LEVYT - Juice Leskinen: Minä

Minä?

Laulajana ja lauluntekijänä kuten aina sekä kitaristina. Sooloartistina kuutisen vuotta kestäneen, Yölentoon (1986) huipentuneen Grand Slamin nousujohteisen pyräyksen jälkeen. Sooloartistina, joka kasasi tuekseen entuudestaan yhdessä soittamattoman yhtyeen, joka osoittautui paremmaksi kuin kukaan ehkä olisi osannut odottaakaan.

Minä (1987) ei ilmestyttyään jaksanut innostaa minua sitten niin millään tasolla. Pääsin sisään sen hienouteen vasta noin 20 vuotta myöhemmin. Tänään tuntuu siltä, että levy vain kasvaa ja kasvaa.

CD-painoksen kannesta puuttuvat LP:tä koristavat kehykset. Kenties niukempaa tarjolla olevaa pinta-alaa ei haluttu tuhlata moiseen, vaan annettiin Alpo Tuomiston maalaukselle maksimimäärä tilaa.

Lauluntekijyyden osalta Minää voi pitää erikoisuutena siksi, että Juice Leskinen jakaa sanoituskrediitit Julienne Hanskin kanssa. Maestron mukaan tämän rooli oli lähinnä keskustelukumppanina toimiminen. Tekstien tekninen toteutus on täyttä Leskistä. Tosin avauslaulun Laulu hän sävelsi P. Mustapään runoon.

Minä on taiteilijan elämän taitekohdan teos. Grand Slam jäi (hetkeksi) ja samalla rokki. Kyseessä on enemmän laulelma- kuin rock-musiikkia sisältävä kokonaisuus. Sanoisin jäljessä olevan aika paljon sitä mitä Katriina Honkanen on 90-luvulla ja jonkin verran sen jälkeenkin tehnyt. Ei yksi yhteen, mutta sinne päin.

Varsinainen iso muutos liittyi kuitenkin miehen yksityiselämään. Avioliitto oli ajautunut karille ja sen vaikutus oli musertava. Vuosikausia jatkunut tipottelu jämäköityi alakulon myötä kunnon ryyppäämiseksi, minkä äärimmäisenä seurauksena oli vuotta myöhemmin maksakirroosi ja käynti kuoleman porteilla.

Siviilikäänteet heijastuivat aina Juicen musiikkiin. Tämänkertaiset tapahtumat saivat hänet kirjoittamaan mm. nimiltään varsin kuvaavat laulut Tihkusateen masentama puisto ja Burn out. Seuraavat lamauttavat rivit ovat ensin mainitusta:

maailmaan en mene mukaan

koska pyytänyt ei kukaan

istun kammiossa päätä hautoen

eihän mua toivottukaan

äiti kakskyt vuotta sitten

kertoi sen

Vuoden 2023 Apulaissheriffin korvin levyn avainbiisit voisivat olla sen syvimpiin uumeniin, numeroille 6 ja 7 sijoitetut pitkät, kertosäkeettömät esitykset. Kertsejä ei tällä albumilla ole muutenkaan yhtä ainutta. Lähimmäksi nousee Jos sinulle sopii, jossa toistuu muutama sana:

olen köyhän miehen Jorma Uotinen

jos sinulle sopii

Oikeastaan Lauri Viidan muistomerkki pääsee yhtä lähelle:

kuinka monta miestä sinussa

me menetimmekään

Lauri V

Vaan ne kokemani avainbiisit. Minä (sunnuntailapsi) käy läpi kirjoittajan taivalta alusta saakka. Kuulostaa varsin iäkkään ihmisen tarinalta, mutta tuossa vaiheessa Juice oli vielä alle nelikymppinen, eikä vanhaksi asti lopulta koskaan ehtinytkään.

Muistelua pitää sisällään myös upea Maailma ja me, joka tiukan omakohtaisuuden sijaan käsittelee asioita hieman yleisemmältä kannalta. Tilanteensa masentama sanoittaja rakentaa kappaletta taitavasti vakiokokoisena pysyvän enkelikatraan ja alati kasvavan saatanoiden määrän avulla. Alussa on hyvin, mutta mitä pitempään jatkuu, sitä enemmän saa sontaa niskaan.

Maailma ja me ei loista pelkästään tekstiltään. Soitto se on, mikä senkin kruunaa. Ippe Kätkän rauhallisen vakuuttavan rumputyöskentelyn ja basistin vastaavanlaisen basismin päällä soivat komeasti Safka Pekkosen haitari ja Pike Kontkasen viulu.

Minän kahden basistin työnjaosta minulla ei ole tietoa. On jäänyt arvoitukseksi, onko tässä vuorossa Juuso Nordlund vai Jari Paulamäki. Juice on jossain maininnut molempien soittavan joillain raidoilla, mutta sen tiedon oikeellisuudesta en menisi takuuseen.

Jännää muuten miten sattuikin samalle vuodelle kaksi loisto-LP:tä, joilla vedetään haitarilla ja viululla. Vielä jännempää, kun satuin siitä toisesta naputtelemaan juttua aivan hiljattain. Mellencampin Lonesome Jubileesta (1987) nimittäin.

Kätkä tarttuu levyllä kapuloiden ja muiden lyömien lisäksi myös kitaraan ja flyygeliin, Safka haitarin ohella harmoniin ja flyygeliin. Kitarapäävastuun kantaa Seppo "Kala" Alajoki, tehden sen kuulijaa sangen mittavasti miellyttäen.

Kaiken kaikkiaan kiekon arvon vähittäinen nouseminen maailmassani huippujen joukkoon on pitkälti bändin herkän, biisejä kunnioittavan toiminnan ansiota. Sovitustyö onnistui Leskisen johdolla mainiosti, kun tekijämiehiä ja -nainen oli studiossa. Nordlund & Kätkä tuottivat Norppa Twinsinä.

Taisin alussa jokseenkin liioitella väittäessäni Minän ensivaikutelman olleen kauttaaltaan minua kiinnostamaton. Eilen hän kertoi osui jo tuoreeltaan ja tuntuu yhä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
• LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää
• LEVYT - John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) on helposti parhaita rock-levyjä sellaisista, jotka eivät musiikillisesti ajatellen juurikaan kyseistä sorttia edusta. Siitä huolimatta Discogs-sivuston määrittelemä tyylilaji on yksinkertaistaen ja hiukan harhaanjohtaen rock, Wikipedian mukaan peräti poprock.

Maukkaasti kaiutetuin kitaroin alkava Matkustaa käynnistää tyylien tehosekoittimessa kieputellun LP:n tangona. Ilmestymisajankohta huomioiden saattoi mikserinä tosin toimia joitain vuosia ennemmin suomalaisiin keittiöihin maihinnoussut yleiskone, usein Kenwood-merkkinen. Vehkeen mainostettiin nimensä mukaisesti tekevän vaikka ja mitä, mutta taisi useassa taloudessa jäädä pienelle käytölle, köökin koristeeksi.

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on monipuolisuudellaan riemastuttava teos. Pelkästään tällaisella kirjavuudella pelaaminen on tietysti uskaliasta. Totta kai yrityksen rinnalle tarvitaan taitoa, sitä kuuluisaa substanssia. Kenwood ei pääse täyteen arvoonsa, jos ei sitä osaa käyttää.

Kauko Röyhkä & Narttu sovitti pakettiin nipun lauluja niin onnistuneesti, ettei 32 vuotta ja risat ole sen viehätystä vähentänyt pätkääkään.

Kauko ei olisi ollut Kauko, mikäli Matkustaa olisi ollut läpeensä puhdasta tangoa. Hänhän väitti olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Vapauttava vanhuus oikeuttaa sovinnaista aikuisuutta enemmän hulluttelemaan, vaikka sitten musiikin saralla.

Oma substanssiosaamiseni ei riitä analysoimaan tarkemmin millä muulla tai muilla genreillä avauskappaletta on ryyditetty. Lopputuloksena syntyi joka tapauksessa hyvää.

Lattarimeininkiä tarjoavat selvimmin Voi ei, Kolme asetelmaa sekä Chirico. Bossanovasta kirjoittivat aikoinaan fiksummat kriitikot.

Kiistän tähän väliin olevani kriitikko tai näytteleväni moista. Sovitaan, että olen musiikin harrastaja, joka tykkää aiheesta kirjoitella. En silti erota rumbaa bossanovasta tai sambaa cha chasta.

Yhtä kaikki mainitut kolme kappaletta jaksavat kerrasta toiseen kutkuttaa itseäni tämänmoisiin tottumattomampana kuulijana. Etenkin Voi ei ilahduttaa sävellyksenä.

Pikku Tiina sisältänee myös eteläamerikkalaista rytmiikkaa. Nopeatempoisen biisin voisi sijoittaa myös jonnekin poprock-laarin etäiseen kolkkaan, kauas tylsistä keskitien junnauksista. Erinomaisen pirteä ja omaperäinen veto on tämäkin.

Latinalaisvaikutteisista keulille asetan tällä kertaa kakkosraidan Ennen olin kokonaan toinen. Se sisältää muun ohessa mehukkaan soolon, jonka oletan olevan Tommi Vikstenin käsialaa, koska hänet on esitelty nimenomaan soolokitaristina. Rytmikepakkoa hoiteli Mats Huldén, joka on viihtynyt Röyhkän matkassa muutamaankin otteeseen, useammin tosin basson varressa. 

Viksten muuten hyppäsi Kaukon kelkkaan juuri MVKA:lle ja toimi Nartun ykköskitaristina tästä eteen päin. Ellei olisi ilmeisen vaatimaton ja ehkäpä taustalla viihtyvää tyyppiä, voisi instrumenttinsa kotimaiseen aatelistoon sijoittuva tyyliniekka retostella varsin tasokkaalla työhistorialla.

Kovin moni ei voi sanoa soittaneensa sekä Röyhkän, Nurmion, J.Karjalaisen, Loirin että Tokelan kanssa. Ja vielä löytyy listalta Värttinää, Anssi Kelaa, Jukka Poikaa, Pave Maijasta, Juha Tapiota ja Sami Saarta. Huh huh ja hattu päästä.

Muun bändin panosta pisaraakaan aliarvostamatta tulee mieleen, että rumpalin merkitys kasvaa isoksi, kun liikutaan näin vaihtelevissa tahtiolosuhteissa. Heikki Tikka hoitaa tonttinsa enemmän kuin hyvin. Röyhkällä oli onni saada pitää hänet Nartussa alusta loppuun, ainakin mitä tulee levytettyyn tuotantoon. Myöhemmin Tikka suunnisti Hearthilliin.

Jari Paulamäki bassotteli kuten oli tehnyt aiemmin jo neljällä Narttu-albumilla. Jostain syystä Onnenpäivä (1983) jäi häneltä väliin. Paulamäkeä vaille muu ryhmä pysyi völjyssä yhtyeen viimeisiin päiviin saakka vuoteen 1990.

Röyhkän muista 80-luvun kitaristeista Jarmo Heikkinen on saanut nimensä kanteen säveltäjän roolissa. Riku Mattilalla ei ollut pitkäsoiton synnyssä osaa eikä arpaa. Näin ei ollut edes tuotantopuolella, jonka veti Måns Groundstroem.

Tavanomaisempaa Röyhkää edustavat parhaiten Huippumies ja 300 mk. Koko joukossa ensin mainittu saa minulta vähiten suosionosoituksia. Jälkimmäinen taas on oivallinen svengailu, joka olisi vaivatta istunut edellisvuotiselle Pikku Enkelille.

Mahdollisesti jonkun kaipaamaa rempseämpää rokin rytkettä on mukana yhden numeron verran. Mainostaulujen taakse etenee hypnoottisen kompin voimin ja on ihan siinä rajoilla jäädä puuduttavaksi jankkaukseksi. Jotain koukuttavaa siinä on, mikä pelastaa kokonaisuuden. Muistan älppäriin kasarin lopulla tutustuessani ensi alkuun tykästyneeni tähän kaikista yksinkertaisimpaan ralliin.

Mielummin vanha kuin aikuinen on lyriikkavetoista, taiteellisehkoa maalailua. Päähenkilö flirttailee vanhemman naisen kanssa ja uskoakseni kertoo sanoittajan sen aikaisesta maailmankuvasta suoraan ja kaunistelematta.

mun sukupolvesta on noussut

tää pikkurikkaiden luokka

ne satsaa vain itseensä

ne ottaa muualta kaiken

ne keskinkertaistaa kaiken

tän maan ja sen luonteen

inhoan tällaista kehitystä

inhoan pöyhkeää keskiluokkaa

vihaan niiden mimmejä

Soitellaan päättää utuisissa tunnelmissa kaahatulla instrumentaalijammailulla. Jonkin lajin urut tuossa kuulostaisi olevan, vaikkei kansissa koskettimia tunnustetakaan. Alun lauluosuus paiskaistiin nauhalle osin kuiskaten, eikä naurun pidättelyn epäonnistumista käyty peittelemään uusintaotolla.

Loppuun voi kukanenkin pohtia kuinka joillain on ammatinvalinta osunut nappiin. Kauko Röyhkä toki on myös kirjailija, mutta musiikin tekijäksi minä hänet ensisijassa miellän. Tällä kohtaa hän oli ollut alan hommissa lähes vuosikymmenen.

12 vuotta myöhemmin ilmestyi Apulaissheriffin aiemmin myllyttämä Rock'n'Roll-Klisee. Senkin jälkeen maa on auringon kiertänyt jo 20 kertaa. Ja ura sen kun vaan jatkuu.

Ei vanhene tämä tuotos, Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee