YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

Kuten minisarjan johdannossa kerroin, on Vesa-Matti Loiri tullut julkaisseeksi ylen runsaasti sarjaan käypää materiaalia. Kymmenen tapausta keksin helposti enkä vanno, etteikö niitä voisi olla enemmänkin.

Pääasiassa hänen teematyönsä ovat olleet tekstilähtöisiä. Eino Leinon runoja on hänen esitettäväkseen sävelletty peräti neljä albumia, Uuno Kailasta ja Herman Hesseä yksi kumpaakin.

Säveltäjistä Loiri on kokonaisen pitkäsoiton verran levyttänyt Oskar Merikantoa.

Edellä mainittujen voi suurelta osin ajatella sijoittuvan monitaiturin taidespektrin yhteen ääripäähän, kun hän toisessa laidassa vehtaa huumori-Veskuna. Välimaastostakin löytyy aiheeseen sopivaa. 2000-luvun alussa yleisöä ilahdutettiin kahdella oivalla Juha Vainion lauluja sisältäneellä CD:llä.

Juttuun sopivista kiekoista valitsin tietenkin mielestäni parhaan. Välimaastosta. Pitkästä aikaa kuunneltuna Vesku Helismaasta (1977) jopa hieman yllätti. Hyväksi sen tiesin, mutta että näin hyvä. Oli kasvanut hyllyssä korkoa.

Puntaroidaan sitä hyvyyttä alkaen sanoituksista.

Reino Helismaa oli yksi tuotteliaimmista suomalaisista laululyriikoiden kirjoittajista ja ensimmäinen todella suuri sellainen, kun määrää ja laatua käytetään kriteereinä. Hänen perintöään ylläpitivät sittemmin mm. Junnu ja Vexi, myöhemmin ja osittain välikäsien kautta, omaksumiaan vaikutteita häivyttäen Juice, Nurmio, Hanhiniemi, Heikki Salo, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Levyn kaikki 11 kappaletta on peräisin Repen kynästä, ja ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, jos joku toinen samankokoinen nippu kirvoittaisi minulta vastaavan kommentin.

Sävellykset ovat - luonnollisesti - enimmäkseen Toivo Kärjen käsialaa. Jakaumaksi saadaan seitsemän Topilta, kolme Repeltä itseltään ja yksi Trad. Jymy-yllätykseksi en luokittele sitäkään, että Tapio Rautavaara levytti aikoinaan biiseistä seitsemän.

Pohjat olivat tuollaiset. Tukeva perustus, jonka päälle olisi voinut väsätä kytyisen röttelön. Onneksi ei menty helpoimman kautta, jos kohta ei pahimmastakaan paikasta. Näin rakentui vankka ja komea pytinki.

Sovitusten kunnianhimon taso pidettiin kyllin korkealla sortumatta liikaa taiteellisuuteen tai teennäiseen monimutkaisuuteen. Olli Ahvenlahti oli tasan oikea henkilö tehtävään. Hänellä oli taito tässä tapauksessa ja myöhemminkin hakea juuri Loirille sopivia rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita.

Musiikillisesti liikutaan iskelmän, laulelman ja kupletin seutuvilla. Poljennot ovat paikoin latinalaisamerikkalaisia (esimerkiksi Koivu ja sydän, Rakovalkealla). En valitettavasti edelleenkään osaa tunnistaa sen suunnan tyylilajeja tarkemmin.

Tekijäjoukko tietäen ei hämmästytä, kun väliin pelataan maukkaasti jatsahtaen (ainakin Reppu ja reissumies). Se tekijäjoukko koostui näistä muusikoista:

• Esko Rosnell, rummut + lyömäsoittimet
• Heikki Virtanen, basso
• Hasse Walli (sähkö) ja Nono Söderberg (akustinen), kitarat
• Pekka Pöyry, huilu + saksofoni
• Markku Johansson ja Simo Salminen, trumpetit
• Juhani Aalto ja Mircea Stan, pasuunat
• Jorma Ylösen jousiryhmä, jouset

Aika nimekästä sakkia. Kun kapellimestari Ahvenlahti vielä bravuroi muiden mukana koskettiminensa, on kasassa laadukas ryhmä. Solistin tulkinnat kaiken muun päälle tekevät kokonaisuudesta lopullisesti hienon.

Pitkän linjan taiteilija on omaksunut aikain saatossa tiettyjä maneereja, joskus jopa kiusallisuuteen saakka. Helismaa-tulkinnoissa nämä pysyvät riittävästi taustalla. Pientä väläystä revittelystä saadaan raidoilla Laivat puuta, miehet rautaa ja Balladi villistä lännestä, ehkä muuallakin. Pahasti ei onneksi läisky yli noillakaan. Itse asiassa Loiri viljelee tehokeinojaan juuri sopivasti.

Laulajan laulutaidoista antavat erinomaisen kuvan vaikkapa Päivänsäde ja menninkäinen sekä Kaksi ystävää. Mitä suotta paisuttelemaan, kun normaali riittää.

Kattauksen viimeistelee upea Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Mikä hartaus ja murheinen kauneus. Mikä komeista komein alakulo. Mikä vähäeleinen paatos. Toteutuksen hidastempoisuus alleviivaa kaustilaisen perinnemelodian surumielisyyttä. Jousisäestys korostaa sitä edelleen. Veskun ääni on lopullinen niitti. Vaikuttavaa.

Syrjän Martti tuskaili Murheellisten laulujen maan aikaan iskelmätekstien kurjuuden kanssa. Minä sanon, että ihan suotta. Hintriikan tapauksessa äärimmilleen viety surun kuvaus tuntuu ennemmin kohottavan kuin laskevan mielialaa.

Taisin hieman yllättyä, kun huomasin voivani päättää tämän jutun toteamalla, että Vesku Helismaasta on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• WANHA SUOMI-PROGE #4 - Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni YnjeviLAvankopoksahdus
• KIRJAT - Jari Tervo: LOIRI.

WANHA SUOMI-PROGE # 5 - Kalevala: People No Names

Jaahas, mikäs se siellä pohjalla vielä lilluu ellei sokeri. Nimittäin alkuaikojen perusrokin veivaamisen, Remu Aaltosen erottamisen ja Albert Järvisen lähdön jälkeen Kalevalan debyytti People No Names (1972) on pesunkestävää progea. Näin ollen se sopii sarjamme finaaliksi kuin ränni räystäskouruun.

Myöhemmillä albumeillaan yhtye palasi musiikillisesti yksinkertaisemmille linjoille, mikä on lievä sääli. Sen verran pätevää oli soitanta heidän tapauksessaan. Toisaalta, eipä pysynyt tuon aikuisen peruskvartetin kokoonpanokaan samana kovin pitkään.

Nimikappale käynnistyy lempeällä kitaralla, johon basso pian yhtyy. Kuin puskista korviin paiskautuu Harri Saksalan mouruava laulusoundi. Tunnelmat vaihtelevat nousten huippuun vajaan kuuden minuutin paikkeilla starttaavalla Matti Kurkisen ja Lido Salosen kitara-/bassoduetolla. Siltä tuo tosiaan kuulostaa enemmän kuin kitarasoololta.

Kalevala oli Lidon bändi ja sen huomaa tällä levyllä hyvin pintaan miksattuna nelikielisenä. Kiva, että basistin soitto kuuluu kunnolla. Jatkossa Salonen siirtyi kitaraan ja basson häneltä peri Ari Vaahtera.

Where I'm from alkaa myös seesteisin sävyin, mistä huolehtii ilmeisesti melko lailla täysin vierailijakaarti: Olli Ahvenlahti pianolla, Ile Kallio akustisella ja Raimo Wallen huilulla. Sama ilmapiiri toistuu lopussa. Noiden väliin jäävässä osassa - siis väliosassako - mätetään hetki koko orkesterin voimin.

Waves on tahtilajiltaan kolmella jaollinen instrumentaali, jossa Lido toistaa lähes koko matkaltaan samaa hypnoottista kuviota. Ahvenlahti saa isoa roolia koskettimineen. Vinyylin A-puoli päättyy tähän, itsenäisenä CD:nä albumia ei tietääkseni ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan Warnerin 2 Alkuperäistä -sarjasta löytyy laserkiekko, jossa on mukana Kalevalan kakkos-LP Boogie Jungle (1975).

Matka jatkuu ripeätahtisella jytänumerolla In the net. Noin ylipäätään en tunnustaudu huuliharpun ystäväksi kuin ehkä jonkun J. Geils Bandin kohdalla. Tässä Saksala kuitenkin onnistuu käyttämään puhallinta erittäinkin siedettävästi.

Lyhyt, alle kolmeminuuttinen My friend saattaa taas ilmoille Ahvenlahden pianoa. Sävellyksessä aistii etäisesti joitain Pekka Pohjolan töitä mieleen tuovaa henkeä. Sanoja ei tarvittu tälläkään kertaa. Lady with the veil on tunnelmaltaan jännittävä, erikoinen ja yllätyksiä sisältävä, voisi sanoa, että monimutkainenkin.

Escape from the storm -viisun viipyilevä intro on hieman aikaa kuin Jimi Hendrixiä. Kun kaikki sylinterit on viimein saatu käyntiin, rupeavat Markku Luukkasen rummut basson kera kuljettamaan lumoavaa rytmiä. En pääse täyteen varmuuteen onko kompin tilulilulilu-pikkailu kielistä vai koskettimista. Loppua kohti mentäessä Kurkinen kepittää sooloaan taiten. Ellen tietäisi, olisin helposti voinut kuvitella biisin olevan peräisin Jukka Tolosen kynästä ja kitarasta. Miltei kuin seinään loppuvan sanattoman mestariteoksen korotan korkeimmalle pallille koko levyltä.

Tamed indians ei meiningin perusteella vaikuta kesytetyiltä inkkareilta, pikemminkin villiltä sadetanssilta polkan(ko?) tahtiin. Saksala revittelee nyt haitarilla lauluosuuksien jälleen puuttuessa.

Tämän klassikkolevyn sävellykset menivät kokonaan Matti Kurkisen piikkiin. Kalevalan lisäksi hän ennätti soittaa ainakin Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen kanssa, kunnes kellot soivat ihan liian aikaisin. Kurkinen jäi ainoastaan 23 vuoden iässä kuorma-auton yliajamaksi ja menehtyi vammoihinsa.

Laulaja Harri Saksala tekstitti suomeksi sinne, minne tekstiä kaivattiin eli puolet biiseistä. Syystä tai toisesta päädyttiin lopulliseksi esityskieleksi vaihtamaan englanti. Ulkomaat taisivat siintää mielessä, ja tekihän Kalevala toki keikkaa Suomen ulkopuolellakin. Sanoitusten käännöstyö annettiin samoja hommia muillekin tehneen Mats Huldénin vastuulle.

Ei siitä mihinkään pääse, People No Names on aivan mahtava levy!

Wanha Suomi-proge oli siinä

Puoleen kuukauteen tehokuunneltiin siis viisi kotimaista "edistyksellisen" rockin teosta genren kaikkein tunnetuimpien ja ilmeisimpien edustajien takaa. Juuri nyt tuntuu sille, että nämä osaisi normaalista poiketen jopa laittaa paremmuusjärjestykseen, paitsi ykkösen osalta. Alla Apulaissheriffin subjektiivinen rankkaus, joka pätee tällä hetkellä, muttei välttämättä myöhemmin kysyttäessä:

1) Kalevala: People No Names / Kaamos: Deeds And Talks

3) Scapa Flow: Uuteen Aikaan

4) Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

5) Hamlet: Linnanherra

Käsittelyttä sarjassa jäivät ainakin Fantasia, Haikara ja Moonlight, jotka eivät automaattisesti olisi listalla sijoille 6-8 asettuneet. Esimerkiksi Pietarsaarelaisen Fantasian ainut pitkäsoitto ansaitsisi tässä sakissa kiistatta jonkin värisen mitalin.