LEVYT - Jimmy Nail: Crocodile Shoes

On aika paneutua brittipoppikantrituotteeseen, jonka kappalelistalla vilisee krokotiiliä, lehmipoikaa, enkeliä ja lohikäärmeitä.

Noista yhdestätoista kolme on Paddy McAloonin käsialaa. Kaverihan oli Briteissä kohtalaista menestystä 1980- ja 90-luvuilla kohdanneen, ns. parempaa poppia tehneen Prefab Sproutin perustaja ja johtaja. Joku voisi arvostaa hänen kynänjälkeään jonkinlaisena suosituksena Jimmy Nailin musiikille, jos muutoin kokisi arveluttavaksi lähteä tutustumaan kevyen draamakomedian näyttelijänä paremmin tunnettuun laulajaan.

Listasijoituksilla mitattuna Nail kyllä peittosi Prefab Sproutin. Esimerkiksi tämä Crocodile Shoes (1994) on myynyt kolminkertaista platinaa saarivaltakunnassa. Tosiasiaa en tosin pidä minkään valtakunnan suosituksena mihinkään. Olkoon siinä muistutuksena hepun kotimaassaan nauttimasta huimasta suosiosta.

Solisti itse kirjoitti numeroista kuusi kokonaan ja yhden osittain.

Sankarin oikea nimi on James Michael Aloysius Bradford, mitä en tiennyt. Hänet sarjassa Näkemiin vaan, muru! pinnalle nostaneen roolihahmon oikea nimi oli Leonard Jeffrey Osbourne. Suorapuheinen rakennusmies tuli TV:stä tutuksi lempinimellään Oz.

Murun toisella (1986), vai oliko jo ensimmäisellä tuotantokaudella Oz pyysi jätkien kapakkakeikalla päästä luikauttamaan baarissa esiintyneen bändin kanssa. Esitys vakuutti Apulaissheriffin viimeistään Suomen TV:n uusintakierroksella 90-luvulla.

Seuraava törmäyksemme sattui niin ikään YLE:n myötävaikutuksella. TV2 näytti Krokotiilikengät lähempänä vuosituhannen vaihdetta. Tällä kertaa pyörittiin viihdeteollisuuden parissa ja Nail pääroolissa esitti Jed Shepperd -nimistä tehdastyöläistä, josta kehkeytyi C&W-tähti. Käsillä oleva albumi on sarjan soundtrack ja se julkaistiin oikean ihmisen nimissä, ei roolihahmon.

Krokotiilikenkien maailma ja juoni värittävät vahvasti mielipidettäni levystä. Niin tekevät varmaan myös siviilielämän tapahtumat noihin aikoihin. Muistoja pätkähtelee mieleen CD:tä kuunnellessa.

Sivumainintana, on hauskaa miten musiikki joskus saattaa leimautua tiettyyn paikkaan, autolla ajaessani kun soitin on melkein jatkuvasti päällä. Vuosia myöhemmin jonkin tietyn biisin kuuleminen saa aivot muistuttamaan, että olin siellä ja siellä tämän soidessa.

Luulen, että Crocodile Shoes ei olisi minulle niin iso, jos ilman mainittuja viitekehyksiä siihen tutustuisin tänä päivänä. Tavallaanhan kyseessä on melko heppoista kantrin ja brittipopin yhdistelmää, jonka arvoa monen voi olla hankala nähdä, tai vähintäänkin tunnustaa näkevänsä.

Asiaa voi tarkastella suomalaisesta näkökulmasta. Kukahan meillä voisi olla paras esimerkki artistista, joka tuotannossaan on yhdistellyt amerikkalaista kantrimeininkiä kotimaansa musiikkiperinteeseen. Kysymys on tietysti retorinen.

Ainakin itselleni tulee ensimmäisenä mieleen Kari Tapio, jonka arvostus on meillä katossa varsinkin tiedätte-kyllä-minkä jälkeen. Tuotantoaan en tunne riittävästi uskaltautuakseni tekemään perskohtaisia arvioita taikka vertailuja miesten välillä.

Palatakseni aiempaan videoklippiin, Murussa Ozin toverit olivat puulla päähän lyötyjä, jotta miten noin ruma mies voi laulaa noin kauniisti. Taisi käsikirjoittaja osua (ilmeistä sanaleikkiä käyttäen) naulan kantaan.

Herran viehätyksen täytyy osaksi perustua tuohon kontrastiin. Hän vetää tarvittaessa aika korkealta kuten voi todeta esimerkiksi raidoilla Only one heart tai Love will find someone for you. Oppikirjan mukaan puhtaasti ei ehkä mennä, mutta milloinpa se olisikaan ollut laadun merkki. Ääni on sielukkuutta pullollaan, mikä harvoin on haitaksi.

Only one heart on muuten duetto Margo Buchananin kanssa. Skotlantilainen antoi Krokotiilikengissä lauluäänen roolihahmo Carmel Cantrellille, jota näytteli amerikkalainen Amy Madigan. Buchanan on kunnostautunut lähinnä taustalaulajana, eikä ihan tuntemattomien tyyppien takana. CV:stä löytyy monien muiden joukosta Tina Turner, David Knopfler, Deep Purple ja Pet Shop Boys.

Jostain syystä ei huvita tai en osaa enempää yksittäisiin kappaleisiin tarttua. Tapana on sentään ollut biisilinkki näihin turinoihin sisällyttää. Olkoon se muusta materiaalista jonkin verran poikkeava ja erottuva Don't wanna go home, joka on tainnut poimia valtameren takaiset vaikutteensa vähän eri suunnalta kuin muut. Soul-tuuli puhaltaa oikein piristävästi.

Krokotiilikengät menestyi sen verran mukavasti, että sarjaa tuotettiin toinenkin kausi parin vuoden päästä alkuperäisestä. Liekö tuo ollut omaan makuuni karvan verran kehnompi pläjäys, kun ei siitä kosolti ole muistijälkiä nuppiin jäänyt. Joka tapauksessa sen soundtrack, Crocodile Shoes II (1996) on mielestäni selvästi vaatimattomampi levytys.

Lopuksi, tehkää huviksenne kuvahaku "jimmy nail tony adams". Saatte todistuksen sille, mikä pisti silmääni jo parikolmekymmentä vuotta takaperin. Arsenalin ja Englannin maajoukkueen legendaarista topparia voisi ulkonäön perusteella luulla Jimmyn veljeksi.

Ei pidä ihmetellä miksi juuri Nail on ensimmäinen britti koko blogissa, sillä Crocodile Shoes on aivan mahtava levy!