LEVYT - Irwin Goodman: Reteesti Vaan

Olin pitkään siinä uskossa, ettei Suomessa ennen 70-luvun alkua tehty niin hyviä albumeita, että sellaisesta voisi blogin LEVYT-sarjassa jorinoida. Tämä harha katosi keväällä, kun kuuntelin Lapin hiihtoreissun autoviihdykkeenä massoittain Irwiniä.

Tuolloin minulle valkeni, että Reteesti Vaan (1968) on helposti hehkutusjutun arvoinen.

En toki ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Osa lauluista tuli tutuksi jo vuosikymmeniä sitten. Koko pläjäykseen perehdyin ensimmäistä kertaa 2010-luvun alkupuolella. Rohkenin silloin investoida Goodmanin tuotannon pieniä poikkeuksia lukuunottamatta täydellisesti kattavaan 14 CD:n laatikkoon. Se sijoitus ei mennyt hukkaan, enkä nyt puhu rahallisesta arvosta.

Boksi sisältää lähes kaiken Irwinin levyttämän musiikin lisäksi aivan erinomaisen kirjan elämäkertoineen, tarkkoine kappaletietoineen, ynnä muine lisukkeineen. Laatu huokuu kaikkialta.

Kuuntelumielessä bokseissa on huonotkin puolensa. Levykokonaisuuksien hahmottaminen vaatii yleensä hieman vaivaa. Joskus albumiraidat ovat eri järjestyksessä kuin alun perin, jopa eri kiekoille hajautettuna. Tässä tapauksessa ongelmat ovat liki olemattomat. Käsiteltävä LP on sijoitettu lootan kolmannen CD:n keulille.

Vain Elämää - Kootut Levytykset 1965-1990 (2010) on tuhti tuote.

Reteesti Vaan on tekijänsä neljäs pitkäsoitto. Se ilmestyi kutakuinkin kaksi vuotta debyytin Irwinismi (1966) jälkeen. Musiikkirintamalla Irwin oli vaikuttanut enemmän ja vähemmän 60-luvun alusta lähtien. Jotain puuhastelua asian tiimoilta tapahtui jo 50-luvulla.

Voidaan siis puhua jo suhteellisen kokeneesta konkarista alalla. Ja sen kuulee. Jos kolme ensimmäistä lättyä ovat vähän sitä ja jonkin verran tätä, on tämä neljäs niihin verrattuna omaa luokkaansa. Homma on tukevasti hanskassa. Melkein rohkenisin väittää, että kokonaisuutta ajatellen tukevammin kuin koskaan myöhemminkään.

Irwinin levytysten perisynniksi muodostui 70-luvulla raju epätasaisuus. LP saattoi sisältää pari aivan loistavaa rallia, paljon kasvotonta massaa ja muutaman surkean rimanalituksen. Tekemisestä paistoi usein läpi väkisellä puurtaminen.

Reteesti Vaan ei moiseen sorru. Kaksikolla Antti Hammarberg - Vexi Salmi oli sitä tehdessään kokemusta, intoa ja taitoa ja myös tarve saada aikaan jotain tusinatavaraa kummempaa.

Koko setti on Goodmanin säveltämää ja Salmen sanoittamaa. Ensin mainittu jää usein huomioimatta taiteilijan persoonallisen äänen ja tekstittäjän nokkelien lyriikoiden varjossa. Kyllä laulu melodiankin tarvii, ja niitä Irwin totisesti osasi tuottaa. Miettikää nyt vaikka millainen sävelmä on Juhlavalssi. Aika komea. Suorastaan upea.

Kahden tyylikkään tangon (Tukku seteleitä ja Tango Kauhajoen kasinolla) lisäksi se poikkeaa tyyliltään levyn yleisestä linjasta. Enimmäkseen Reteesti Vaan kulkee jonkinlaisena folk-iskelmänä. Rokkaavana humppana tai humppaavana rokkina.

Sanoitusten osalta pysytään reilusti laadukkaan puolella. Veikkaan, että Salmi paneutui asiaan aivan toisella tapaa kuin kymmenisen vuotta myöhemmin, jolloin töitä vaivasi paikoin liukuhihnamaisuus. Ainut itseäni epäilyttävä kohta koko 35 ja puolen minuutin aikana on Kauhajoki-tangon rusinapullapuhe. Jääköön siteeraamatta.

Sen sijaan nostettakoon esiin muutamia herkullisimpia rivejä. Legendaarinen Ryysyranta saa lisäpotkua mm. seuraavista:

limppuunkaan ei riitä

puhdasta ruista

jauho on sekoitettu

Kainuun puista

havupuu setsuurin ravittaa

olet maamme armahin Suomenmaa

Ja näistä:

koska lehmä ei lypsä

niin tyhjä maitokannu

ois muuten ehkä ruostunut kokonaan

mutta siitä on värkätty

pontikkapannu

iloa murheisiin tiputtelemaan

Vastaavaa teksti-ilottelua on pullollaan koko äänite.

Kauttaaltaan toimivista sovituksista vastaa pääosin Jaakko Borg (7 kertaa), lisäksi Heikki Laurila (3) ja Rauno Lehtinen (2). Soittajisto vaihtelee pitkin matkaa. Kauhansa soppaan upottavat ihan vain jonkun mainitakseni Paroni Paakkunainen (huilu), Juhani Aaltonen (foni), Juhani Aalto (pasuuna), Ossi Runne (trumpetti) ja pitkä lista muita. Huomataan runsas puhaltimien käyttö.

Kaksi kolmannesta biiseistä julkaistiin seiskatuumaisilla, osin jo vuoden -67 puolella. Älppäriä varten rakennetuista, vähemmän tunnetuista tuon kuultavaksi Pirskeet. Se edustanee taiteilijan tuotannon sitä osaa, joka on miltei kaikille suomalaisille tuntematonta.

Niin rutkasti ennätti tämä mies saattaa nauhalle ikivihreitä hittejä, että paljon on väkisellä jäänyt pimentoon. Arvaan menusta löytyvän yleisemmin tuttuja 3-4 kappaleen verran.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll
• LEVYT - Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

LEVYT - Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Onko liian provosoivaa vastata Pekka Pohjola, jos kysytään suosikkia kaikkien aikojen kotimaiseksi klassisen musiikin säveltäjäksi? Luultavasti on, mutta taas toisaalta ei niin kauhean kaukaa haettua.

Yhtenä esimerkkinä ja siihen rajoittumatta nyt jalustalle nostettavan LP:n Harakka Bialoipokku (1974) avaava Alku olisi kehnohkolla lajituntemuksellani kuviteltavissa vaikkapa Chopinin kirjoittamaksi. Rauhaisasti käynnistyvä pianoteos väläyttää ennen finaaliaan hieman jykevämpiäkin sävyjä.

Se myös esittelee jonkin teeman tai sävelkulun tai soinnun, ehkä sointuyhdistelmän, joka toistuu albumilla pieninä variaatioina. Tällaisia vaikutelmia saan kuunnellessani. Eli joku pätkä tuntuu tutulle, muttei oikein saa kiinni mistä. Ammattilaiset pystyisivät selittämään tarkemmin ja osoittamaan kyseisenlaiset kohdat Harakalta.

Tapa on ymmärtääkseni yleisesti käytetty klassisessa musiikissa, ainakin siellä perinteisemmällä osastolla. Nykytaiteista en tiedä.

Tapa ei ole vieras myöskään populaaripuolella, etenkään progressiivisessa rockissa. Yleensä Pohjola luokitellaankin progesiiloon. Hänen soolotuotantonsa on kuitenkin siinä määrin monimuotoista ja rikasta, että edes yhdistelmä proge+klasari ei riitä sitä kuvaamaan. Tälläkin levyllä soi lisäksi kelttiläinen kansanmusiikki ja jazz. Vähintään nuo.

Harakka Bialoipokku käytiin nauhoittamassa Tukholmassa kuten niin moni saman aikakauden klassikko (esim. Wigwamin Nuclear Nightclub). Love Recordsin yleismies, Wigwam-basistina Pekkaa seurannut Måns Groundstroem tuotti ja soittopuolesta huolehti puhaltajavoittoinen nippu huipputekijöitä:

• Paroni Paakkunainen, baritoni- ja alttosaksofoni + huilu
• Eero Koivistoinen, tenori-, sopraano- ja sopraninosaksofoni
• Pekka Pöyry, altto- ja sopraanosaksofoni
• Bertil Löfgren, trumpetti
• Coste Apetrea, kitara
• Tomi Parkkonen, rummut + perkussiot

Säveltäjä itse vastasi pianosta ja bassosta sekä sovituksista.

