Tämän jälkeen ei ole kyyti kylmää. Se on täsmälleen sitä minkä ainakin minä tähän poppooseen yhdistän: hämyrokkia, jossa sinällään yksinkertaiset pohjat toimivat alustana venytetyille jamitteluille. Se tarkoittaa pitkiä, näennäisen yllätyksettömästi kompattuja vetoja, joissa pääosaa näyttelee sankarimme pitemmän päälle kohtalaisen tunnistettava sähkökitaran vingutus.
Tämä on musiikkia, joka karkoittanee suuren joukon kuulijoita tiehensä. Nämä vedonnevat tylsyyteen ja mitäänsanomattomuuteen siirtyäkseen omien suosikkiensa pariin. Suosikkien, jotka saattavat olla vaikkapa nykypäivän äärituotettuja, sata tuhatta päällekkäistä raitaa sisältäviä puuromössö"rokkeja", joitten päälle kiekuu joku persoonaton laulaja auto-tunella viritettynä.
No heillä on siihen oikeus ja näin olkoon. Apulaissheriffille kelpaa Youngin kieunta, joksi toki vanhan herrankin laulua voi hyvällä syyllä toisinaan kutsua. Ei tosin juurikaan tällä kolmenkymmenen vuoden takaisella mestariteoksella Ragged Glory (1990).
Ragged Gloryn mankeloimista nyt puoltaa se seikka, että joittenkin huhujen mukaan tänä vuonna tulisi osa 2 aiheesta, tai mahdollisesti uusi, laajennettu painos alkuperäisestä. Tällaista ennakkotietoa Young levitti itse pari vuotta sitten omalla Archives-sivustollaan. Itse asiassa silloisen arvion mukaan päivänvalon piti paistaa Ragged Glory II:lle jo vuonna 2019.
Jatko-osaa ei ole mainittu tässä NME:n huhtikuisessa jutussa, jossa sentään kerrotaan useammasta loppuvuoden julkaisusta kuin yllä kuvailemani nykypumput saavat kauppoihin vuosikymmenessä. Olkoonkin, että kyseessä olisi pelkästään vanhaa kamaa.
Johtopäätöksenä voi todeta, ettei minulla ole minkään valtakunnan käryä, koska saamme lisää Rähjäistä Kunniaa soittimiimme. Jos tämän ukon kanssa jotain onkin oppinut, niin sen ettei mihinkään voi luottaa ennen kuin näkee. Lähihistoriassa etenkin isojen box settien julkaisuaikataulut ovat venyneet ja paukkuneet kuin Olkiluodon kolmosvaiheella konsanaan.
Mutta menenpä takaisin jo saatavilla olevaan musiikkiin ja teen sen omine mielipiteineni, kuten aina. Yhtä juhlaa ei sentään ole tämäkään teos. Maagisen avauksen perään on sijoitettu kaksi vähemmän innostavaa raitaa, jotka muodostavat suvantoa jo näin aikaisessa vaiheessa.
Numerot neljä ja viisi Over and over ja Love to burn jatkavat siitä mihin Country home jätti ja vyöryvät päälle tavarajunan väistämättömyydellä. Taas on hämyä.
Se vaan on jotenkin niin hienoa, kun kappale esitellään peruskuvion ja laulun voimin ja sitten annetaan mennä. Soolo-osasta kehkeytyy pitkä jammailu, joka jonkun minuutin kuluttua päättyy ja palataan seuraavaan säkeistöön.
Tuollaista on meininki parhaimmillaan Niilon kanssa, kun Crazy Horse on messissä. Se vaatinee etenkin livenä bändiltä lujasti sinniä ja rakkautta lajiin, että jaksaa minuutista toiseen runtata samaa sävelseinää pienin vaihteluin ja seurailla mitä maestro milloinkin suvaitsee tehdä. Lopettaako kitarasoolon esimerkiksi viiteen minuuttiin vai jatkaako vielä tovin.
Onneksi tuollaisia muusikoita oli ja on. Vuosimallin -90 Hullu Hevonen oli Ralph Molina (rummut), Billy Talbot (basso) ja Frank "Poncho" Sampedro (kitara). Kaikki osallistuivat taustakuoroon. Molina ja Talbot olivat remmissä yhä viime syksyn Coloradolla, josta kirjoitin tuoreeltaan sen ilmestyttyä.
Love to burnin mitta on kymmenen minuuttia, jolla pääsee lätyn toiseksi pisimmäksi. Pisin ja paras on vielä tulollaan.
Ennen sitä orkesteri raapaisee mm. epävireisten taustahuutojen sävyttämän, räkäisen garage-version Don & Deweyn Farmer Johnista. Young on sellainen seppä takomaan lauluja, että hänen kymmenille pitkäsoitoilleen ei liiemmin ole covereita ripoteltu. Tuossa kuitenkin yksi.
Toinen merkillepantava asia on, että Neil on aina ollut albumityyppi. Hän on kertonut rakentelevansa pääasiassa albumeja, eikä niinkään biisejä. Singlejä on koko uran aikana lohkottu perin maltillisesti tuotannon laajuuteen nähden.
Reipastahtinen ja hyväntuulinen Mansion on the hill on käsittääkseni ainut tältä levyltä napattu, kuluttajien saataville päätynyt sinkku (ellei niitä ollut kaksi). Se feidataan alas alle viiden minuutin, ihan kuin paahtaminen olisi taas jatkunut pitempäänkin, mutta jostain syystä haluttiin jättää se siihen.
Ragged Glory on ilmeisesti ollut tekijälleen tärkeä tuotos tai/ja mielestänsä oivasti onnistunut. Sen materiaalia on siinä määrin laajalti käytetty myöhemmin konserttitilanteissa.
Tuollaista on meininki parhaimmillaan Niilon kanssa, kun Crazy Horse on messissä. Se vaatinee etenkin livenä bändiltä lujasti sinniä ja rakkautta lajiin, että jaksaa minuutista toiseen runtata samaa sävelseinää pienin vaihteluin ja seurailla mitä maestro milloinkin suvaitsee tehdä. Lopettaako kitarasoolon esimerkiksi viiteen minuuttiin vai jatkaako vielä tovin.
Onneksi tuollaisia muusikoita oli ja on. Vuosimallin -90 Hullu Hevonen oli Ralph Molina (rummut), Billy Talbot (basso) ja Frank "Poncho" Sampedro (kitara). Kaikki osallistuivat taustakuoroon. Molina ja Talbot olivat remmissä yhä viime syksyn Coloradolla, josta kirjoitin tuoreeltaan sen ilmestyttyä.
Love to burnin mitta on kymmenen minuuttia, jolla pääsee lätyn toiseksi pisimmäksi. Pisin ja paras on vielä tulollaan.
Ennen sitä orkesteri raapaisee mm. epävireisten taustahuutojen sävyttämän, räkäisen garage-version Don & Deweyn Farmer Johnista. Young on sellainen seppä takomaan lauluja, että hänen kymmenille pitkäsoitoilleen ei liiemmin ole covereita ripoteltu. Tuossa kuitenkin yksi.
Toinen merkillepantava asia on, että Neil on aina ollut albumityyppi. Hän on kertonut rakentelevansa pääasiassa albumeja, eikä niinkään biisejä. Singlejä on koko uran aikana lohkottu perin maltillisesti tuotannon laajuuteen nähden.
Reipastahtinen ja hyväntuulinen Mansion on the hill on käsittääkseni ainut tältä levyltä napattu, kuluttajien saataville päätynyt sinkku (ellei niitä ollut kaksi). Se feidataan alas alle viiden minuutin, ihan kuin paahtaminen olisi taas jatkunut pitempäänkin, mutta jostain syystä haluttiin jättää se siihen.
Ragged Glory on ilmeisesti ollut tekijälleen tärkeä tuotos tai/ja mielestänsä oivasti onnistunut. Sen materiaalia on siinä määrin laajalti käytetty myöhemmin konserttitilanteissa.
On tietenkin ymmärrettävää, että seuraavan vuoden Weldin kattauksesta liki kolmannes oli peräisin täältä. Sen sijaan selkeämpi todiste arveluni taakse on, että myös tupla-CD Earthin (2016) kuudestatoista raidasta kolme tuli näinkin kaukaa.
Saman vuoden Suomen konsertissa peräti joka kuudes esitys (4/25) oli näitä 26 vuotta aiemmin studiolevytettyjä, vaikka äijällä oli takanaan noin 40 albumin katalogi. Vaikka Neil teki tuon kiertueen Promise Of The Realin kera, oli meno huomattavan crazyhorseaanista.
Tunnin urakan viimeisenä kuultavana löytyy luontoa ylistävä ja kunnioittava sekä siitä huolta kantava Mother Earth (natural anthem). Virsimäinen julistus pitää sisällään raskasta asiaa.
Jotten vajoaisi pateettisuuteen ja heittäytyisi hullunsokeaan ylistykseen, kerron siitä pisimmästä vain, että se se vasta on kaikkien NY&CH-rypistysten äiti ja isä, vaikka ajattomia klassikoita olivat saaneet aikaiseksi jo 60-luvulla. Mainitsemani Helsingin keikan varsinainen osuus ennen encorea päättyi juuri siihen.
Tunnin urakan viimeisenä kuultavana löytyy luontoa ylistävä ja kunnioittava sekä siitä huolta kantava Mother Earth (natural anthem). Virsimäinen julistus pitää sisällään raskasta asiaa.
respect Mother Earth
and her giving ways
or trade away
our children's days
Biisiin tiivistyy aika paljon sitä mitä yhtye johtajineen ja pelkkä johtaja itsessään on aina ollut. Jos on rapiat 10 minuuttia aikaa, niin antaa soida. Love and only love.
Ryökäles, että Ragged Glory onkin aivan mahtava levy!
Ryökäles, että Ragged Glory onkin aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Colorado
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti