Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Timo Nikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Timo Nikki. Näytä kaikki tekstit

08 elokuuta 2025

LEVYT - Peer Günt: Don't Mess With The Countryboys

Kouvolalaislähtöinen trio lienee niitä bändejä, joitten väitetään aina tehneen ja yhä tekevän yhtä ja samaa omaa juttuansa. Vaikka väite jossain määrin onkin perusteltu, en riennä sitä allekirjoittamaan.

Kyseisenlaisia lausuntoja saa lukea ja kuulla kenestä tai keistä milloinkin. Olen ollut havaitsevinani, että herkemmin niitä esittävät kohteeseen niukemmin perehtyneet "asiantuntijat". Tai sitten vain mielessäni oletan väittäjän vähäisen tietämyksen kohteesta.

Joka tapauksessa Peer Güntin viides albumi Don't Mess With The Countryboys (1990) todistaa osaltaan päinvastaista.


Tosiaan, sanoisin ettei juuri kukaan esittäjä tai mikään yhtye tee aina samaa. Samoin minkään tyylilajin musiikki ei ole aina samanlaista. Minusta on lähes joka kerta väärin julistaa muuta, olipa kyseessä sitten AC/DC, rap, Peer Günt tai black metal. Tosin viimeisen kohdan osalta en taida havaita eroa, mutta se johtuu vain puutteellisesta lajituntemuksesta, jota en aio käydä korjaamaan.

Yksinkertaistuksissa Peer Günt mielletään pelkäksi rankkaa, rujoa, kovaäänistä hard rockia blues-kulmalla vääntäväksi ryhmäksi. Sekaan tunnustetaan toki ne muutamat balladit, mutta raskain käsin soitetut sellaiset.

You let a good man go mielestäni eräänä bändin tuotannon helmenä kertoo jostain muusta. Loistava, kasvava sovitus osin akustisesti soitettuna, erityisen muheva bassosoundi ja huuliharppu muun muassa tekevät tästä tekijöilleen epätyypillisen numeron. Kukahan tuon harpun tuuttaa? Kansi ei kerro.

Tekstejä tutkailtaessa yksinkertaistajat tietävät Nikin laulavan kaikissa lauluissa vain viinasta, naisista ja autoista. Niitä rock and roll -sanoituksia.

E4 on vastoin tuota instrumentaali. Otsikko kyllä viittaa autoihin tai ylipäätään tien päällä olemiseen. Musiikillisestikin liikutaan taas peruslinjan vierellä. Biisi elää suorastaan majesteetillisten, normi-Güntistä poikkeavien kitaravallien kautta.

Trion ulosanti koostuu yksinkertaistaen Nikin rouheasta kitaroinnista ja Twist Twistin animaalisesta rumputykityksestä. Kettulan basso on "vain" taustalla tukemassa. Ehkä tätä tulkintaa ei niin usein suoraan esitetä, mutta rivien välistä se on monesti luettavissa.

Mutta taas, Countryboys-lätyllä on jokunen raita, joilla Tsöötz vie ja muut vikisee. Näin ainakin itse koen. Kyse on tietysti osin miksauksesta, mutta kuitenkin. Kategoriaan lukeutuvat vähintäänkin I take what I want sekä bassointrolla käyntiin lähtevä Night rollers.

Itse asiassa albumi on jopa yllättävän vivahteikas verrattuna kliseiseen ja siis nähdäkseni väärään yleistietoon. Lisäksi tuottaja T.T. Oksala ja tekniikkaosasto onnistuivat saamaan aikaan järisyttävän hienosoundisen levyn.

Makoisia koukkuja on pitkin matkaa viriteltynä kuulijan tarttua. Esimerkiksi Southbound drivin' man päättyy lehmänkellon kalkatuksella ryyditetyn loppusoitannan katkaisevaan lentokoneen ylilentoon, joka käytiin nauhoittamassa oikealla lentokentällä.

EDIT 9.8.2025: "Ei, ei se ole lentokone, se on helikopteri kun noin ääntää", riensi tänne blogiin pari kirjoitustakin aikaansaanut Pekka Hietala korjaamaan. Ja niinhän se tosiaan on. Hänen ansiokas kommenttinsa levystä on luettavissa kokonaisuudessaan Apulaissheriffin Facebook-sivulta.

Mikään ylle kirjoittamani ei kumoa sitä tosiseikkaa, että Peer Günt kuulostaa levyllä täysin itseltään.

En muista tuliko kiekolta aikanaan hittiä, jota olisi soitettu enemmälti radiossa. Singlelohkaisu Let the fools do the runnin' on tietynlaisessa simppeliydessään hittihakuiselta kuulostava. Älkää ymmärtäkö väärin. Biisi on minusta hyvä, erittäin hyvä.

Kirjoitan juttua omistamani vuoden 2000 CD-painoksen perusteella. En osaa sanoa, ovatko kehumani soundit sillä erilaiset kuin alkuperäisillä. Sen pystyn toteamaan nyt Discogs-sivustoa selailtuani, että originaali-CD:llä on kaksi kappaletta enemmän kuin tällä tai millään vinyyli- tai kasettiversiolla.

Taisin juuri kuunnella YouTubesta nuo ekstrat ensimmäistä kertaa. Ei huonoja, muttei kovin erikoisiakaan. Uskallan väittää, että 10 raidan ja 40 minuutin pakettina ilman niitä Don't Mess With The Countryboys toimii paremmin kuin niitten kanssa.


Kuinka tämä sitten sijoittuu bändin tuotannossa? No tämähän kuuluu eittämättä ihan kovimpiin. En osaa paremmin kuvailla, kun huipulla on useampikin tasaisen tanakka levy.

Ilmestyessään Countryboys jäi allekirjoittaneella kokonaisuutena pimentoon. Pari edellistä olivat olleet selvää tason laskua pariin ensimmäiseen nähden. Tutustuin levyyn vasta... en edes muista kuinka myöhään. Parempi niin kuin ei lainkaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 kesäkuuta 2024

KIRJOITTAJAVIERAS - Pekka Hietala - Peer Günt: Peer Günt

Kun itseä laiskottaa, pyydä muita tekemään, vai miten se meni? Nyt saa tilaa Apulaissheriffin blogihistorian kautta aikain ensimmäinen vieraileva kirjoittaja.

Päivityksen takana olevan Pekka Hietalan kirjallisista saavutuksista kannattaa mainita kaksi sotahistoriaa käsittelevää teosta. Lisäksi hän on toiminut avustajana erilaisissa tekniikan alan lehdissä, esimerkiksi Tekniikan Maailmassa.

Kerrottakoon myös Hietalan olevan pitkän linjan rock- ja blues-diggari, mikä johtaa suoraan päivän aiheeseen, josta myös itse naputtelin jotain kolmisen vuotta sitten. Linkki tuohon juttuun löytyy tämän lopusta. Mutta nyt asiaan.


Levyarvostelu Peer Günt: Peer Günt


Pyydettäessä mainitsemaan suomalainen rock-instituutio, vastuu siirtyy pois kysyjältä. Vastauksen edustavuutta kyseenalaistaa se, että musiikkimaku on äänenpaineeseen perustuva henkilökohtainen aistihavainto.

Tarkasteltaessa jylhältä kuulostavan instituutiokäsitteen kriteereitä, siltä tulee edellyttää vaikuttavuutta. Yhtye, joka on antanut (musiikkia työkseen tekevät mukaan lukien) kokonaiselle rock-sukupolvelle uuden ja laajemman näkökulman suoraviivaisen hard rockin, bluesin ja southern boogien yhteensovittamisesta, on kannuksensa hankkinut ollakseen instituutio. Sen nimi on Peer Günt.

Kouvolassa perustetun bändin taival alkoi jo 70-luvun puolella. Yhtyeen kantava voima näihin päiviin saakka on ollut kitaristilaulaja Timo Nikki.

Yleisön tietoisuuteen Peer Günt pullahti Rock SM 84 -voiton myötä. Kisa muistetaan ehkä kaikkien aikojen kovatasoisimpana. Olihan hopeasijalla Kolmas Nainen ja pronssilla Keba.

SM-kisan myötä Peer Günt oli jo tulevien menestysvuosiensa kokoonpanossa, jossa Nikin lisäksi soittivat rumpali Teijo Twist Twist Erkinharju ja basisti Teijo Tsöötz Kettula. Trion konseptia kuvaa vapaa mukaelma basisti Kettulan tokaisusta: ”Telaketjumeininkiä, jota soitetaan pajahanskat kädessä”.

Mikä toi jo tuolloin epämuodikasta englanninkielistä rockia soittavalle ryhmälle
suomenmestaruuden näinkin kovassa seurassa? Vakuuttavuus, kaiken alleen jyräävä alkukantainen rock, jota soitti kolme seppää pajahanskat kädessä. Tuomaristo ei ilmeisesti voinut ohittaa tätä tosiseikkaa.

Mestaruuden myötä alkoi työ - Suomi on pitkä maa, tuolloin täynnä järvenrantalavoja, urheiluhalleja ja tanssiravintoloita. Settilistan sisällön hioi kuntoon sadat keikat ja tuhannet kilometrit keikkabussissa, ja vasta sen myötä bändi alkoi kuulostaa Peer Güntilta.

Raivoisien livebändien levytetyt biisit ovat vasta lupaus siitä, mitä keikoilla on
odotettavissa. Peer Günt ei muodosta tästä poikkeusta, mutta se ei tietenkään tee levyistä huonoja. Siltikin biisien makein ydinmehu puristetaan ulos vasta livetilanteissa.

Suomenmestaruuden myötä tarvittiin siis debyyttilevy, joka tässä tapauksessa nimettiin niinkin persoonallisesti kuin Peer Günt. Vuonna 1985 ilmestyneen levyn kansikuva on varsin yksinkertaista designiä, vaikka allekirjoittanut oli vakuuttunut jo ensisilmäyksellä mustaa ja valkoista yhdistäneen bändimaskotin olemuksesta. Tuore levy nostettiin levylautaselle malttamattoman odotuksen vallitessa.

1. I don't wanna be a rock'n'roll star


Levyn avausbiisin tulisi aina kertoa kuulijalle mistä on kyse. Tässä tapauksessa asia ei jää epäselväksi. I Don't Wanna Be a Rock'n'roll star on Günt-standardi. Tällä biisillä bändin tarina lähti lentoon ja sai myös mainittavan radiosoiton, jolla keikkoja myydään.

Bändin biisit ovat kitaroinnin juhlaa ja Timo Nikki on riffitaiteilija. Avausbiisin raakaa riffiä kannattelee hienosti rytmirykmentti Erkinharju/Kettula, ja tämä todistaa sen, kuinka trio on rock-bändin kantamuoto.

Biisin sanoma edustaa Nikin mielenmaisemaa, johon ei totisesti rock-tähteys istu. Hän ei pidä keikaroinnista, sillä bändi on juuri niin hyvä, kuin miltä se kuulostaa, ilman sirkusta ja tähtisädetikkuja.

Biisin kertosäe on hoilotus, joka palautuu keikoilla mieleen myös promillemäärän ollessa yläkuolokohdassa. Varsinaista kitarasooloa biisissä ei ole, sen sijaan löytyy maukas välikohta, jossa kitara hakkaa Hanoi Rocksin Tragedyn riffikuviota, ehkä sattumalta, ehkä ei. Mitä taas tulee väljähtyneisiin vertauksiin Peer Güntin musiikillisista esikuvista, niitä ei nosteta esiin tässä levyarviossa, ja vaikka nostettaisiinkin, Hanoi Rocks se ei ainakaan ole.

2. Bad girls


Biisin aloittaa taas kitarajuoksuttelu, johon muu bändi lähtee mukaan, tällä kertaa kiivaalla laukkakompilla. Peer Güntin tuotantoa leimaa kovalla nopeudella soitettavat biisit ja niin rajuna livebändinä tunnetun trion tapauksessa tulee ollakin - kiivaalla tahdilla biisiin saa raivoa, josta tämä ryhmä tunnetaan.

Tästä huolimattakin olen joskus miettinyt sitä, kenen erityinen mieltymys bändissä oli soittaa biisit jopa ”ylinopeudella”. Oletan että tämä vaade tuli erityisesti rumpupatterin takaa. Minun makuuni bändi on parhaimmillaan maltillisella nopeudella mutta kovalla poljennolla. Eipä sillä, hengästyttävässäkin vauhdissa bändi ehtii kikkailemaan maukkaasti, mikä on eräs Peer Güntin tavaramerkki.

Laukkakomppi vaihtuu lennosta hienoihin kitarakuljetuksiin ja rumpufilleihin. Bad girls toimii osana tätäkin levyä mutta ei nouse sieltä erityisasemaan.

3. Fuck the jazz


Biisin nimi kertoo olennaisen. Silti se ei ole otsa rypyssä huudettu julistus, ja tämä selviää biisin soidessa. Taas mennään vedet silmistä kirvoittavalla nopeudella ja kitara hakkaa, mutta seassa on jo nyansseja niin kuin Jazziin kuuluukin! Parhaimmillaan tämä biisi on silkkaa hardrockjatsia, ottamatta kantaa siihen miltä sen tulisi kuulostaa. Yhtä kaikki, Peer Günt ei ole pelkkää suoraa paahtoa, vaan musiikillista ilottelua parhaimmillaan.

4. Train train


Levyltä löytyy pakollinen junabiisi, jonka poljento etenee kuin korkeapainehöyryllä ladattu Southern Express kiskojen kalkattaessa. Rento rytmittely ja kitarointi, yhdistettynä Güntille ominaiseen ja tarttuvaan ”huudahdus”-kertosäkeeseen on toimiva yhdistelmä. Biisin edetessä veturi on lämmennyt ja seuraa ensimmäiset slide-kitaraosuudet, jotka istuvat hienosti tunnelmaan.

5. Hard through the night


Tällä kertaa riffi on yksikertainen, ellei jopa ”helppo” ja biisiä kuljetetaan perusmättönä. Kertosäe on taas pelkkä lause ja heti siihen perään kitarointia, jossa on jo kuultavissa Nikin tavaramerkiksi muodostuva soundi. Tilanne on sama myös kitarasoolossa, josta on aistittavissa Nikin tulevan tuotannon peruselementtejä.

Jossain on ilkeämielisesti mainittu Nikin kuulostaneen myöhemmin siltä, kuin hän olisi soittanut kasan sooloja ja ripotellut niitä levyn biiseihin. Tämä on lähinnä törkeä väite. Kuuntelipa Timo Nikin tuotantoa miten kriittisesti hyvänsä, ymmärtää alkeellisempikin sävelkorva, että kyseessä on eräs maamme merkittävimpiä rock-kitaristeja.

6. Street 69


Tässä se nyt on. Peer Güntin paras biisi. Kuulostaa vahvasti mieltymykseltä, jota se onkin, joten lienee paikallaan hieman perustella.

Kaikki lähtee taas riffistä ja tässä se on mestariteos. Peer Güntin keikalla kaikille, tai ainakin suurimmalle osalle on selvää mitä tuleman pitää, kun riffi lähtee soimaan. Alussa ollaan tukevalla slide blues -pohjalla ja viimein mukaan liittyy rytmiosasto, jolloin kytketään telaketjut päälle.

Peer Güntin kulmakiviä ovat paitsi jo moneen kertaan ylistetty kitarointi, tietenkin myös Erkinharjun jykevä rumpukomppaus filleineen. Vaikea on myös kuvitella näitä biisejä laulettavan ihan poikakuoropohjaltakaan. Nikin raaka ja karhea laulu on saumaton osa kokonaisuutta. Jälleen kerran biisin nopeusvaihtelu on sujuvaa ja mennään tunnelmasta toiseen. Tätä on Peer Günt!

7. Big tits


Biisin nimi kertoo paljon Peer Güntin lyriikasta, eli nuorten miesten prioriteeteistä. Biisi sekoittaa nopeasti etenevää jyräystä, väliriffittelyjä ja sitten mennäänkin jo hetki blues shufflella. Nikin raaka ääni tuottaa biisiin tarvittavaa lisävoimaa, vaikka kappale sellaisenaan ei (varsinkaan Street 69:n kuuntelun jälkeen) nosta päätään ylitse muiden.

8. Don't wait for us


Biisi on jatkumo levyn teemalle jossa ei säästellä kaasujalkaa. Suoraan ja kovaa mutta väliin mahtuu jälleen mainio rytmillinen ”epäjatkuvuuskohta”, jossa Nikin kitararevitykset nousevat hienosti esille. Biisissä on havaittavissa jopa laulumelodisia ambitioita, jotka eivät muissa biiseissä nouse esiin. Vaikka sanoista ei saisikaan selvää, jo pelkkä biisin olemus ja tempo kertovat olennaisimman: ”Pyörät kiitävät alla ja viima puhaltaa kasvoihin…”

9. Wild women


Tässä biisissä jyskytetään rauhallisemmalla nopeudella, joka ei mielestäni jätä bändin alkukantaista energiaa varjoon. Muheva riffi ja eteenpäin jyräävä rumpukomppi kuljettaa biisiä tukevasti koko matkan.

10. Way back home


Levy saatetaan päätökseen kotimatkasta kertovalla laukkakomppibiisillä, joka kuulostaa jo hieman toisinnolta. Aineksia on kerätty jo kuultujen biisien elementeistä, mutta onneksi sekaan on ujutettu jälleen hauska ja tuore kitarakujeilu biisin keskivaiheilla. Osaltaan tämä muistuttaa siitä, että vaikka yhtye on ensimmäisellä levyllään tukevasti jo valitsemiensa tyylilajien äärellä, se kykenee yhdistelemään ja varioimaan, jolloin syntyy uutta.

Loppusanat


Yhtyeen esikoislevyn soundeja leimaa vaatimattomuus ja viimeistelemättömyys. Timo Nikki mainitsi haastattelussa miettineensä, miltä bändin ensimmäiset biisit mahtaisivat kuulostaa 2000-luvun soundeilla. Se jäänee kuulematta, vaikka Nikillä on edelleen ympärillään osaava rytmiryhmä toteuttamaan tällaisenkin hankkeen. Vastaus ajatelmaan tulee siitä huolimatta tässä - ne biisit kuulostaisivat järisyttävän hyviltä.

Aikalaistarinat kertovat levyn äänitysolosuhteiden olleen varsin karut ja tämä kuuluu lopputuotteessa. Se ei hälvennä tosiasiaa, että studioon on marssittu jo tuolloin bändin tulevaksi tavaramerkiksi muodostuvaa energiaa uhkuen, nippu kovia biisejä kainalossa.

Peer Güntin debyyttilevy jää osin suotta suursuosioon yltäneen seuraajansa Backseatin varjoon. Viimeksi mainittu oli jo eri luokassa tuotantona, soundeineen, kansikuvineen ja markkinointeineen.

Bändin esikoinen jää historiaan esimerkkinä siitä, kuinka vielä 80-luvun alussa (Hurriganesin jälkeen) englanniksi laulava ja kovaa rockia raivoisalla energialla soittava bändi saattoi lyödä itsensä läpi. Riitti kun toiminnan kulmakivet olivat kohdillaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 elokuuta 2021

LEVYT - Peer Günt: Peer Günt

Alkuun suosittelen tehtäväksi pikaisen käytännön harjoituksen, joka saattaa tukea jotain mitä kohta esitän. Itse testasin samoin tuloksin CD:iltä ja suoratoiston avulla. Jos mielipiteesi ei ole sama, se on silti yhtä oikein kuin omani.


Kuuntele ensin pari numeroa Peer Güntin kolmos-LP:ltä Good Girls Don't Drink Whiskey (1987). Tarkkaile soundia. Tee heti perään sama bändin ykköslätylle Peer Günt (1985).

Ero on melkein kuin yöllä ja päivällä. PG -87 on yö, -85 päivä. Hieman liioitellen äänimaailma muuttuu täyteen ahdetusta ja tunkkaisesta ilmavaan ja kirkkaaseen, rumpusoundi hengettömästä mäiskeestä tiukkaan tykitykseen. Periaattessa samankaltaisista raaka-aineista saatiin kovin erilaista sapuskaa.

Tuottajana toimi molemmilla T.T. Oksala, joka hoiti homman Güntin viidellä ensimmäisellä albumilla. Otin tuon kolmosen debyytin rinnalle, koska se tuntuu olevan pahin kaikista. Sen jälkeen palailtiin takaisin rennompaan.

Kaikki kunnia Oksalalle valtavasta tuotantopanoksesta 80-luvulta alkaen. Joukkoon mahtuu lukuisia hienoja, jopa aivan mahtavia levyjä, kuten vaikka Siekkarien L'amourha samalta vuodelta kuin nyt tapetilla oleva teos. Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Ja nämä madonluvut siis ovat vain ja pelkästään yhden miehen henkilökohtaisia näkemyksiä.

Peer Güntillä Peer Günt osoitti olevansa täysin valmis mihin tahansa kehiin tässä maassa. Eikä ihme, Timo Nikki perusti yhtyeen jo niinkin aikaisin kuin Montrealin olympiavuonna 1976.

Tosiasiaa ei tule ihan päivittäin tiiviisti ajateltua. Jotenkin Kouvolan rämäryhmän historian on helppo kuvitella alkaneen vasta 1984, jolloin se jollain perusteella voitti Rockin SM-kilpailut päädyttyään ensin tasapisteisiin Kolmannen Naisen kanssa. Ei totta vieköön ollut niitä heikkotasoisimpia kulttuurikisoja, olipa niitten järjestämisestä mitä mieltä hyvänsä.

Ennen the Kokoonpanoa Nikin takana oli ehtinyt pauhata kolme eri basistia, kaksi rumpalia sekä jossain kohtaa kolmikosta kvartetin tehden kaksi eri kitaristia. Teijot astuivat palvelukseen -81 (Twist Twist Erkinharju, rummut) ja -83 (Tsöötz Kettula, basso).

Viimeistään tässä vaiheessa kitaristi-laulajan taustat olivat kunnossa. Oli syntynyt eräs legendaarisimmista suomalaisista komppiparivaljakoista ja samalla yksi maamme kovimmista rock and roll -trioista kautta aikain.

Oudompi voisi kenties jo menusta päätellä millä keinoin operoidaan.


Eikös vaan viittaakin nuo otsikot vahvasti rymistelevän rokkibändin suuntaan? Jos tyyliä pitäisi kuvailla muualta tulevalle, kyntäjiä vielä tuntemattomalle musiikin harrastajalle, mainitsisin nimet Ted Nugent, Motörhead ja AC/DC, ja väittäisin mukana olevan vähintäänkin ajatuksen tasolla hyppysellisen southern rockia.

Levy ei sisällä yhtään balladia. Niitäkin, ja vieläpä loistavia sellaisia voi bongata myöhemmästä tuotannosta. Tällä kohtaa mentiin koko kiekollinen kahdella suurimmalla vaihteella.

Ehdottamistani vaikutteista voi hakea todistetta mm. kappaleesta Wild women. Komppikepitys siinä tuo ainakin Apulaissheriffin mieleen 70-luvun lopun Nugentin rappauksen. Soolo kahden minuutin jälkeen voisi olla Angus Youngin sormista.

Huonoa esimerkkiä ei ole haettu myöskään Big titsin alkuriffissä. Sen loppuosassa on pätkä, joka on perin lähellä Johnny Winterin Still alive and welliin pistämää kuviota. Toistan moneen kertaan kirjoittamani: tuo voi olla tahallista tai tahatonta ja molemmat kelpaa.

Muistan muuten vuoden 1987 paikkeilta sen ainoan kerran, kun olen kokenut Güntin livenä. Kokea on passeli verbi, koska näkö- ja kuuloaistimien välittämät signaalit eivät riitä kuvailemaan alkukantaista purkausta, jonka trio matalaan urheiluseuran latoon päästeli.

Savua ja valoja, isovolyymistä paahtoa. Viileyden maksimi Tsöötz ilmeisesti pultattuna lavaan kiinni bassoineen. Twist Twist riekkumassa kuin villivarsa patteristonsa takana ja päällä, ehkä sivulla, edessä ja allakin, tuplabassarin pauketta yleisöön keskittäen. Nikki siltä väliltä rouhimassa riffejä ja mouruamassa mikkiin. Ryhmästä vapautui noin rykmentin edestä energiaa.

Vähän muistan ja senkin kenties väärin, mutta jotakuinkin noin sen täytyi mennä. Noin se meni.

Kahden bassorummun käyttö ei sivumennen sanoen lukeudu asioihin, joita maailmassa kaikkein eniten fanitan. Huuruisessa keikkatilanteessa sen sentään kestää kotioloja paremmin. Jutun aiheena olevalla tallenteella mopo ei tässä mielessä karkaa käsistä, ks. Fuck the jazz.


Roisi ja raju rokin ryttyytys tehoaa soittimesta annosteltuna suorastaan mainiosti, kun tuotantopuoli on hanskassa siten kuin se tällä on. Tämä saisi virallisemmassa arvostelussa minulta viisi tähteä, kun alussa mainitsemani vertailutapaus joutuisi tyytymään kolmeen.

Peer Günt on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: