LEVYT - Doctor's Order: The Doc Pack

Aina rock and rollista puhua voi, mutta harvassa ovat Suomen maassa sellaiset orkesterit, joiden voi sanoa olleen alusta loppuun aika lailla sataprosenttisen rock ja roll. Doctor's Order oli yksi niistä.

Kameran tulitettavaksi Apulaissheriffin sohvan nurkkaan talttui The Doc Pack (2006), joka on bändin järjestyksessä neljäs pitkä.

Pakin sisältöä tarkasteltaessa paljastuu 17-osainen sarja armotonta, sikarintuoksuista vääntöä, jossa kaikenlainen, vähäinenkin hidastelu on asetettu pannaan. Triopohjalta (rummut, basso, kitara) ladotaan tiskiin toinen toistaan räväkämpiä ja vetreämpiä rypistyksiä.

Sanoitukset toimivat pääosin meiningiä lujittavana hurlumheinä. Ihan vakavimpia pohdiskeluja tai tiukimpia yhteiskunnallisia kannanottoja niistä on turha hakea. Myös tiedostava paremmuus loistaa enemmän poissaolollaan kuin sädekehänä taiteilijoitten päitten päällä. Mainiona näytteenä valitusta linjasta käy kertosäe DO-standardista Einstein:

we got a fuckin' Einstein here

we got a fuckin' Einstein here

Einstein here, Einstein there

Einstein fuckin' everywhere

Hyvin Ganes-henkistä runoutta tuossa, kuten koko kiekolla. Itse asiassa tuollaistahan se ruukasi aina olla, kun Doctor's Orderin biisipajalta uutta tupsahti.

Myönnän hieman oikovani mutkia. Onhan esimerkiksi yllä mainitulla kappaleella sanoman tapainenkin, joskin se uhkaa jäädä römäkän humoristisen kertsin ja ultrakiihkeän soitannan jalkoihin. Päähenkilö kuvataan liikaa napanderia nautittuaan ympäristölleen ongelmaksi muuttuvana idioottina.

Teppo Nättilän tapa suoltaa rivejä mikrofoniin on omintakeista, musiikin oppikirjojen teorioita karttavaa ja kulmikasta. Sanalla sanoen passelia ajatellen sen käyttötarkoitusta.

Siitä huolimatta yhtye pestasi tälle albumille kaksi vierailevaa solistia. Sekä britti Pete Gage että 1970- ja 80-lukujen kotimainen jytämies Ronski (Harry Sjöblom) päästelevät kahden numeron verran. Ensin mainittu antaa myös huuliharpun puhua vuoroillaan.

Muina käypäläisinä studiolla piipahtivat Pertti "Komisario" Palmu (saksofoni) ja Kaj Erik Ensio Takamäki (huuliharppu). Takamäkeä muuten kuullaan useimmilla DO-levyillä, Palmuakin muutamilla. Taustalauluihin, -huutoihin ja kätten läpytyksiin syyllistyy kaksikon ja perustrion ohella vielä kuudes mies, Juha Takanen.

Nauhoitukset vedettiin Takasen studiolla, tämän äänittäessä, tuottaessa ja miksatessa. Tohtorien yhteistyö ei hänenkään kanssaan rajoittunut pelkästään tämän yhden CD:n työstämiseen.

Musantekoroolit selviävät ao. kuvasta.

Doctor's Orderin tuotantoa on perin niukasti tarjolla suoratoistopalveluissa. Näinpä en pysty tavalliseen tapaani linkittämään biisejä kuunneltavaksenne. Onneksi The Doc Pack on vielä tänäänkin tilattavissa ainakin Jungle Recordsilta

Materiaalista nousevat Einsteinin lisäksi muita ylemmäs hilpeä Trust me, I'm a doctor, erityisen svengaavan riffin viemä Magic ride sekä tekstiltään hulvaton Baby goes shopping. Gagen vokalisoima, nykivärytminen Sweet disposition toimii kuin puukiuas saunassa. Ronskin tykittämä Hitch hike puoltaa paikkaansa jo pelkästään Ronski Gang -klassikkoutensa takia.

Vastaanotolla tässä vaiheessa bändin elinkaarta päivystivät tohtorit Dirty H, Teddy Bear ja Grande A. Vakuuttavaa ryhmää.

On se melkoinen pakki tuo doc-pakki.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums!
• UUTUUSLEVYT - Pete Gage & Doctor's Order: Live 1998

UUTUUSLEVYT - Johnny Spence & Doctor's Order: Crude And Rude

Doctor's Order. Riemukkaan, raa'an rock and rollin lipunkantaja Suomessa ajalla, jolloin kantajaa totisesti tarvittiin.

Perustettu 1998. Lakkautettu 2016.

Teppo Nättilä alusta loppuun bassossa ja yleensä laulussa.

Arto Hämäläinen miltei alusta ja takuulla loppuun asti kitarassa. Jari Elsilä aivan ensimetreillä kitarassa ja laulussa.

Kimmo Oikarinen rummuissa suunnilleen 2008 alkaen. Häntä ennen Harry Tuominen vuoden 2003 tienoilta tuohon saakka. Häntä ennen Timppa Väätäinen.

Kuusi studiolevyä omalla sakilla. Kolme Pirates-basistivokalisti Johnny Spencen kanssa. Yksi LP-mittaa lyhempi Pirates-kitaristi Mick Greenin kera. Ensimmäiset kolme kiekkoa vuosilta 2000, -02 ja -04 kiven alla. Löytyispä.

Neljä livejulkaisua. Ei löydy.

Muutama sekalainen äänite, joilla tohtorit mukana. Näiden joukossa äärettömän kiinnostava, eri solisteja bändin edessä esittelevä Nahkoineen Ja Karvoineen - Kari Peitsamo -laulukilpailun Satoa (2012). LÖYTYISPÄ!

Kuluneen noin 12 kuukauden aikana ilmestynyt viiden levyn putki arkeologisten kaivausten löydöksiä. Enimmiltä osiltaan keikkatallenteita. Pienimmillään 50, suurimmillaan 100+20 kappaleen painoksia. Loppuunmyytyjä lukuunottamatta viimeisintä, jota vielä jokunen kappale kaupan.

Se viimeinen on Johnny Spence keulilla tehty Crude And Rude (2021). Se on viimeinen Doctor's Order -levy siihen asti, kun se ei sitä enää ole. Tai sitten aina.

Komea kansi.

Kokoonpanossa Teppo, Arto ja Kimmo. Ja Johnny.

Kaksi ennen julkaisematonta Juha Takasen nauhoittamaa ja miksaamaa studioäänitystä. No more doggin' (2014), ilmeisesti Kickstart Your Mojo -lätyn ylijäämiä. My babe (2011), arvatakseni vaihtoehtoinen otto Hot And Rockin' -sessioista; biisihän on silläkin albumilla. Timanttista vääntöä molemmat.

Yhdeksän rypistystä jäähyväiskonsertista ravintola Juttutuvalla, Helsingissä (2016). Mahtava meininki meneillään, kuten Youtubeen tuupattu video todistaa. Äänen laatu alle keskinkertainen, mikä ei ole, eikä mitenkään voisikaan olla vaikuttamatta kuuntelunautintoon CD-formaatissa. Hyväksyttävissä, ellei muuta Spencen kanssa veivattua ollut vaihtoehtona, sentään viimeinen keikka.

Kolme vetoa napattu talteen ravintola Swengissä, Järvenpäässä (2009). Rec and mix: Antero Gustafsson. Jo vain toimii kuin 80-luvun Lada 30 asteen pakkasella. Ei samaa teknistä ongelmaa kuin Juttutupa-osiossa. Julmetun kovaa.

Vaihtelevan tasoinen kokonaisuus.

Apulaissheriffi jää seuraamaan, josko arkistokirstujen kansia vielä raotetaan ja sitä, saadaanko joistain nyt jo julkaistuista vielä lisäpainoksia. Omaan hyllyyn onnistuin haalimaan 3/5. Ensimmäisen paitsi jäämisen syynä tietämättömyys, toisen laiskuus.

Olkoon 3/5 myös arvosana Crude And Rudelle. Plussan kanssa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Out Of Order - The Lost Early Album

LEVYT - Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

Tuomari Nurmion kolmas LP Lasten Mehuhetki (1981) käy malliesimerkistä, kun haetaan suuren yleisön ja diggaripiirien eroja suhtautumisesta johonkin. Se on valtaosalle suomalaisista kaikkien tuntemaa nimikappaletta vaille täysin kyntämätön pelto, mutta saa tietyltä porukalta osakseen varauksetonta arvostusta.

En sinällään kaipaa väitteelleni todistetta. Vahvistus luulolleni nyt vain sattui hyppäämään silmille spotifyitse. Sen mukaan biisi Lasten mehuhetki on kerännyt reippaasti yli 700000 kuuntelukertaa, kun koko muu setti on yhteensä saanut kasaan alle 200000.

Musiikki on siinä määrin kulmikasta ja progressiivista, ettei liki olematon kansansuosio ole suurikaan yllätys. Hiukan voi koettaa hämmästellä miksi se yksi ralli on pystynyt massojakin liikuttamaan. Onko sen suosio perustunut siitä tykkäämiseen vai onko se sittenkin tullut monelle tutuksi ärsyttävyydellään tai pahaenteisyydellään?

Tekstin pääkohdat ovat hätkähdyttävyydessään mieleenpainuvaa sorttia. Lapsikuoro antaa varmasti laululle valtavirtaa viihdyttävää lisäpontta. Myöskään televisiossa näytetty omalaatuinen video vappunenäisine Tuomareineen ei ole ollut haitaksi.

Klaus Järviseltä Levyraadissa vain nelosen saanut Lasten mehuhetki on eittämättä hieno ja klassikkoasemansa ansainnut. Lasten Mehuhetki vaan sattuu sisältämään sen ohella yhdeksän muuta huippusuoritusta.

Ei levy silti aivan Mopen osille jäänyt, käväisihän se Suomen listalla peräti nelosena.

Dumari-kirjan (Lindfors, Salo, Pesonen; 2010) luonnehdinta albumin toteuttaneesta kolmikosta on mielenkiintoinen: "trio, jonka kitaristi piti itseään noviisina sähkökitaran suhteen, basisti joka oli ensi kertaa basistina ja rumpali, joka oli oikea rumpali, mutta pantiin soittamaan väärin".

Rockin perinteisen takapotkuisen rytmiikan sijaan Juha Takanen ohjeistettiin iskemään ykkösellä ja kolmosella, ei kakkosella ja nelosella. Lisäksi sinne tänne sovitettiin äkkinäisiä, lyhyitä poikkeamia 4/4-tasajaosta. Takanen oli rummuttanut jo Köyhien Ystävien kanssa Nurmion ykköslevyllä Kohdusta Hautaan (1979).

Käännetyn kompin toisena kulmakivenä ei suinkaan toiminut basso, vaan kitara. Handen omintakeinen tyyli käsitellä instrumenttia on isossa roolissa luomassa outoja tunnelmia. Pohjat äänitettiin ilman bassoa, mitä voi pitää persoonallisena ratkaisuna.

Ahti Marja-aho hoiteli osuutensa jälkikäteen ja teki sen normaalista poikkeavasti. Nelikielinen soi melodisempana kuin yleensä on tapana. Pelimannin vastuulle lankesivat myös koskettimet siellä missä niitä tarvittiin. Vaikka Nurmio sävelsi ja sanoitti, oli Marja-ahon kokonaispanos merkittävä, kun hän vielä osallistui sovitustyöhön maestron rinnalla.

Pentti Lahti soitti saksofonit. Saksalaisen koulun tyttökuoro lauloi taustoja. Jopa lasten saapuminen studioon nauhoitettiin ja tulos on kuultavissa A-puolen lopussa, kappaleen Kylmää ja kuumaa jälkeen.

Erikoisuutta lisäämään oli hankittu kaiken maailman lelusoittimia, joita käytettiin luomaan hälyääniä. Sinne tänne sijoiteltiin jos jonkinlaista pauketta, esimerkiksi paperipussin poksautuksia. Runsaimmin näitä ratkaisuja tarjoilevat Krokotiili ja käärme sekä Elämätön elämä.

Lapsikuninkaan käskyt soikoon näytteenä. Äkkiväärän ja rikkaan musiikillisen annin päällä on muikeaa lyriikkaa.

yleisen vaihdon välineiksi

hän määräsi avaruusrahat

hedelmäveneet ja vadelmajalat

ja ananasapinat

rahaa jaettiin perheille päivittäin

kaikista kioskeista

ja jonossa piti odottaa

kiltisti käsikkäin

Kannattaa vielä kiinnittää huomiota Nurmion totunnaisesta eroavaan tapaan rytmittää ääntään soiton sekaan.

Kun nyt tulin tehokuunnelleeksi albumia, huomasin yhtäläisyyksiä joihinkin Sielun Veljien omiin tuotoksiin. Hehän myös esittivät jossain vaiheessa Tuomari-matskua keikoillaan ja julkaisivatkin CD:llisen studioversioita.

Joskus näkee musiikkia tai miksei mitä tahansa tekemisen kohdetta tai tuotetta kutsuttavan vinksahtaneeksi. Sana kuvaa jutun aihetta hyvin, mutta vain osittain. Tällä kertaa parempi termi on vinksautettu, koska vinksahtaneisuus on ollut tavoitteena alusta lähtien.

Eihän tämä mikään helposti aukeava taideteos ole ollut, mutta tässä vaiheessa koulutusta voi helposti kirjoittaa, että Lasten Mehuhetki on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums!

On se semmoista tämä musiikin harrastelu, kun koluttavaa on roimasti jo ennestään tutuissakin tekijöissä. Sitä on niin paljon, ettei aina tahdo ehtiä ajoissa kyytiin uusien tuttavuuksien kanssa. Kuten vaikka vuonna 1998 perustettu, nyttemmin telakalle ajettu Doctor's Order.

Reippaasti toistakymmentä vuotta olen bändistä ollut tietoinen ja sen saman toistakymmentä vuotta on ollut tarkoitus levyjään ostaa. Jotenkin vaan jäänyt. Vaadittiin houkutteleva Facebook-mainos ja tieto pienestä painoksesta ennen kuin viimein hyppäsin kelkkaan. Tämän jälkeen on turha kenenkään väittää, ettei sosiaalisesta mediasta ole mitään hyötyä.

Vain 75 kappaletta prässätyn CD:n otsikko kuuluu sangen ytimekkäästi Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums! (2020). Siis suomeksi sanottuna: lahajattomat reenaa, Jassi takoo.

Vuonna 2007 Takanen tuurasi orkesterin rumpalia joillain keikoilla. Levyn myyntipuheen mukaan harjoituksia ei pidetty, vaan varapatteristin kanssa hypättiin suoraan lauteille. Sikäli hän ei hommaan aivan pystymetsästä tullut, että oli jo aiemmin omalla Äänistudiollaan hoidellut tekniikkapuolta kaikilla Doctor's Orderin studiokiekoilla.

Takasen CV oli kunnossa jo ennen tuota 13 vuoden takaista komennusta. Hänen kapulakielestään olemme saaneet nauttia mm. Agentsin ja Köyhien Ystävien riveissä, joista kertoviin Apulaissheriffin vanhoihin juttuihin alempana linkkejä.

Vaan olipas jätkillä räväkkä setti Vammalassa.

Mitä on Rock-n-roll tänään, pähkäili J.Karjalainen albumillaan Yö Kun Saapuu Helsinkiin (1982). Ehdotti, josko opettaja koulussa tuntuu pätevältä tyypiltä, niin häneltä voisi kysyä. Jatkoi, että tuskin ope tietää, joten täytyy ihan itse selvittää.

Mikäli tuo asia ei lukijalle ole tähän mennessä valjennut, on Rehearsal For Sissies! oiva tapa hankkia puuttuva tieto. 40 minuuttia rytinää pyttyyn ja tiedät mistä on kyse. Tätä on rock and roll. Eilen, tänään ja huomenna.

Merkittävästi uutta ei luoda, vaan suksitaan perinteisellä tyylillä reittiä, jonka pohjat on ajat sitten tampattu tiiviiksi. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latua ovat olleet höyläämässä Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Johnny Winter, ZZ Top, Dr. Feelgood ja tuhannet tuhannet muut.

Teppo Nättilä bassossa tekee sen mitä tarvitsee eli omien sanojensa mukaan vähintäänkin boogieteorian alkeet ovat hallussa. Vokalistina Teddy Bear alias Kantritohtori on omaa luokkaansa. Viereisillä pulpeteilla ei istu Tapani Kansaa, ei Martti Talvelaa. Se kun on rokkiluokka.

Kitaristi Arto Hämäläinen on täysin uusi tuttavuus allekirjoittaneelle, ja mieluisa tämän näytemateriaalin perusteella. CD:llä kuullaan hänen siteeraavan suoraan ainakin Wilko Johnsonia, Albert Järvistä ja Danny Cedronea. Viime mainitun nimi piti ihan kaivaa esiin. Kyseessähän on Rock around the clockin soolon Bill Haleyn taustalle heittänyt kepittäjä.

Ja rummuista ei tosiaankaan jää meiningin sujuvuus kiinni.

Tämän hetken saldon mukaan pätevää rock and rollin peruskurssia näkyy olevan vielä parikymmentä kappaletta varastossa. Jos kiinnostaa, kannattaa käydä yhtyeen FB-sivuilla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho
• LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

Besame Mucho (1987) saisi varmaan Apulaissheriffiltä puollon, jos jossain kevyen musiikin historiaa kartoittavassa äänestyksessä haettaisiin voittajaa kategoriaan "Paras kotimainen tanssimusiikki-LP".

"Tummat ei ikinä tulleet sanomaan että tyä rianaatte. Topihan peri Olan vanhan romaniyleisön itsellensä välittömästi. Ne diggas heti, ne aisti heti perstuntumalta, että tässon hyvä meininki."

Noin kommentoi Esa Pulliainen vuoden 2007 uusintajulkaisu-CD:n kansissa tähtisolistin ja agenttien yhteisen taipaleen alkua. Kriitikkojen piirissä oli osaksi epäilty pilkan tai vähintään parodioinnin olleen toiminnan lähtökohtana. Tummat olivat oikeassa. Tanssilavojen yleisöön iskelmämaailmaa mullistanut kombo upposi myös varsin pian. Minun piti elää vielä melko kauan ennen valon näkemistä.

Kitkuteltiin tätä vuosituhatta, kun vihdoin tajusin. In Beat (1986) oli uinut haaviini divariostoksena jo aiemmin. Hurahdettuani rupesin onkimaan koko tuotantoa. Itse asiassa koko Sorsakosken tuotantoa, josta Agents-rupeama ja lyhyt myöhempi comeback ottivat kuitenkin vain pienet siivut.

Yhtye on sama kuin Baddingin Ikkunaprinsessalla eli Takanen, Etholén ja 2 x Pulliainen. Ja on täydellinen, ei siitä sen enempää.

Ulkopuolisia muusikoita ei käytetty lainkaan. Mikko Tegelman Kuopiossa sekä Risto Hemmi ja Make Törrönen Helsingissä äänittivät. Jälkimmäisissä sessioissa otettiin purkkiin valtaosa lauluosuuksista.

Levyn tuotti Pedro Hietanen, jolle kuuluu suuri ansio Sorsakosken menestyksen mahdollistajana. Pedro veti aikoinaan Topin ison yhtiön huomaan, hoiteli sittemmin juttuja ja katsoi päälle studiotyön aikana. Käsittääkseni hän ei tuottajana kovin hanakasti puuttunut soittopuoleen. No, siellä olikin näiltä osin sovittajanero Pulliainen puikoissa.

Arvajan & Mustikaisen erinomaisessa kirjassa Viimeiseen korttiin äänittäjä Tegelman muistelee aprikoineensa Pedron roolia albumin työstössä: "Siinä se pelasi tarkkaamossa pattereilla toimivaa shakkipeliä ja suti viiksiään." Onneksi suti, eikä se varmaan tosiasiassa ihan siihen jäänyt.

Kun kaikki muu oli reilassa, tarvittiin vain kykyjensä mukaisesti onnistuva laulaja. Tämä toteutui ilman moitteen sijaa. Pekka Tammilehto on yksi kaikkien aikojen äänistä tässä maassa. Besame Mucholla maneeritkin pysyvät hyvin aisoissa, tai ne eivät olleet vielä miehelle kehittyneet.

Laserkiekko koostuu 13 kappaleesta, yhdestä enemmän mitä vinyyli- ja kasettiversiot. Romanialainen kitara soi CD-bonuksena.

Omaa tuotantoa ei tällekään Agents-levylle päätynyt. En tunne orkesterin aikaansaannoksia ajalta jälkeen Sorsakosken, jotta voisin vannoa tämän olleen enemmän sääntö kuin poikkeus. Topin kanssa mentiin kuitenkin aina lainamateriaalilla. Jos nyt onkin olemassa joku yksittäinen single- tai kokoelmaraita, johon tuo ei päde, niin sillähän sääntö vahvistuu.

Versioitavat laulut valittiin oivasti. Saattaa olla, että tämä solisti ja tuo yhtye olisi siihen aikaan vääntänyt mistä tahansa priimaa, mutta mieluummin uskon siihen, että asialla on merkitystä.

Mukaan otettiin rohkeasti muiden muassa Beatlesiä (Olet rakkain eli And I love her) ja Somerjokea (Valot). Ei pelätty tarttua monien veivaamiin klassikoihin kuten Moody river tai Vihreät niityt. Kaikesta hioutui timanttia. 13 jalokiveä nipussa on aikamoinen saavutus. Mielestäni Sorsakoski ei ihan yhtä komeaan lopputulokseen päässyt koskaan muulloin.

Jos oli sisältö laadukasta, niin nostaisin kyllä kannenkin tyylikkyydessään erääksi hienoimmista mitä tiedän. Se oli niin aikaansa jäljessä 80-luvun lopun juppi-Suomessa, että ei voi kuin taputtaa.

Heitän näytteeksi biisin, joka ilman Topin panosta olisi varsin mellevästi kulkeva rautalankaralli: Kaksi kitaraa. Sanat Repe Helismaa, sävel trad.

Ehdottomasti ja kiistatta, Besame Mucho on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

Se on kuulkaa sillä tavalla, että kukaan muu ei ole yhtä suvereenisti hallinnut sekä kotimaisen tanssimusiikin että vanhan kunnon rock and rollin veivaamista kuin Rauli. Molemmilla sektoreilla on toiminut yhtä päteviä tyyppejä ja ylikin, mutta kahden suunnan kokonaispisteissä Badding on ilman kahta sanaa ykkönen.

Aivan uran alkutaipaleella tuli kokeiltua mm. epäsovinnaista underground-hörhöilyä M.A. Nummisen ynnä muitten kera sekä vieläkin rohkeampia pornoralleja. 1970-luku kului yksinkertaistaen ensin pääasiassa rokaten, kunnes vuosikymmenen loppua kohti tultaessa genrekompassin neula kääntyi selvemmin iskelmäosastoon päin.

Täysosuma napsahti kohdalle, kun Baddingin ja Esa Pulliaisen polut yhtyivät. Parin singlen perään Somerjoki teki Agentsien säestämänä loisteliaan albumin Ikkunaprinsessa (1982).

Valitan kansikuvan rakeisuutta. Syy selviää tuonnempana.

Nimikappale oli toinen LP:tä edeltäneistä sinkuista. Kuulin sen tuoreeltaan. Tuolloin elettiin pikkupitäjän varhaisnuorison keskuudessa vielä punkin ja rockabillyn naurettavan vastakkainasettelun jälkimainingeissa.

Niissä olosuhteissa Ikkunaprinsessaan suhtautuminen taisi olla enempi huvittunutta. Ihailusta ei varmasti ollut tietoakaan, ainakaan sitä ei ollut syytä tunnustaa. Humppaveikon leimahan siitä olisi otsaan lävähtänyt.

Tuolloin haikeaääninen pitkätukka veti kertosäkeessä "ooppen dooraa, kuinka sua palvonkaan". Poikasakin mielestä noin. Saatoin ihmetellä miksi pieni pätkä tuli ulos englanniksi ja miksi ovi (door) piti lausua a-lopuin. Ajan saatossa tuokin on päässäni korjaantunut sellaiseksi kuin se todellisuudessa on.

oo Glendora

oo Glendora

oo Glendora, kuinka sua palvonkaan

Kyseessä oli 50-lukulainen jenkkihitti, joka sai ensiesityksensä Perry Comon käsittelyssä. Maassamme sen olivat menneisyydessä levyttäneet ainakin Olavi Virta ja Brita Koivunen. Kolme suomalaista versiota poikkeaa hiukan toisistaan sanoitusten osalta.

Kaikkiaan Ikkunaprinsessan 12 kappaleesta puolet on käännöksiä. Saanhan viimeisen tanssin oli nähnyt päivänvalon Baddingin tulkitsemana jo kertaalleen aiemmin. Alkuperäinen Save the last dance for me oli vuoden 1960 satoa. Siitä sai USA:ssa listaykkösen lauluyhtye The Drifters, solistinaan Ben E.King.

Ei-originaaleista nostan esiin vielä yhden, edellisen lailla Somerjoen suomentaman vanhan rhythm & blues -numeron. Arthur Alexanderin kirjoittama You better move on muuntui Raulin tekstimyllyssä muotoon Paras haihtua vaan. Versio seisoo vähintään tasaveroisena niin Alexanderin oman kuin Rolling Stonesinkin näkemyksen rinnalla.

Agentsilla kyllä pelitti ja on pelittänyt myös myöhemmin ylläkerrotunlaisten käännösbiisien soittaminen. Tuomari Nurmion taustabändinä toimineen Köyhien Ystävien jälkeen Hans Etholén oli siirtynyt kakkoskitaraan ja Kai Pulliainen ottanut tämän jäljiltä hoitaakseen basson. Jo tutun Juha Takasen kanssa rumpuhommat jakoi minulle tuntemattomalla tavalla Petri Rantala.

Nurmion kanssa Esa Pulliainen ja kumppanit olivat todistaneet monipuolisuuttaan lähinnä amerikkalaisen rytmimusiikin eri lajien taitajana. Somerjoen taustalla skaala ehkä hiukan kaventui. Ainakin tekeminen tuntui suuntautuvan enemmän kotiperäisiin tyylilajeihin.

Sitä en pidä missään suhteessa heikennyksenä. Minulle Ikkunaprinsessan antoisimmat hetket koetaan Suomi-iskelmän eri muotojen parissa.

Muista hyviä aikoja kulkee irtonaisena ja popahtavana. A-luokan sävellyksen ja Raulin puhtaan laulun taustalla, rinnalla ja päällä soljuu Esan ilmiömäinen rautalankanäppäily. Tästä hänet tunnetaan ja tässä hän on - uskallanko väittää - maailman paras. Ehkäpä uskallan omalla kokemuspohjallani, joka ei tosin rautalankamusiikin osalta kovin laaja ole.

Pianointrolla käynnistyvä Omista minut jatkaa liki täydellisten sävelmien sarjaa. Voi toki olla, että Baddingin ääni tekee sävellyksestä paremman kuin se onkaan. Hänen suurimpia meriittejään oli mielestäni ilmeisen synnynnäinen kyky esittää kukin biisi juuri siten kuin se tuleekin esittää. Käsittääkseni tällainen taito osoittaa tietynlaista herkkyyttä nähdä kunkin teoksen sisään, tuntea se.

Mahdollisesti tuon ominaisuuden kaupanpäällisinä tuli taipumus masennukseen ja muut elämää hankaloittavat luonteenpiirteet. Baddingin lääke vaikeuksiin oli liiankin perinteiseen tapaan viina.

Huippuraitoja seuraa solkenaan. Mä haluan sun ja Ensimmäisenä iltana ovat millä tahansa mittarilla mitattuna 5/5. Jogi Ollilan haitari ja Kalle Jämsenin mandoliini tuovat romanttisen kaihoisia sävyjä jälkimmäiseen, Esa Kotilaisen urut ensin mainittuun. Samaa tasoa edustaa aika perusteltujen plagiaattiepäilyjen kohteeksi joutunut Kuihtuu kesäinen maa.

Ja sitten on muikea Kukkolaulu, joka poljennoltaan on luullakseni twistiä ja taitaa olla myös jenkan tahtiin hypittävissä. Alun kitarointi voisi olla lainattu Matchboxin Rockabilly rebelistä. Hitaassa soolo-osassa Pulliainen pääsee jälleen kerran näyttämään virheetöntä tyylitajuaan.

Tässäpä retostelen taas levystä, jota en sellaisenaan edes omista, kuten en yhtään päähenkilömme pitkäsoittoa.

Siinä vaiheessa, kun herran tuotanto alkoi enemmälti kiinnostelemaan, julkaistiin sopivasti kattava boksi hänen aikaansaannoksiaan. Sellaiselta soitettuna eivät LP-kokonaisuudet niin helpolla jää mieleen. Reilusti jälkikäteen niitten sisältöä vihkosesta tutkittuani on Ikkunaprinsessa osoittautunut parhaaksi.

Kokemuksesta voin sanoa, että Kaikki Laulut (1997) on oiva paketti tutustua Rauli Badding Somerjokeen. Sen jälkeenpä ei sitten muuta tarvitakaan, ellei halua liikkuvaa kuvaa täydentämään nautintoa.

Ei voi tätäkään tekeleeksi moittia, koska Ikkunaprinsessa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

Love SPEP 001 (-77)

1977 Love Records julkaisi eri esittäjien kokoelma-EP:n Stadin Spartakiadit. Yksi neljästä sille purkitetusta esityksestä oli Hande Nurmion lauluksi säveltämä, maailman tuotteliaimman musiikintekijän (Trad.) runo Oi mutsi mutsi. Orkesterin nimi oli Dusty Ramblers.

Love LRS 2230 (-79)

1978 Tuomari Nurmio nauhoitti yhdessä lovelaisten (mm. Hasse ja Pedro) kanssa pari numeroa bändinimellä Orpojen Tuki. Näistä Valo yössä pääsi singlen takapuolelle seuraavana vuonna. Etusivulle vedettiin uusintaotoksena mainittujen sessioitten jäljiltä hylätty Kurja matkamies maan. Nyt asialla Köyhien Ystävät, johon palaamme.

Love LRS 2258 (-79)

Ensimmäinen kokonaan nimellä Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät julkaistu seiskatuumainen oli niin ikään 1979 satoa. Tällä kohtaa ilmestyi Hän on täällä tänään, jonka kääntöpuolelle pantiin Älä itke Iines.

Love LRS 2261 (-79)

Tällä välin Valo yössä oli hivuttautunut odottamatta isoksi hitiksi. Harmittavasti sinkun A-puoli oli vanhana Malmivaaran virtenä, vinksautettuine sanoituksineen pari piirua liian rajua tuon ajan Suomessa. Niinpä Orpojen Tuki eri miehityksellä pakersi sen tilalle version numero 2 slangilaulusta Oi mutsi mutsi. Tämän jälkeen kehdattiin jo jaella uutta pikkumustaa baareihin, RAY:n jukebokseihin. Rahvas sai toivomansa valon yöhönsä.

Asiaan...

Tässä vaiheessa Nurmiolla oli plakkarissa viisi julkaistua kappaletta. Niistä yksi kahtena eri tulkintana, toinen kahdesti samanlaisena. Oli LP:n vuoro. Vaikka kasassa oli jo liki puolet tarvittavasta materiaalista, ei mitään jo tehtyä kelpuutettu sellaisenaan. Koko viisikko kyllä otettiin mukaan, mutta uusina sovituksina.

Suurin mahdollinen hiljaisuus, hyvät naiset ja miehet: eräs kaikkien aikojen esikoisalbumeista Kohdusta Hautaan (1979).

Nurmion levytystaipaleen alku oli olevinaan sen verran monimutkainen hässäkkä, että otti hetken tonkia mitä, milloin ja kenen kanssa todella tehtiin. Kolmikko Lindfors-Salo-Pesonen saa ison kiitoksen Dumari-kirjasta, jota pääasiallisena oppaana käyttäen luulisin tavoitteen saavuttaneeni.

Jos kattavan kuvan Nurmion uransa aikana uudelleen levyttämästä haluaisi, joutuisi penkomaan vielä pitkän tovin. Varsin mittavasti on herra näet omansa kierrätystä harjoittanut 40 vuodessa.

Valo yössä oli siis noussut kansan suosioon. Orpojen Tuen singlesovitus kallistui jazziin päin ja sisälsi muitten instrumenttien lomassa viulua ja haitaria. Köyhien ystävien käsittelyssä ralli sai osakseen hyvin perinteisen rautalankahenkisen kohtelun. Uudelleen nimettynä se kuului Valo yössä twist.

Oi mutsi mutsi ei samaisessa prosessissa muuttunut aivan yhtä radikaalisti. Tosin sekin menetti orkestraatiostaan viulun ja hanurin, tässä tapauksessa slaavilaista väriä tuovat. Makuasioihin mieluusti sotkeentuvaan Apulaissheriffiin tehoavat tänä päivänä paremmin Orpojen Tuen tulkinnat. Ja kokoelmillahan niittenkin makuun pääsee, esimerkkinä mainio 24 Karaattia (1990). Koosteen arvoa nostaa sekin, että se pitää sisällään myös LRS 2258:n puoliskot Hän on täällä tänään sekä Älä itke Iines.

Huolimatta parin kappaleen subjektiivisesti arvioidusta tason laskusta Kohdusta Hautaan on saamansa runsaan ylistyksen arvoinen. Nurmion muista erottuva ääni ja paikoin jopa nerokkaat tekstit ovat merkittäviä tekijöitä tässä. Mutta niin on myös taustaryhmä. Köyhien Ystävät oli tyylitietoisuudessaan ja sen toteuttamiskyvyssä ainutlaatuinen trio.

Etenkin maestro Esa Pulliainen on musiikkimaailmaa seuraaville kyntensä näyttänyt ja taitonsa todistanut. Hän kuuluu kiistatta Suomen kitaristien eturiviin, kevyesti vähintäänkin kärkiviisikkoon. Samoin, täysin vailla moitteen sijaa toimivat Hans Etholén bassossa ja Juha Takanen rummuissa.

Yhtyeen laatimat sovitukset - Tuomarin komennuksessa ja Pulliaisen luotsaamana - esittelevät rautalangan lisäksi ainakin kantria, rockabillyä, bluesia, kotimaista mollimelankoliaa ja itämaista tunnelmaa. Hyvin vakuuttavalla tavalla tätä kaikkea. Kurjuuden kuningas kuulostaa etäisesti varhaiselta Dire Straitsilta, mikä osoittanee Knopflerin kolunneen paljolti samoilla laareilla vaikutteita ammentamassa.

Jos nyt vielä hiukan haluaa yksityiskohtiin pureutua, niin muutaman täsmänoston voisi tehdä. Ensin Aavaa preeriaa, jossa on perjantai-iltapäivä, pomo jakaa intiaanityöläisille rahaa.

viimeisen tilin jotkut saa

tukat kammataan

pirssillä pakoon pääsee

grilli Mustaan Mölyapinaan

tulilientä tappavaa

kuivat kurkut lutkuttaa

"Kuivat kurkut lutkuttaa"! Olisikohan siinä kaikkien aikojen hienoimmat lauletut kolme suomen kielen sanaa? Kenties.

Toiseksi virsimuunnelma Kurja matkamies maan, josta Köyhien Ystävien myllyssä muovautui juureva folk blues. Singleversio on mukana vuoden 2000 CD-painoksella. Olisikohan siinä kaikkien aikojen hienoin kotimainen blues-veto? Mahdollisesti.

Kolmanneksi Makasiinin luona, joka on suomennos Jimmie Rodgersin ikivanhasta (1928) kantriballadista Waiting for a train. Melko mellevästi taittui sinällään aiheeltaan universaali kertomus härmäksi. Olisikohan siinä levyn kovinta antia? Ehkä.

Love meni konkkaan, mutta seuraajansa Johannan ensimmäisestä pitkäsoitosta voi poikkeuksellisen hyvällä syyllä kirjoittaa, että Kohdusta Hautaan on aivan mahtava levy!