27 huhtikuuta 2020

LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Bayou Country

Olenkohan ainut CCR:n korkealle rankkaava musiikinharrastaja maailmassa, joka ei ikinä opi kuvan perusteella tunnistamaan muita jäseniä kuin sen muutaman tyypin? Olenko yksin myös sen kanssa, etten muista lunttaamatta kumpi niistä ei-veljeksistä soitti bassoa ja kumpi rumpuja?

Tässäpä takakansiotoksena kaikki neljä herraa ja kolmet ajanmukaisen muhkeat viikset. Siitä voi kukin yrittää löytää rumpali Doug Cliffordin, basisti Stu Cookin, rytmikitaristi Tom Fogertyn ja sen muutaman tyypin.


Creedence Clearwater Revival julkaisi erinomaista vintagea -68 olevan debyyttilevynsä jälkeisenä vuonna vaatimattomat kolme LP:tä. Taso oli tiuhasta tahdista riippumatta järjettömän, suorastaan ylimaallisen hyvä. Tammikuussa ilmaantui kauppoihin Bayou Country (1969), josta nyt jotain.

Se oli ensimmäinen Apulaissheriffin haltuun päätynyt CCR-vinyyli. Seikalla saattaa olla oma osansa siihen, että levy on edelleen itselleni yhtyeen tärkein. Uskallan tästä huolimatta arvioida, että musiikki sittenkin on ratkaissut asian.

Biisejä kiekolla on vain seitsemän, mutta silläkin saivat puoli tuntia kirkkaasti täyteen. Keskimääräisen kappalepituuden noustessa lähes 5 minuuttiin voi päätellä, että aivan kevyttä kenttäpoppia ei tehty. Toisaalta järin sumuisesta happokamastakaan ei ole kyse, vaikka elettiin 60-luvun loppua ja vieläpä San Franciscossa. Siis sakeimpaan hippiaikaan ikonisimmassa hippikylässä.

Onpa Bayou Country silti Creedence-mittarilla hämyisintä soitantaa kautta aikain. Vaikutelma saatiin aikaan lähinnä kitarasoundeilla ja -efekteillä sekä parilla varsin unenomaisella, pitkällä numerolla. Ainut kepeä poprokkiralli on kaikkien tuntema Proud Mary, joka näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta jaksaa kestää aikaa ja lukemattomia kuunteluita.

Maailmassa on tiettyjä esiintyjiä, joitten albumit säilyttävät alkuperäisen sisältönsä lukuisten uudelleenjulkaisujenkin tapauksessa. Niin toimittiin myös CCR:n kanssa aina vuoteen 2008 saakka. Tällöin ilmestyneiden 40th anniversary editioneiden hännille naulattiin joitain bonuksia. Bayou Countryn kohdalla nämä valitettavasti ovat viimeistä lukuunottamatta täysin turhia.


Kuten yllä olevasta listasta näkyy, ovat ne pari pitkää vetoa Graveyard train ja Keep on chooglin'. Näille on yhteistä sijoittuminen LP:n puoliskojen viimeisiksi raidoiksi. Kummassakin on hypnoottinen, loppuun asti samana toistuva rytmityksensä. Se muuan tuuttaa huuliharppusoolot molempiin.

Graveyard trainin bassotus ansaitsee erityismaininnan. Siinä - hmm, tarkistan... - Stu Cook jaksaa painaa koko 8½-minuuttisen samaa kuviota, mikä minun maailmassani on merkittävässä asemassa tekemässä tästä isoa. Hapokastakin on.

Born on the bayou svengaa kuin hirvi ja saattaa olla universumin paras CCR-biisi. Sen muutaman laulusoundi on kerrassaan omaa luokkaansa jopa omalla asteikollaan. Sama pätee kitaran hypistelyyn. Miltei yhtä letkeä poljento kuljettaa Bootlegiä, joka yksinkertaisempana lurituksena ei tietenkään yllä levyn avauksen tähtitieteelliselle tasolle.

Ainut ei-originaali albumilla on Little Richardin Good golly miss Molly. Kvartetti oli mestari versioimaan muitten teoksia vähintään yhtä kovina kuin alkuperäiset. Mollyn lisäksi ajattelen tähän sarjaan kuuluviksi sellaiset myöhemmin levytetyt lainat kuin I heard it through the grapewine (mm. Gladys Knight & The Pips ja Marvin Gaye) sekä Night time is the right time (mm. Nappy Brown ja Ray Charles).

Vastapainoksi Ike & Tina Turner mahdollisesti pesivät Creedencen omalla hurjalla tulkinnallaan Proud Marystä. Eikä ollut kehno myöskään Hanoi Rocksin Up around the bend.

Soittoaikaa tarjoan sielukkaalle bluesille Penthouse pauper. Sen muutaman tyypin kitara raastaa tuossa perin julmasti.

Toistetaan lopuksi henkilökunnan tunnistusharjoitus levyn räjäytetystä etukannen kuvasta. Siinäkin on ropaus San Franciscon psykedeliaa.


Sinällään on mielenkiintoista kuinka länsirannikon miehet, tietenkin se muuan pääasiassa haki teemaa LP:lle bayoulta. Suotyyppiä on lähinnä Yhdysvaltain kaakkoiskulmalla, etenkin Louisinan osavaltiossa, Mississippi-joen suistossa, missä John Fogerty ei ollut tuohon mennessä vieraillut. Se on vähän kuin Junnu Vainio Kotkasta olisi sanoittanut "on kotiseutu mulla tuolla, Peräpohjolassa", mitä ei tehnyt.

Tai sitten joku Mika Waltari olisi kirjoittanut romaanin muinaisesta Egyptistä.

Kaikki yllä kerrottu huomioiden, Bayou Country on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti