UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way

Tanakalla rumpukompilla lähdetään liikkeelle, kitarat seuraavat, samoin basso ja piano, viimein myös laulu. Amerikan etelän makuista rockia pursuava Factory blues avaa Creek Road Elevenin kolmannen albumin Somewhere Along The Way (2025).

Seuraavat 50 minuuttia mennään osin samassa hengessä, osin geneerisempää country rockia paahtaen. Paikoin tunnelma on kypsyneempää ja "aikuisempaa" kuin edeltäjillään.

Maturaatio tuo etäisesti mieleen muutaman 1970-luvulla aloittaneen aidon southern rock -pumpun muuttumisen 80-luvulla. Blackfoot flirttaili melodisen hard rockin kanssa, 38 Specialista kehkeytyi hyvinkin kasarihenkinen AOR-bändi. Myös Creek Road Elevenin suunta vaikuttaisi olevan kohti keskitietä.

En nyt onneksi tarkoita 2020-luvun Suomen musiikkimaailman valtavirtaa. Matka vaikuttaisi paremminkin vievän kohti periamerikkalaisesta keskitien rockia. Aikakausi voisi olla viime vuosituhannen loppupuolta, ehkäpä 1980-lukua. Ylipäätään kokemani muutos ei ole kovin merkittävä. Ruoria ei ole pantu vinhasti pyörimään, vaan kurssin korjaus on piiruluokkaa.

Osuvammin kakkua kuvannee se, että yhtye tarjoilee takuutavaraa niille, jotka sen musiikkia tuntevat.

Ensimmäinen kunnolla jysäyttävä biisi tärähtää ennen puoliväliä, numerolla 6. Snake oil man kuljettaa ajatukseni uudestaan Blackfootiin. Heillähän on kappale Rattlesnake rock'n'roller, joka tämän tapaan alkaa banjon näppäilyllä ja jyrähtää intron jälkeen aivan toisenlaiseksi.

Koko kattauksen kovin tykki tulee heti perään. En hevillä usko, että maassamme olisi koskaan tehty autenttisemman kuuloista southern rockia kuin Real good time. Se on paitsi alkuperäisen oloista, myös kerrassaan loistava biisi. Parasta Creek Road Eleveniä tähän mennessä.

Jännästi kolmas parhauteen yltävä raita on noita seuraava Nowhere and back.

Walking back to Georgia viritti minussa kummallisen pohdinnan. Hetken aikaa pähkäilin miksi suomalainen yhtye laulaa noin jenkkiläisesti. Voiko noin tehdä? Mistä lie moinen typeryys päähäni putkahtikin, ajoin sen sieltä vilkkaasti hevon kuuseen. Totta kai noin voi tehdä. Järjetöntä ajatellakaan muuta.

Hidastempoisemman osaston valopilkku on Ilpo Niirasen pedal steelillä maustettu Rollercoaster. Muitakin käypäläisiä levyllä vierailee. Perusketju on tuttu Toni Ruuska, Jyrki Levä, Petri Frestadius, Pete Christiansson, Jani Miinala.

Kokoonpanohan on jo suhteellisen pitkäikäinen. Samalla ryhmällä on painettu keikkaa pian kymmenen vuotta. Ymmärtääkseni ei kuitenkaan millään tappotahdilla.

Myöskään studiossa ei olla varsinaisesti asuttu. Albumit vuosina 2017, -20 ja -25 kertovat tahdin leppoisuudesta. Kalenteriajallisesti uutuuden nauhoitukset kestivät kauan, peräti vuoden ja neljä kuukautta. Mutta kuten sanottua, studiossa ei asuttu. Muu elämä ottaa aikansa.

Somewhere Along The Way on varsin looginen jatke Creek Road Elevenin tarinaan. Hyvää, perin epäsuomalaista musaa erityisesti tien päällä nautittavaksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Creek Running Again
• UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Riimejä Ja Riitasointuja
• LEVYT - Blackfoot: Marauder

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Creek Running Again

Taas virtaa puro. Se virtaa pakottoman tuntuisesti latvoilta alas asti, suht' tasaiseen, ilman korskeita putouksia, paikoin verkkaisemmin, paikoin vuolaammin, kertaalleen peilipintaiseksi suvannoksi jarruttaen.

Creek Road Elevenin toinen albumi Creek Running Again (2020) ei jätä kylmäksi, ainakaan tällaista etelän meiningistä innostuvaa harrastelijaa. Jo pelinavaus The Long Harvest (2017) ilahdutti Apulaissheriffiä huomattavammin kuin kovinkaan moni tuoreehko tuttavuus. Kakkoslätkä ei latista tunnelmaa piiruakaan.

Tietyllä tapaa Saara-Maria Hasun kansimaalaus kuvaa sisältöä oivasti. Kaiuttimista tai kuulokkeista pursuaa selväpiirteistä, soittimet toisistaan erottelevaa, värikästä ja vaivatta soljuvaa soitantaa.

Mitenkä tätä Creek Road Elevenin "southernilla maustettua country rockia" kuvailisi sellaiselle, jolle tapaus on vielä tuntematon? Koitan hieman yksinkertaistaen sijoittaa orkesterin tuntemalleni musiikkikartalle. Pidätän itselläni oikeuden mennä niin sanotusti metsään.

Ajatelkaa jalkapallokenttää ja sinne yhdelle maalille Mikko Kuustonen, jonka takana rajan ulkopuolella lymyää J.Karjalainen. Seuraavaksi kuvitelkaa vastakkaiseen päähän rangaistusalueelle aavistuksen raskaampaa kotimaista paahtoa edustanut Gringos Locos.

Tämän jälkeen napatkaa mielikuvituksestanne annos Amerikkaa, isompi annos mitä mainitut kotimaiset yhteensä sisältävät. Sirotelkaa se pelialueelle. Täsmennettynä, sijoittakaa mielessänne kentän toiselle sivurajalle Lynyrd Skynyrd ja toiselle The Eagles.

Creek Road Eleven esiintyy tällaisen estradin keskiympyrässä ottaen välillä sivuloikkia kaikkiin suuntiin. Laidat ovat päätyjä lähempänä.

Debyyttiin verrattuna liikutaan jonkin verran enemmän country rockin kuin southernin suunnalla. Ero ei ole merkittävä, mutta merkille pantavissa. Change my mind on peräti slovari, jollainen ykköslevyltä puuttui. Reippaampia numeroita on jotakuinkin saman verran kuin sillä.

It's shining now polkaistaan käyntiin pelkän kitaran voimin. Alkuriffistä tulee välittömästi mieleen Kolmannen Naisen Kerro missä viisaaksi tullaan. Vaikutelma katoaa viiden sekunnin kohdalla, kun koko ryhmä alkaa veivata. Petri Frestadiuksen urku ujeltaa maukkaasti, samoin Toni Ruuskan ja Jyrki Levän kitarat, joitten soundi on niin etelää että. Pete Christiansson bassossa ja Jani Miinala kannuissa jatkavat vanhaan malliin kiitettävästi. Kokoonpano on siis ennallaan.

Kaiken kaikkiaan sovitukset ovat huolella ja hyvällä maulla väsättyjä. Jo mainitun instrumentaation lisäksi Frestadius soittaa myös pianoa. Päävokalisti Ruuska heittää sinne tänne lyhyesti huuliharpulla. Vierailijoita löytyy taustalauluun, mandoliiniin, pedal steeliin, viuluun ja lisäperkussioon. Tunnetuin ulkobändiläinen lienee Tapsa Kojo, jonka haitari värittää kappaletta Any chosen way.

Vankat erityismaininnat menevät tuotannolle, äänitykselle ja miksaukselle. Paremmin ei noita levynteon teknisiä vaiheita olisi voinut läpi viedä.

Kun ylen herkästi bongailen samankuuloisuuksia tuntemaani musiikkiin, mainitsen vielä sen, että Night trainin alku yrittää kaivaa muistin sopukoista jonkun hitaamman biisin 70-luvun alkupuolen Rolling Stonesilta.

Toinen junaralli Slow down train on se hetki virrassa, kun puron kyyti yltyy liki koskeksi. Tällaisen könkään uskaltaa kuka tahansa laskea. Jos siinä sattuu kanootti kupsahtamaan ja vaatteet kastumaan, ei haittaa. Kuunnelkaapa.

EDIT 12.9.2023: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Creek Running Again siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest

Se oli marraskuuta -19, kun seurailemani Retrokkiblog julkaisi kirjoituksen jonkin ihme Creek Road Elevenin esikoisalbumista, joka oli ilmestynyt yli kaksi vuotta aiemmin.

Tavallisesti itselleni outojen tapausten kohdalla vilkaisen otsikon ja kuvat sekä pikaisesti silmäilen juttua. Siihen se sitten usein jääkin. Tässä tapauksessa CD:n puoleensavetävän erilainen kansikuva ja blogistin tägäys "southern rock" saivat lukemaan huolellisemmin.

Kun ei kiinnostus lukemalla kaikonnut, oli seuraava askel kuunnella pitkäsoitto verkosta. Sen jälkeen kihelmöikin jo siinä määrin, että tuli asiaa levykauppiaalle. Tähän tapaan varsin nopealla aikataululla hyllyyn päätynyt The Long Harvest (2017) taitaa olla omakustanne. Oli tahi ei, taiten tuotettu pläjäys se on sekä musiikillisesti että kansiltaan.

Debyytiksi soitanta kuulosti korviini heti ensi kierroksella epäilyttävän valmiilta. Ajattelin, että kaverit eivät taidakaan olla mitään bändipuuhia aloittelevia, parikymppisiä julleja. Valokuvat orkesterista puolsivat vastaansanomattomasti tätä arviota.

Creek Road Eleven on perustettu jo 2013. Kitaristi-laulaja ja pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska oli tätä ennen vaikuttanut useissa kokoonpanoissa. Sama pätee muihin ryhmän jäseniin, joita Ruuska harkiten kasasi kokoon, kirjoittamansa uuden materiaalin taakse.

Toiseen kepakkoon tarttui stilikkaakin käyttävä Jyrki Levä ja bassoon Pete Christiansson. Rumpujakkaralle istahti Jani Miinala ja kvartetti oli koossa. Pari vuotta myöhemmin saatiin vielä valitun genren kannalta oleellinen, etten sanoisi pakollinen vahvistus, kun pianisti-urkuri Petri Frestadius liittyi orkesteriin.

Levynteko oli lopulta aikava prosessi, kun kalenteria katsoo. Nauhoituksia suoritettiin reilusti yli vuoden aikana silloin tällöin, milloin ehdittiin. Kymmenestä kappaleesta seitsemän on Ruuskan käsialaa, loput Levältä (yhden sanoituksen kreditit jaettuna Jari Monosen kanssa).

Entäs varsinainen asia? Creek Road Elevenillä on kypsä ja tyylitajuinen ote hommaan. Myös laulupuoli toimii oivasti. Ainakaan meikäläisen kielipää ei mene solmuun tankeroinnin takia. Kaiken kaikkiaan meininki on ehtaa sitä itseään, eteläisittäin maustettua kantrirokkia kuten he itse sen määrittelevät.

Minusta kiekko tuntui alkuun kovinkin southern rockilta, ehkä mainion avauksen, Long straight highwayn johdattelemana. Vetävine riffeineen ja ylipäätään komiasti soivine kitaroineen sen vaikutteet tuntuvat tulevan vahvasti Floridasta, josta iso osa alan huippuja 70-luvulla ponnisti esille. On tanakkaa perusjytää kerrassaan.

Selkeimmin samasta osoitteesta kumpuavat hyvin hytkyttävä Bad monday, lopussa iloisen freebirdiäänisesti ranttaliksi pantava Homesick blues sekä hännille sijoitettu Don't call back. Piano kilkkaa ilahduttavasti kahdessa ensin mainitussa. Muutamat lyhyet, sinne tänne sijoitellut melodianpätkät ja kitaran iskut tuovat etäisesti mieleen Lynyrd Skynyrdin. En lähde arvailemaan onko tällaisia viittauksia heitelty soppaan tarkoituksella vai ovatko ne siellä tekijöiden tarkoittamatta.

Sinking ship perustuu yksinkertaisuudessaan makeaan riffiin ja ryttyyttää rennosti. Veto on toimivaa ränttätänttää, johon on istutettu kantrisävyjä ja jonka kruunaa Frestadiuksen urkutyöskentely. Tämä voisi olla koko paketin helmi.

Under the full moon on hauska tapaus. Pari ensimmäistä sekuntia tuo ovelasti mieleen Michael Jacksonin Billie Jeanin, mikä vaikutelma onneksi (?) katoaa pian. Basso ja rummut vievät tätä letkeästi. Kuusikieliset ovat pienemmässä roolissa, ikään kuin värittämässä kokonaisuutta. Reseptiin ei tarvita höysteeksi kuin pari torven töräystä ja tunnelma kääntyy soulahtavaksi.

Vierailevat puhaltajat ovat Luukas Methuen trumpetissa ja Sami Leponiemi saksofonissa. Lisäksi Abdissa Assefa kävi congaamassa ja tamburoimassa.

Toinen vierastyövoimasta hyötyvä kappale on rempseänä kantrina kulkeva Faded photos, jossa Tauri Oksala tiluttelee muikeasti banjolla. Pitihän tällaiselle levylle tuo periamerikkalainen instrumentti saada mukaan.

Loput kolme numeroa sijoittaisin kantrirokkilokeroon, johon en ole liiaksi jotain Neil Youngia enempää perehtynyt. Ilmeisesti olisi syytä.

Apulaissheriffistä on aavistuksen ikävää, ettei tällainen musiikki saa kovin suurta jalansijaa Suomessa. Creek Road Eleven on yhden levyn perusteella erinomainen lisä kotimaiseen juurimusiikin tarjontaan. Itse asiassa täksi vuodeksi suunnitellulta toiselta pitkältä on myös erittäin maittavia näytteitä jo tarjolla mm. Spotifyssä. Odotan kieli pitkällä tulevaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...