (huuliharppu) sekä Teri Mantere ja Markojuhani Rautavaara (taustalaulu).

Suurena yllätyksenä ei voi pitää, että kaiken "valkoisen amerikkalaisen" keskeltä Apulaissheriffiin osuu parhaiten kattauksen puolivälistä letkeästi bluesahtava Seitinohuessa. Jotenkin tämä on minulle niin juicemainen biisi kuin olla voi olematta Juicea. Toteutus taas on silkkaa J.J. Calea. Upeaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III
• UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing 40th Anniversary Album
• UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III

Levymerkillä Maaseutumusiikki(.fi) putkahti vastikään markkinoille julman tuotteliaan Eri Esittäjiä -ryhmän kokoelma Maaseutumusiikkia Vol.III (2022). Sarjan aiemmat volyymit näkivät päivänvalon vuosina 2011 ja -13.

Linkkaan tähän puulaakin kotisivuilta löytyvän ansiokkaan tuotekuvauksen, niin pääsette saman tien käsiksi yksityiskohtiin. Tuolta on poimittavissa mm. tarkat soittajatiedot.

CD:llä on pääosin tuoreita kappaleita 17 eri esittäjältä. Tuoreuden kyseenalaistaa Alli And The Gatorsin Taas aloin juomaan, joka on niinkin vanhaa perua kuin vuodelta 1995. Kyseinen yhtye on Maaseutumusiikin puuhamies Marko Ahon varhaisimpia.

Tätä nykyä häntä työllistänee soittomielessä eniten noin kolmihenkinen duo Dortmunder, mukana Tapsa "nykyään myös Jones" Kojo ja Jussi "Jones" Parkkonen. Kokoelmalle heiltä päätyi singlenäkin ilmestynyt Rock-ottein, jolla trio kasvaa vierailija Kari "Jones" Hyvärisellä kvartetiksi. Status Quon jalanjäljillä mennään ja mennään vetreästi. Karin laulua on aina mukava kuulla.

Nimekkäimpinä vanhan kaartin edustajina levyn tekijäkunnasta voi bongata Arto Pajukallion ja Olli Haaviston. Pilli kitaroi ja bassottelee tuottamallaan Byman & Hippin biisillä Kai sen kestän. Olli stilikoi Janttersin kanssa.

Vol.III on valikoima oivaa, rentoa, turhasta hinkkaamisesta ja teknologialla leikkimisestä vapaata, kotikutoistakin musiikkia. Siellä täällä vilahtaa kiilaava rumpali. Muutamaan otteeseen pääsee ääneen solisti, jolla ei ole asiaa Sibelius-laulukilpailuun. Ja kaikki tämä on mitä vilpittömimmin sanottuna erittäin ok.

Kokoelma tuskin tulee unohtumaan kaapin perukoille. Se tulee jatkossakin saamaan soittoaikaa Apulaissheriffin vehkeillä.

Ehkä vielä valitsen leikilläni joukosta Top5-katraan. Tähän minua innoittivat seuraavat Antero Gustafssonin Janttersille kirjoittamat tekstirivit:

ja kun juhlaan valitaan voittaja

mammonalla te mittaatte sen

Minä mittasin päivän mielipiteelläni, joka on huomenna toinen. Häviäjiä ei ole.

5) Masa & Iilimarot: Pommipurkajien pikkujoulu. Räväkkää voimarokkia. Hevillä otteella soitettu kitara tuo etäisesti mieleen Timo Rautiaisen Trio Niskalaukauksen ajoilta.

4) Bizzarro & Jukka Nissinen: Jätkien kesken. Juureva balladi sympaattisin sanoin. Mainiosoundista vokalismia ja vielä mainiompisoundista kitarointia.

3) Kimmo Rauhamäki & Painava Sana: Juomalaulu / Avatkaamme aitoamme. Aleksis Kiven runoutta sovitettuna mitä mellevimmin kulkevaksi rockiksi. Hulppea esitys. Jos tätä olisi kokonainen albumi, saattaisin viritellä ostohousuja jalkaan.

2) Jantters: Siunattu hulluus. Janne Kauniston ja ex-Jytäjemmari Gustafssonin uuden bändivirityksen tulevalta pitkäsoitolta lohkaistu erinomainen kantrisilpaisu. En näe syytä miksei tällainen voisi menestyä jopa myyntilistoilla. Tuleva klassikko.

1) Hirvonen: Tästäkin me selvitään. Kansanmusiikkihenkinen kupletti, jonka tarina pistää myhäilemään ja joka on tekstinä taiten kirjoitettu. Tekijä ja laulaja Timo Hirvonen vaikutti - ainakaan levytysrintamalla ei ole tapahtunut vuosiin mitään - Los Olvidadosissa. Aivan mahtava biisi!

Apulaissheriffin erikoismaininnan saa Kanadan Matti: The tree song. Värikäs, hypnoottinen, ilmava kappale. Didgeridoota ei pääsekään ihan joka päivä kuuntelemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dortmunder: Hold Your Horses
• UUTUUSLEVYT - Janne Kaunisto: Eilistä Vain
• UUTUUSLEVYT - Ismo Haavisto, Andres Roots & Matias Partanen: Tribute To Elmore

UUTUUSLEVYT - Janne Kaunisto: Eilistä Vain

Nyt kolmekymppinen Janne Kaunisto ryhtyi pelimannin hommiin jo keskiteini-iässään. Tie on kulkenut rock and rollista ja rockabillystä countryyn. Alkuaikoina Kaunisto soitti mm. Johnny Cashin ja Elviksen materiaalia.

Jo 2010 hän perusti bändin, jolle alkoi kirjoittaa englanniksi. Sinkkua pukkasi pian ja muuan vuosi myöhemmin ilmestyi Johnny B.D. & The Gasoline Guysin albumi On The Rails (2014). Se pitää sisällään varsin hyvää countryä hienoisilla rockabilly-vivahteilla. Jo tuolloin mukana oli Tuomas Metsberg kitarassa ja tämän sisko Saara taustalaulajana.

Yhtyeen toinen pitkä Trio (2019) on ykköstä lujemmin billyyn ja rock and rolliin nojallaan ja sen vuoksi vielä enemmän Apulaissheriffin makuun kuin debyytti. Itse asiassa se on suorastaan erinomainen. Merkille voi panna, ettei rumpuja käytetä lainkaan.

Se menneisyydestä. Nyt Kaunisto julkaisee omissa nimissään levyn Eilistä Vain (2021).

Kieli on siis vaihtunut ensimmäiseen kotimaiseen. Lisäksi tällä kertaa mennään täysin lainabiiseillä. Kaunisto on suomentanut Waylon Jenningsin, Willie Nelsonin ja kumppanien alkuperäisiä. Cashiakin mahtuu kyytiin I got stripesin verran nimellä Nyt on raitaa.

Taustalla häärää Tuomas Metsberg & His Strangers, jossa vaikuttavat Tuomaan (kitara, taustalaulu) lisäksi Saara Metsberg (basso, piano, taustalaulu), Sami Laakso (rummut) ja edellisen sukupolven syvää rintaääntä edustava Olli Haavisto (pedal steel, dobro).

Vierailijoitakin piisaa. Marko Haavisto, Emilia Sisco ja räppäri Notkea Rotta (oho!) hoitavat osuutensa kappaleella Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaali Roll me up and smoke me when I die on Nelsonin Heroes-albumilta (2012) ja sillä harjoittavat Willien kanssa kimppalaulua Kris Kristofferson, Jamey Johnson sekä Snoop Dogg (nyt ymmärrän).

Levyn sointi on tyystin toisenlainen kuin Triolla. En tiedä onko se vain suomen kieli, joka on tuovinaan kokonaisuuteen hyppysellisen iskelmällistä vaikutelmaa. Moinen, ehkä vain omassa päässäni kehittelemäni ripaus ei haittaa enkä usko sen häiritsevän iskelmämusiikkiin karsaamminkaan suhtautuvaa kuulijaa.

Itse asiassa I-tyylin jälki on tuntunut sitä vähemmän mitä useammin olen kiekkoa pyörittänyt. Sanotaan, että se oli ensituntuma ja ilmeisen väärä sellainen. Kyllä Eilistä Vain on kantria. Ei sillä, että I:ssäkään mitään vikaa olisi.

Suosikikseni kohoaa Pullot tyhjät, pääni täys. Se on riuskemmaksi sovitettu versio Jeff Danielsin huomattavasti surumielisemmästä kappaleesta You're still on my mind vuodelta -59.

Otsikkotasolla kiehtovimmaksi arvottuu Poreilevaan tuoppiin tuijotan, joka silkalla nimellään kertoo jotain Kauniston sanoittajan kyvyistä. Ilmassa väreilee lupaus jatkumolle Raittisen, Myllykosken, Saarelan, Ahon, Gustafssonin ja Konosen jälkeen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät
  

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara (1987) puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.

Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.

Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia (linkki alempana). CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

Heitänpä minisarjan encoreksi vielä lyhkäisehkön jutun tuotteesta, joka mielestäni ansaitsee hyppysellisen huomiota.

Kulkukoirat (1992) on merkittävä tapaus juuri siksi, että se on kimppalevy. Muuten se napsahtaa Apulaissheriffin aatoksissa luokkaan "ihan OK, ei enempää".

Topi Sorsakoski (s.1952) oli tuolloin jättisuosittu Suomessa. Reijo Taipale (s.1940) oli puolisen sukupolvea kokeneempi ja päässyt levylle jo nuoremman kossiaikoina. Sorsakoski oli loikannut rock-piireistä iskelmän maailmaan. Taipale oli arvostettu, "oikea" iskelmätähti. Tangojen tulkinta yhdisti miehiä.

Kun tuoreehko megamenestyjä lähti lähellä uransa aallonharjaa yhteistyöhön ihailemansa pitkän tien kulkijan kanssa, voi asiassa nähdä selkeän hatunnoston. Ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan hän halusi.

Homma vietiin maaliin melko salamyhkäisesti Taipaleen levy-yhtiöllä. Topin kotitalli EMI jätettiin nuolemaan näppejään, vaikka silläkin suunnalla oli suunnitelmia projektin osalta viritelty. Albumi kumminkin nauhoitettiin ja julkaistiin Bluebirdin toimesta. Oikeustoimiin ei onneksi ryhdytty.

Näin syntyi nivaska käännösbiisejä toteutettuna enemmän ja vähemmän kantrihengessä. Sitä ja muita lännen tyylejä yhdisteltiin kotimaiseen ja slaavilaiseen iskelmään. Tangot jätettiin rauhaan

Sessioitten pomona Antero Jakoila tuotti, sovitti, kitaroi ja taustalauloi. Nimimiehiä oli mukana muutenkin: Olli Haavisto kitaralla ja pedal steelillä, Antti Tammilehto bassolla ja kitaralla, Aikka Hakala rummuin, Veli-Matti Järvenpää haitaritse sekä Hillel Tokazier koskettimin ja pianolla. Lisäksi luomiseen osallistuivat itselleni vähemmän tutut Heikki Jäntti huuliharpun kera ja Marko Putkonen laulaen bassoäänen yhteen kappaleeseen.

Käännösbiiseillä on luonnollisesti kääntäjänsä. Tällä osastolla kolmasosan vastuusta kantoi aika moneen soppaan lusikkansa oman tuotantonsa ohella upottanut Pauli Matti Juhani Leskinen. Toiseksi eniten tekstijälkeä Kulkukoirille sai Juha Tapaninen. Sitten on yksittäisiä suomennoksia mm. Vexiltä ja Jarkko Laineelta. Äänitetietokanta fono.fi toimii hyvänä lähteenä tarkempia tietoja janoavalle.

Ensimmäiseksi singleksi kiekolta napattu Kulkukoirat kohosi kansan suosikiksi. Muita suomenkielisenä tutuimpia numeroita ovat ainakin lukemattomia tulkintoja osakseen saanut Kultaiset korvarenkaat ja Baddingin meillä tunnetuksi tekemä Tällainen hupsu. Putkosen basso kajahtelee jälkimmäisessä, mikä on aavistuksen mielikuvitukseton ratkaisu, koska Raulin versiossa oli samanlainen.

Näytteeksi nakkaan alunperin Wiley Walkerin ja Gene Sullivanin jo vuonna 1941 savikiekolle nimellä When my blue moon turns to gold again saattaman rallin. Juicen kielipään läpikäytyään siitä tuli Elokuun viimeinen päivä. Molemmat päähenkilöt pääsevät ääneen ja Järvenpään kurttu soi muikeasti texmex-tyyliin.

Pienenä erikoisuutena sama materiaali on pakattu Kulkukoirat-LP:lle ja -CD:lle hieman eri järjestykseen. Lasermuodossa saa kaupan päälle yhden lisäesityksen.

Konec

Otsikon tsekin kielen pikakurssi ei ole tarpeen 70-luvun lapsille, jotka tuolloin katselivat mustavalkotelkkarista piirrettyjä kuten Rosvo-Rudolf. Muille tiedoksi, että se tarkoittaa loppua. Päättyvän minisarjan aiemmissa jaksoissa riepoteltiin seuraavia:

• Collins, Copeland & Cray
• Cash & Carter
• Lindholm & Donner
• Touré & Cooder
• Röyhkä, Pyysalo & Hurmerinta

Kovin C-voittoisia sukuja, huomaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

On erilainen tapaus tämä Keltaisessa Talossa (1990). J oli lakkauttanut Mustat Lasit ja oli ilmeisesti jonkin sortin välitilassa. Ei ehkä vielä tiennyt mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Saattoipa kyseessä olla jonkinmoinen terapiatyö. Tuon ajan musiikkilehdistä voisi tarkistaa mikä oli homman nimi, mutta kun minäkin pökkelö olen aikaa sitten omani hävittänyt.

Tätä tehdessä Karjalaisella ei ollut takanaan vakioryhmää. Keltaisessa Talossa on nauhoitettu parin vuoden aikana kotona Helsingissä ja "mökillä" Kosken asemalla, siinä keltaisessa talossa. Vain rummut ja saksofonit napattiin nauhalle studiossa.

Jännä yksityiskohta tuokin. Tavallisempaahan on ensin äänittää pohjat, joissa rummut ovat olennaisessa osassa. Tässä tapauksessa pohjarytmit vetaistiin useimmiten Hammondilla tai Yamahan DX-7:llä. Otteita muutenkin omaperäisestä soitinnuksesta nähdään CD:n sisäkannesta.

Dorbo ja madoliini, heh heh.

Bändiä siis ei ollut. Tämä on J.Karjalaisen soolo, jolla käy soittamassa kuka mitäkin ja missäkin. Nimilistalla on paitsi tuttuja Mustista Laseista, myös muita muusikoita ja esimerkiksi Jukan vaimo, näyttelijä Kati Bergman. Hänet muistan Mutapainin Ystävät -sketsisarjasta. Koko revohka:

• Mongo Aaltonen - congat, bongot ja muut perkussiohärpäkkeet
• Kati Bergman - taustalaulu
• Janne Haavisto - rummut
• Olli Haavisto - dobro
• Seppo Kantonen - koskettimet, haitari
• Pekka Lehti - basso
• Ufo Mustonen - viulu
• Miikka Paatelainen - kitara
• Arto Tamminen - kitara
• Jukka Tuovinen - saksofoni

Veljeksistä Olli vierailee tällä kertaa vain yhdellä kappaleella, Janne yhtä vaille kaikilla. Itse kapellimestari soittaa sitä sun tätä ja laulaa. Taas kaipaisin Soundi-arkistoa varmistaakseni sanottiinko häntä tämän seurauksena Perniön Princeksi kuten muistelen.

Yhtenä erikoisuutena levyn historiaan liittyy se, että Karjalainen taiteili etukannen kuvan omin käsin. Se nyt vielä mitään kummallista ole, mutta kun työstä otettiin sadan kappaleen vedossarja ja siitä valtaosa myytäväksi levyn ostajille.

Hankin aikoinaan LP:n melko tuoreeltaan ja kyseinen lisäsatsaus ei käynyt lähellekään mielessäni. 900 markkaa opiskelijan pussista olisi ollut aivan liikaa moiseen. Voi minua poloista. Mikähän mahtaisi vedoksen arvo olla tänä päivänä? Tosin, en kyllä lähtisi ihan halvalla myymään, jos olisin teoksen tuolloin hankkinut ja tähän päivään asti saanut säilytettyä.

Että semmoisen kotidemoalbumin meni sitten valtakunnan suurimpiin nimiin vuonna 1990 jo laskettava muusikko väsäämään. Varmaan syntyi heppoista tai vähintäänkin epäilyttävää jälkeä kaltaisellaan harrastelijamaisella puuhastelulla. Ei veikkoset! Syntyi Apulaissheriffin makuun yksi Karjalaisen parhaista.

Soisin kaikkien meritoituneiden tekijöiden aika ajoin toteuttavan asioita samalta pohjalta. Epe Helenius Poko Recordsin puikoissa sanoo nähneensä etukäteen, että nyt ei tule menemään kaupan sellaisia määriä mihin oli totuttu. Hän kuitenkin antoi julkaisuluvan ja hyvä niin. Oikeaan osui myös menekin suhteen.

J:n musiikin peruspilarit (blues, soul, country, rock, pop) ovat vähäisemmässä asemassa normituotantoon verrattuna. Soppaan on ympätty vaikutteita aivan USA:n eteläosista ja rajan takaa Meksikosta, ellei vieläkin etelämmästä. Tyylilajit kuten cajun ja zydeco eivät ole vahvuusaluettani, joten jätän ottamatta enemmän kantaa. Lisäksi mukana on kotikutoista sirkushenkeä, ks. Markkinapaikalla.

On oikein tervetullut tunne, kun ei huvita isommin diipadaapailla yksittäisistä biiseistä. Ehkä se kertoo musiikin voimasta, että ne pistävät kuuntelemaan itseään tavallista tarkempaan. Ja sehän riittää. Yleisilme on kirkas ja miltei joka kerta tähän tartuttuaan huomaa tulevansa paremmalle tuulelle.

Hilpeästi kupliva Pompi, Zombi! edustaa positiivisen levyn positiivisinta laitaa. En yllättyisi, mikäli maestro paljastaisi tätä sovittaessaan innoittuneensa jamaikalaiskaksikko Sly & Robbien elektronisesta karibialaismeiningistä.

joo leidiis änd tsentlemaa

nyt ruvetaan tanssimaa

Kaupan päälle tempaistaan vielä toiseksi näytteeksi Joulukortti Riosta. Arto Tamminen kitaroi jalustalle nostettavan hienosti. Kannuissa on Janne, Mongon soittimina tällä numerolla hiekkaputki ja quijada (selvittäkää itse, jos kiinnostaa). Seppo Kantonen tunnelmoi Wurlitzerilla, jonka oletan sähköpianoksi. J:n arsenaalista raidalle pääsi komppikitara, DX-7, kalimba, haitari ja laulu.

Joulukortin tekstin kaiho Brasilian lämmöstä kotimaan pakkasiin on käsinkosketeltavaa. Karjalainen tunnelmamaalarina on nyt vahvimmillaan. Niinpä lopun yllätys paukahtaakin naamalle kuin Anders "Masken" Carlssonin osuma ajassa 59:29. Lauluhan on suorastaan nerokas. Sävelletty mestarinovelli. 

J itsekin on Poko Recordsin historiikin mukaan suurin piirtein sitä mieltä, että Keltaisessa Talossa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

UUTUUSLEVYT - Olli Haavisto: Collisions

Jos omistaisi CD:nä kaikki ne levyt, joilla Olli Haavisto on soittanut ja pinoaisi siististi päällekkäin, niin jopa olisi korkea torni. Niin ylhäältä en tohtisi hypätä nurmikolle ollenkaan. Veteen ehkä uskaltaisin pudottautua, mutta jalat edellä.

Jos kyseiset levyt listaisi tähän, niin olisi pitkä luettelo. Tyydyn mainitsemaan muutamia esimerkkejä sellaisista, jotka itse omistan. Lista ei valitettavasti anna täyttä kuvaa tyylikirjon laajuudesta, mikä johtuu allekirjoittaneen levyhyllyn suppeudesta mitä eri genreihin tulee. Haavisto oli näissä mukana joko yhdellä biisillä, tai kaikilla, tai jotain siltä väliltä.

• Välikausitakki: Välikausitakki (1978)
• J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: J.Karjalainen Ja Mustat Lasit (1981)
• Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta (1986)
• Albert Järvinen: Braindamage - Or Still Alive (1988)
• Tuomari Nurmio: Kuu (1988)
• Topi Sorsakoski: Muukalainen (2000)
• Vesa-Matti Loiri: Eino Leino 4 - Päivän Laskiessa (2001)

Kitaristi on ymmärtääkseni omasta halustaan elättänyt itseään pääasiassa sessiomuusikkona, jona hänen arvostuksensa on alan piireissä varsin kovalla tasolla. Toki löytyy myös pidempiä vakiokiinnityksiä, ensimmäisenä näistä Vanha Isäntä 70-luvun jälkipuoliskolla. Johtuen tuosta ja maestron pääinstrumentista (steel-kitara), hänellä on otsassaan vahva kantrileima.

Miehen vasta toinen soolokiekko Collisions (2020) sisältää monenlaista musiikkia.

12 sävellyksestä 8 on originaaleja. Lainoja on valittu vähemmän (Eric Bibb, Cyril Tawney) ja enemmän tunnetuilta tekijöiltä (John Mayall & The Bluesbreakers, Wigwam).

Wiguilta mukaan pääsi Jim Pembroken teos Marverly skimmer (friends from the fields), joka ansaitsikin saada kohdalleen pedal steel -vetoisen, alkuperäisestä poikkeavan sovituksen. Olli sormeili kitaroiden lisäksi Mellotron-koskettimia.

Myös Jukka Gustavson on Hammondeineen mukana albumilla, mutta vasta Bluesbreakers-coverilla Snowy wood. Gustavsonin Wigwamissa korvannut Esa Kotilainen koskettelee soittimia jo avauksella On the green moor.

Ajatuksena näyttää olleen kerätä kuhunkin kappaleeseen oma, juuri siihen sopiva soittajakaartinsa. Päähenkilön uraa mukaillen moni vierailija esiintyy vain yhdellä raidalla, jotkut useammalla. Veli Janne Haavisto rummuttaa puolet.

Tähän väliin on melkein pakko hehkuttaa kuinka paljon musikaalista lahjakkuutta yhteen perheeseen pakkautuikaan. Sisko Susanna on enempi näyttelijänä tunnettu, mutta lisäksi laulaja. Isä Jukka taas on pitkän linjan jazz-muusikko.

Jos Collisionsia luonnehtii muutamin adjektiivein, tulee mieleen sävykäs, tunnelmoiva, rento, letkeä, tyyni, valoisa ja mitä lie. En tietenkään tarkoita, että nuo kaikki kuvaisivat joka ainutta kappaletta.

Punaisena lankana kaiken sitoo yhteen Haaviston taidokas ja ennen kaikkea ymmärtävä tulkinta lukemattomin eri kielisoittimin ja muutamin koskettimin. Sovituksista ei puutteita kannata edes etsiä. Tämä on sen sorttista tavaraa, että se miltei vaatii kuuntelua kuulokkeilla.

Yksi eniten itseäni miellyttävistä vedoista on Green on Redd, johon on saatu mukaan legendaarisen Merle Haggardinkin taustalla tovin soittanut kitaristi Redd Volkaert. Bassossa Pekka Gröhn.

Mikäli näkemyksellinen ja monipuolinen, taiten toteutettu angloamerikkalainen juurimusiikki on lähellä sydäntä, tulee Collisions ottaa tavalla tai toisella haltuun. Vaikea kuvitella, että hankkeessa kovin lujasti pettyisi. Vähän turskaa tulee pahvikuoren tiukkuudesta. Joka kerta jännittää CD:tä sieltä ottaessa tai sinne pistäessä, että tuleekohan damagea.

Huono vitsi piristää? Tuli nääs mieleen, että olisipa ollut valitun sijasta hauska nimi paketille tämmöinen Ollisions. Toisaalta nyt otsikosta saa anagrammin Olli's coins. Huono vitsi päättyy.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

LEVYT - Melrose: Trio

Yllä näkyvä CD:n kansipaperille painettu lausunto antaa osviittaa mistä on kyse Melrosen viitosalbumilla Trio (1996). Hieman tuo johtaa harhaan, sillä kyseisenä Aleksis Kiven päivänä nauhoitettiin "vasta" pohjat kolmikon Tokela-Roger-Jami toimesta. Jälkikäteen on tehty lisäyksiä ja ilmeisesti koko laajahkon vierailijakaartin osuudet.

Minulle on epäselvää kuinka paljon lopullisen äänitteen laulussa ja kitarassa on tuon päivän satoa ja paljonko jälkiäänityksiä. Mutta toisaalta väliäkös hällä. Tulos on yhtä kaikki parasta Melrosea Apulaissheriffin makuun.

Kuten trio-kokoonpanot usein, pyörii Melrosekin vahvasti lauluntekijä-laulaja-kitaristin ympärillä. Kuitenkin vielä 1980-luvun alussa Tokela (Mika Tuokkola) hoiteli pelkästään kitaran. Tällöin vedettiin kvartettina. Vuosien saatossa miehistö vaihteli ja jossain kohtaa Tokela siirtyi mikrofonin eteen.

Vuoden 1986 ensilevyyn tultaessa porukka oli vakiintunut kolmihenkiseksi. Tuossa vaiheessa bassoa soitti alun perin kakkoskitaristina toiminut Repa (Reijo Nurmi), jonka Roger (Nieminen) korvasi  vuoden 1991 lopulla. Rumpupallilla on koko levytysuran ajan istunut Jami (Jarmo Haapanen).

Muistan vuonna 2015 hiihtolomareissulla kuulleeni autoradiosta juttua Melrosen viimeisimpään Got It Made -julkaisuun liittyen. Juontaja kehui vuolaasti Tokelaa todeten jotensakin, että herran noustessa lavalle tämän ympärillä ikään kuin pyörii jonkinlainen tähteyden aura tai jotain vastaavaa (en luota muistiini ihan 100%).

Tuo lyhyt ylistyspuhe virnistyttää, kun katsoo Juice Leskisen tekemää Melrose-haastattelua jostain vuodelta 1987. Orastava tähteys välähtää muuten ujolta vaikuttavan muusikon esiintymisessä, kun hän ei enää voi vastustaa ilmiselvää tupakan tuskaa, vaan viimein pummaa yhden suomirokin kummisedältä. Joka tapauksessa yhdyn tuntemattomaksi jääneen radiotoimittajan mielipiteeseen. Kyllä jätkässä vanhemmiten tiettyä karismaa löytyy.

Trio alkaa vakuuttavasti tykitetyllä menopalalla Road is the light. Tarinan mukaan biisin varhaisesta treeniversiosta olisi yhtyeen roudari tykännyt siinä määrin, että nimi oli alkujaan Roadie's delight. Toisena kuultava Carry on lienee saanut vaikutteita Stonesilta, sen verran lujasti kitarariffi soi Keith Richardsin tapaan.

Barnyard boogie paradise on alussa nopea kantriin kallellaan oleva intrumentaali Olli Haaviston genrenmukaisella steel-kitaralla höystettynä. Kolmen minuutin jälkeen vaihdetaan pienemmälle vaihteelle ja loppu on jotain ihan muuta, lähes mystistä menoa. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen tyylikirjo pitää sisällään aika laajan skaalan, eikä kiekon parissa myöhemminkään pääse kyllästymään.

Seuraava raita Shove it! on levyn ehdoton helmi, avausnumeron tapaan funk rockia parhaasta päästä. Nyt ei voi välttyä ajatukselta, että tässä soittaa yksi maamme parhaista kitaristeista. Roger ja etenkin Jami taustalla antavat mennä niin, jotta istualtaan koneella kuunneltuna alkaa nilkat tuolin alla vippasemaan, sormet takomaan hiirimattoa ja niska nyökkymään. Esa Niiva töräyttelee väliin sopivan säästeliäästi saksofonilla ja huuliharpulla.

(Right there) beside you merkkaa jonkinlaista suvantokohtaa albumin puolivälin tienoilla. Muuan Youngin veljesten bändi tulee ajoittain kitarasoundeista väistämättä mieleen, mutta biisi kokonaisuutena on sävykkäämpi kuin heillä konsanaan noin keskimäärin.

Samankaltaisissa tunnelmissa, mutta ilman havaittavia AC/DC-vaikutteita jatketaan Riff & rhymellä puhaltimien (Niiva edelleen sekä Pemo Ojala, trumpetti) ja Hammondin (J.P.Virtanen) värittäessä kappaleen monipuolisemmaksi.

Tokela muuten vieraili 1990-luvun puolivälissä lyhyesti Leningrad Cowboysin riveissä. Samaan aikaan Roger roudasi bändiä, mitä hommaa hän on harjoittanut myös ainakin Ismo Alangon mukana.

Tuolta kaudelta on peräisin The chief, joka alun perin kirjoitettiin nimenomaan Cowboysia varten. Kun Mato ja kumppanit eivät sitä halunneet levyttää, päätyi se Melroselle. Trion ilmestymisen aikoihin Päällikköä soitettiin jonkin verran radiossa. Ja kyllähän se koko kattauksen huomioon ottaen on niin sanotusti yleisöystävällisin ralli, sellaista aika suoraviivaista torvirokkia.

White storm alkaa taas niin makoisalla kitaroinnilla, että oksat pois. Jätän nyt mainitsematta kuka ehkä on Suomen paras kepittäjä, ettei vaan aleta fanittamisesta syyttämään. Biisi venyy liki kuusiminuuttiseksi olematta missään vaiheessa lähelläkään pitkästyttävää. Niin monimuotoinen kun kielemme onkaan, löytyy vaikeasti suomeksi väännettäviä sanoja. Juuri sellainen on tätä kappaletta Apulaissheriffin mielestä parhaiten kuvaava englannin termi "groovy".

Niin kuin ei tyylirikkautta tähän mennessä jo vaativampaankin makuun olisi tarpeeksi kuultu, rävähtää Feel like walking korville kuin 1970-luvun ja erityisesti Degüellon (1979) ZZ Top. Muikean bluesahtavaa boogie rockia Texasin malliin.

Häkellyttävän hyvän kokonaisuuden loistavaksi lopuksi Earth Blues tarjoilee psykedeelistä sähköistä bluesia. Siinä loppuaikojen Jimi Hendrix kohtaa 1990-luvun alun Cultin.

Liveorkesterina Melrose on kiistatta Suomen parhaimmistoa. Apulaissheriffi on lukuisien YouTube-pätkien ohella päässyt kerran todistamaan väitteen todenperäisyyden paikan päällä ryhmän vieraillessa Oulun Rauhalassa kesällä 2015 (?).

Studiotuotoksissa taas on aika lailla laatuvaihtelua. Yleisesti ottaen taso on sentään varsin kova enkä merkittävästi pahoittaisi mieltäni, vaikka seuraava levy ilmestyisi jo, pikemminkin päinvastoin. Tiedossani ei tokikaan ole onko sellainen suunnitelmissa.

Henkilökunnasta ja roolituksesta tulkoon listatuksi vielä seuraavaa (enemmän levyn kansivihkossa):

• sävel & sanat: Tokela
• sovitukset: Melrose
• tuotanto: Fats Murdogh, Jani Viitanen & Melrose

• J.P.Virtanen, Hammond + piano (2, 3, 5, 6, 9)
• Esa Niiva, saksofoni + huuliharppu + taustalaulu (2, 4, 6, 7, 8, 9)
• Pemo Ojala, trumpetti + taustalaulu (2, 6, 7, 8, 9)
• Sanna Salmenkallio, viulu + sähköviulu (2, 10)
• Riikka Lehtimäki, viulu (2)
• Jouni Rissanen, alttoviulu (2)
• Olli Haavisto, lap steel (3)

Loppujen lopuksi on lähes välttämätöntä mainita, että Trio on aivan mahtava levy!