Jos kohta Harakka onkin teemallinen kokonaisuus, se ei ole sitä tarinaltaan. Totuus on, että biisinimiin upotetut ja kansilehdykässä kertomukseksi avatut harakan seikkailut eivät liity Pohjolan tuotoksiin millään tavalla. Juttu on silloisen tyttöystävän, Liisa Kuritun itsenäisesti kirjoittama ja se otettiin tässä yhdenlaiseen hyötykäyttöön.

Maestro itse myöntää yhtenäisen musiikillisen konseptin kestäneen vain vinyylin A-puolen verran, siis numerot 1 - 4. Petri Nevalaisen kirjassa Bassokenraali hän luonnehtii loppuja täytekappaleiksi. Tuo on kova lausunto, jonka osalta kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä. Apulaissheriffin arvoasteikolla B-sivulta löytyy albumin kerma. Ehkä termi täytekappale ei pitänyt sisällään väheksyntää vaan tuon irrallisuuden muusta.

Hereilläkin uni jatkuu on etenkin lopultaan silkkaa jazzia. Ja ah, kuinka hyvää jaskaa näin rock-orientoituneen kuulijan korvin. Parkkonen ja Pohjola svengaavat niin, että heikompaa hirvittää. Vaskisektio päräyttelee päälle rivakalla otteella.

Sekoilu seestyy perustuu pitkälti Coste Apetrean kitaralle. Aavistuksen tasoa laskevasti siihen on sijoitettu pitkähkö bassosoolo.

Elämä jatkuu on mielestäni yhdenlainen perusmalli Pohjolan töissä. Lyhyttä melodian pätkää soitetaan toistuvasti eri instrumentein, sitä hiukan muutellen. Biisi tuntuu pikku hiljaa kasvavan koko lähes kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan. Lopulliseksi tuntumaksi saadaan jylhä ja roteva.

Julkaisun aikoihin Love viritteli yhteistyötä brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Tätä kanavaa hyödyntäen julkaistiin joitain suomalaisia älppäreitä saarivaltakunnassa, niin myös jutun kohde. Vaikeaksi koettu nimi vain muutettiin. Englanninkieliseksi otsikoksi tuli B The Magpie.

Iso menestys ulkomailla jäi saavuttamatta, mutta kuvio poiki kontaktin Mike Oldfieldiin. Tämän aloitteesta herrat vierailivat kertaalleen toistensa levyillä ja Pekka kiersi Oldfieldin yhtyeen kanssa Eurooppaa.

Bassokenraalin nauttimasta arvostuksesta kielii myös vuonna 1974 kaavailtu, mutta toteutumatta jäänyt työtarjous Frank Zappalta.

Kotimaassa Pohjola ehti olla monessa mukana. Wigwam-pesti kesti nelisen vuotta päättyäkseen juuri ennen Harakkaa. Omaa hyllyä tarkastellen mainitsen muista vain Jukka Tolosen, Jim Pembroken, Dave Lindholmin, The Groupin, Vesku Loirin, Harri Marstion ja Pedro's Heavy Gentlemenin. Nuo muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta.

Lämpimimmin suhtaudun kuitenkin miehen soolotuotantoon, joka sisältää helmiä vielä vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Luulenpa palaavani näitten ääreen joskus tulevaisuudessa.

Olen muuten sitä mieltä, että Harakka Bialoipokku on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
• LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica
• WANHA SUOMI-PROGE #3 - Hamlet: Linnanherra

WANHA SUOMI-PROGE #4 - Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

Leino, Merikanto, Jean Pierre Kusela, Varpunen jouluaamuna ja huilu. Semmoisia tullee ensimmäisinä mieleen Vesa-Matti Loirin lavea-alaisesta panoksesta musiikin saralla. Monenlaista siis löytyy miehen diskografiasta. Siellä kummittelee myös ainakin yksi käynnissä olevaan sarjaamme istuva tuotos, joka näin valikoitui neljännen jakson aiheeksi.

Loirin ja Matti "Rag" Paanasen nimissä tuli ensin mainitun Turun kaupunginteatterin pestin aikaan ulos hulppeasti nimetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus (1974).

Tähän mennessä on käyty läpi Kaamoksen pop-, Scapa Flown folk- ja Hamletin heavy-vaikutteista progea. Nyt on vuorossa jazzilla höystettyjä progressiivisia lastenlauluja. Aivan salonkikelpoisimmassa päässä - mitä ikinä se tarkoittaakaan - lastenmusiikkigenreä ei kuljeta.

Albumin läpi kantava teema Ynjevi-pojan karkaamisesta kotoaan ei aivan vertaudu H.C.Andersenin klassikoihin. Yhtä kaikki, satuna sitä on pidettävä. Poikanen ramppaa Odysseuksen tavoin läpi harharetkensä, kohdaten muitten koettelemusten joukossa sinappikäärmeitä ja jättiläishyttysen. Loppu näyttäytyy onnellisena ja jotain opitaan, kuten tapana on.

Vaikea sanoa paljonko tarinaan on leivottu parodiaa, joksi teos olisi yksinkertaisinta luokitella. Aikuisesta näkökulmasta huumoria tuntuu mukaan sirotellun, lapsen mielipidettä Apulaissheriffi ei osaa kertoa kuultuaan levyn ensimmäistä kertaa reilusti yli nelikymppisenä. Itse asiassa jää epäselväksi mikä ajatellun kohdeyleisön ikähaarukka aikoinaan mahtoi olla.

Tekstitystyylistä kertonee ote aivan sadun alusta, laulusta Kotoa lähtö. Loppusoinnuilla leikittely saa tarkkaavaisemmankin kuulijan ymmärtämään muuta kuin mitä tosiasiassa on nauhalle lausuttu.

Ynjevi reppunsa pakkasi

ja karkasi yöhön mustaan

torpan nurkalla kakkasi

ja lirutteli usvaan

Nokkelaa riimittelyä on viljelty enemmänkin. Suklaamanner-kappaleessa, siis melko aikaisessa vaiheessa tarinan sankarin pakomatkaa, on jo havaittavissa koti-ikävän ensimmäisiä aaltoja.

Ynjevi suklaata airolla löi

oi kun perunan sais

olis makkarailta

ja äiti plättyjä paistais

Musiikillisesti aineisto on kunnianhimoista ja vaativaa. Nyt ollaan paikoitellen varsin syvällä häröosastolla. Koko projekti oli jazz-taustaisen Paanasen ideoima, säveltämä ja sanoittama. Loiri suostui solistiksi tämän pyynnöstä.

Myöhemmistä Ragin saavutuksista voi esimerkeiksi nostaa "tavanomaisempien" sävellystöiden rinnalle useita sinfonioita sekä suuren joukon runo- ja aforismiteoksia. Taidemaalarinakin hän on kunnostautunut.

Musiikkinäytteeksi napataan Jättiläishyttynen, joka starttaa vetävästi marssirummuin ja torvin epävireisen surinan säestämänä. Meininki muuttuu kulkevaksi jazz/funk-laulannaksi. Kuullaan eri instrumenteilla vedettyjä sooloja, tyylilajien rajoja venytellään ja lopuksi hyttynen röhkii, vainajat ähkii.

Kyllähän Ynjevi mainio levy on, kunhan siihen pääsee sisälle. Siinä mielessä se täyttää paremmin proge- kuin lastenlaulukokoelman tunnusmerkistön. Orkesterissa mukana:

• Matti "Rag" Paananen, piano + hammond
• Seppo "Paroni" Paakkunainen, huilu + saksofonit + klarinetti
• Ilpo "Ilja" Saastamoinen, sähkökitara
• Antti Kujanpää, basso
• Upi Sorvali, rummut
• Vesa-Matti Loiri, laulu

Lisäksi soitinvalikoimaan kuuluu suuri joukko kaiken maailman vimpaimia kolmella ensin listatulla pelimannilla. Erikseen kansipaperi kertoo Paronin, Ragin sekä Pekka Sirenin huolehtineen elektronimusiikkiosuuksista. Vesku taiteili kannet.