Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Brian Setzer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Brian Setzer. Näytä kaikki tekstit

25 marraskuuta 2025

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).


Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.


Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 tammikuuta 2023

LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!

Asteikolla yhdestä viiteen asetun kitarasankaroinnin ihastelussa varmaankin lähemmäs ykköstä kuin kakkosta. En siis ole lajin ystävä.

Kitara on minulle enemmän kirves kuin akkukäyttöinen kuviosaha. Pidän rouheasti rapatusta riffistä enemmän kuin kirkaasti ulvahtelevasta, supernäppärästä tiluliluttelusta. Siksi Malcolm ennen Angusta. Rytmisyyden keinoin tuotettu tunnelma tuntuu yleensä syvemmällä kuin taitavasti soitettu maalailu. Siksi mieluummin John Lee Hooker kuin B.B. King.

Poikkeuksia on, tietenkin. Karhean veistelyn arvostus ei ole itsetarkoituksellista, eikä teknisen taituruuden arvostamattomuus sataprosenttista. Jimi Hendrix, Petri Walli, Esa Kuloniemi, Jimmy Page, onhan näitä kovia. Lyhyesti sanottuna tykkään sellaisesta kepityksestä, joka tuntuu syystä tai toisesta hyvältä.

Brian Setzeriä en osaa sijoittaa kumpaankaan yllä kuvailemaani ääripäähän. Sillä skaalalla hän on harmaa kuin mikä. Olletikin, että on kitaristina värikäs kuin mikä. Nyt aiheena olevan albumin avaava Ignition kuvailkoon tätä värikkyyttä.

Yksi instrumentin naukaisu alkuun ja sitten mennään satakymmenen lasissa rock and rollin riemua. Perusriffin variointi (ilmeisesti eri sävellajeissa) on jo yksin sen sortin ratkaisu, että pakkaa sukat pyörimään jaloissa. Laulun aikainen, maailman tyylitajuisin pikkailu ja kaiuttelu sekä kuin lakki päähän passaava lyhyt soolo osuvat keskelle mielihyväkeskusta.


Luulen sen olleen Jouni Hynynen, jonka kehujen jälkeen aloin kiinnittämään enemmän huomiota Setzerin näppäilyyn. Kyllä se vaan on toiminut alusta saakka, Stray Catsin ensilevytyksistä asti. Hynysen ylistyksen muistelen lukeneeni hänen ja Tommi Liimatan kirjeenvaihtokirjasta (väärinmuistivaraus).

Lisää esimerkkejä. Kappaleessa Hell bent Brian yltyy sankartelemaan, mutta se ei aiheuta lainkaan pahoinvointia. Ei se mitä touhuaa, vaan miten. Saa soittaa nopeasti, kunhan se pelittää.

Pelittämisen aikaansaaminen ei sitten olekaan läpihuutojuttu. Siihen tarvitaan jotain muuta kuin raakaa teknistä taitoa. Taiteilijalla täytyy olla kyky saada soitin soimaan niin, jotta kuulija vaikuttuu. Asia käy mahdottomaksi ymmärtää, koska eri kuulijat vaikuttuvat erilaisista ratkaisuista. En siis missään nimessä väitä jostain Yngvie Malmstenista pitävien olevan väärässä.

Lukemattomien sieltä täältä lukemieni tekstien ja kommenttien perusteella minulle on kuitenkin muodostunut kuva Setzeristä aivan kaikkien arvostamana kitaristina. En kertakaikkiaan usko nähneeni yhtään hänen soittoaan moittivaa lausuntoa koskaan missään.

Poikkeuksellisen tekijän alalla hänestä tekee tuotannon keskimäärin huiman korkea taso. Nyt toki mennään syvemmälle mielipidekysymysten ääreen.

Apulaissheriffin Setzer-tietämyksessä on aukkoja. 80-luvun loppupuolisko kokonaan on minulle vielä kyntämätöntä peltoa. Pieniä puutteita mahtuu myöhempiinkin vaiheisiin.

Stray Catsin alkutaival, Brian Setzer Orchestran kiekot kauttaaltaan ja ne puolenkymmentä omistamaani 2000-luvun soololevyä sisältävät vain harvoja lähelle keskitasoa valahtavia tuotoksia. Useimmiten on päädytty huipulle tai sen välittömään tuntumaan.

Rockabillyä, rock & rollia, big band swingiä, doo-woppia, jopa meksikon meininkiä kuten on puolittain Santa Rosa Rita jutun levyllä. Sellaista on vuosien varrella tullut tehtailtua. Monenlaista amerikkalaista perinnemusaa. "Hot rod songs and makeout tunes" mainostaa yllä oleva takakannen kuva.

Jos minun pitäisi valita yksi yli muiden niistä miehen LP-kokonaisuuksista, jotka omistan, päätyisin vajaan 20:n joukosta tähän bändinimellä '68 Comeback Special nauhoitettuun. Ignition! (2001) sisältää kaikin puolin pätevää tekemistä.


Äänitykset ja miksaukset saatiin kasaan kymmenessä päivässä. Mitäpä noitten parissa enempää nyhertelemään. Tuotannossa ei ole nokan koputtamista. Niin makealta kuulostaa sekä luureista että auton mökäolosuhteissa, että asiat ovat selvästi loksahdelleet kohdalleen.

Kun materiaalissa ja sen esittäjissäkään ei ole moitittavaa, on lopputulemana väistämättä laadukasta musiikkia. Rumpali Bernie Dresel ja basisti Mark W. Winchester muodostavat pääjantterin kanssa trion, joka säkenöi.

Molemmat ovat soittaneet Setzerin rinnalla enemmänkin, niin tämän sooloilla kuin Orchestran riveissä. Etenkin Dreselille tätä yhteistä historiaa on kertynyt paljon.

Doowoppailevalla Dreamsvillellä laulaa taustoja The Brianaires. Koetin hakea ryhmästä jotain tarkempaa dataa, mutta tuloksetta. Tuli mieleen, josko tämä mystinen lauluyhtye onkin moniääninen Brian yksin. Vaikkei studioaikaa kovin tuhlattukaan, olisi käytetyissä tunneissa hyvinkin ehtinyt rakennella yhden miehen taustakuoron verran päällekkäisiä raitoja. En tiedä.

EDIT 28.1.2023: Löysin todistetta arveluni tueksi.

Palataan siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Päätösbiisi Malagueña saa luvan soida kolmantena näytteenä muusikon kyvyistä kielillä ja otelaudalla. Edetään espanjalaisittain, mikä tuo muutenkin kirjavaan soppaan vielä lisää väriä.

Taidokasta ja tuntuvaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


16 helmikuuta 2022

LEVYT - Stray Cats: Stray Cats

Tapahtui osapuilleen 1979 ja siitä pari vuotta eteenpäin.

Pikkupitäjän wannabe-diinareitten näkökulmasta ensin tulivat Crazy Cavan ja Matchbox. Näiden kahden ja harvojen muitten aikalaistensa vanavedessä meitä sävähdyttivät myös aidot alkuperäiset, pääasiassa Eddie, Gene ja Elvis. Vähäkään enemmän aiheeseen hurahtaneet äänittivät kaikista mahdollisista lähteistä kaiken 50-luvun rock and rolliin ja rockabillyyn vivahtavan. Lukeuduin sellaisiin.

Loppuvuodesta -80 ilmaantui seuraava isoksi noussut vanhaa tyyliä jäljittelevä tapaus. Marraskuussa ilmestyi Stray Catsin single Runaway boys. Suosikki jyrähteli jutuin ja julistein. Harvat rockia soittavat radio-ohjelmat tekivät biisiä tutuksi. Taisivat luukuttaa sitä oikein urakalla. Taas innostuttiin.

Suomen sinkkulistalla peräti ykköseksi kohonnutta debyyttiä seurasi tammikuussa -81 Rock this town. Sen rankkaan tänä päivänä yhdeksi kovimmista esityksistä lajissaan 80-luvulla. Oikeastaan, millä tahansa vuosikymmenellä. Loistava, tyylitajuinen, mutta sen ajan moderni tulkinta.

Hieman tuon jälkeen kauppoihin putkahti LP Stray Cats (1981).


Tämä on maailman parhaita rockabilly-levyjä. Tämähän ei muuten ole mikään rockabilly-levy. Tämä on osaksi rockabilly-levy, osaksi jotain muuta. Näitä voisi pallotella, vaan hyövääkö tuo enää mitään.

Muistan miten muutamat pikkupitäjän isot pojat kertoivat meille nööseille, ettei nyt varsinkaan Stray Cats mitään rockabillyä ole. Runaway boysin laskeva bassolinja ei heidän mielestään kuulunut ehtaan tyyliin, joka kuulemma perustui nouseville sävelkuluille

Kyllä oli kinkkinen paikka meille. Sen piti olla sitä ja Suosikkikin sanoi sen sitä olevan. Toisaalta isot pojat liikkuivat bändikuvioissa, joten täytyihän niitten jotain tietää. Uusi aalto ja heavy olivat kovassa kurssissa niissä ympyröissä, mikä pisti epäilyttämään, josko ne kuitenkin vain meitä ällyyttivät. Oli hankalaa, kun oltiin siinä iässä, että musiikki piti pystyä pistämään siististi johonkin karsinaan.

Jossain vaiheessa opittiin (vissiin Suosikista edelleen), ettei orkesteri paahdakaan viimeisen päälle puhdasoppisesti. Termiä punkabilly käyttivät. Mitä ihmettä? Hämmentävää.

Kun sitten kuultiin Rumble in Brighton, alkoivat isojen poikien väitteet tuntua tosilta. Nyttemmin huippuna pitämäni Storm the embassy se vasta kummallinen olikin. Stray cat strut kuulosti melko lällyltä balladilta, joita tosin hyväksyttiin vanhoilta suuruuksiltakin. Miksei siis näiltäkin.

Tähän mennessä mainitut kappaleet ovat kaikki yhtyeen alkuperäistuotantoa, päänikkarina laulajakitaristi Brian Setzer. Kuudes originaali on rajusti, mutta pirteästi rokkaava Fishnet stockings. Sen otsikon suomennosyrityksen muistan aiheuttaneen rutkasti harmaita hiuksia. Mitkä ihmeen kalaverkkosukat?

Toiset kuusi numeroa napattiin ohjelmistoon kierrätettyinä. Samoja tuttuja nimiä näitten cover-versioiden takaa tuppaa näissä piireissä paljastumaan. Oivan kohtelun LP:llä saavat niin Gene Vincentin Double talkin' baby kuin myös Ricky Nelsonin My one desire.

Warren Smith ei itselleni ole nimeä tunnetumpi muusikko. Hänen repertuaaristaan mukaan valikoitui Ubangi stomp, josta kotimainen The Slippers oli purkittanut oman näkemyksensä hieman aiemmin. Kissojen kynsissä biisi taittui huomattavasti molempia primitiivisemmäksi.

Eddie Cochranin erinomainen Jeanie, Jeanie, Jeanie muokkautui Stray Catsin soittamana ja Dave Edmunsin tuottamana originaalia kunnioittavaksi, yhtä erinomaiseksi riuhtaisuksi. Tällaisen rallin kohdalla ei tarvinut edes wannabe-diinarin miettiä tykätäkö vai ei.

Wild saxaphone on jänskä, etten sanoisi hauska.

Tämän päivän mielipitein ainut selkeämpi tason notkahdus löytyy numerolla 9. Takova junttakomppi muodostuu Crawl up and dien synniksi Apulaissheriffin korvissa.

Muutoin Slim Jim Phantomin äärimmilleen yksinkertaistetulla, seisaallaan taottavalla rumpusetillä, Lee Rockerin mojovalla läskibassolla ja Setzerin kitaralla sekä laulaen loihtimaa musiikkia voi luonnehtia timanttiseksi. Tätä mieltä olen nyt, 41 kesää julkaisun jälkeen.

Dave Edmundsin roolia levyn soundin luonnissa ruukataan pitää merkittävänä. En lähde väitettä kiistämään. Kuitenkin kun asiaa penkoo hieman, voi havaita hänen olleen hanikoissa vain seitsemällä kappaleella. Loput trio tuotti päineen. Suurimmat hitit tosin syntyivät Edmundsin kera.

Enemmän kuin tuottajaan kiinnittäisin huomiota siihen, että amerikkalainen bändi tuli valtameren tälle puolelle Englantiin levyttämään. Toistui sama kuvio kuin mm. Jimi Hendrixillä, joka ei myöskään ollut aluksi profeetta omalla maallaan. Lähdettiin rockin syntysijoilta Eurooppaan, otollisemman yleisön lähelle tekemään.


Kiekon hienous ei siis silloin joskus minulle ihan täysin avautunut. Syynä oli varmaan pitkälti tuo jo pureskeltu "epäpuhtaus" ja sitä kautta moninaisuus. Vuosikymmenten aikana genreuskollisuuden häviämisen ja yleisen musatietoisuuden kasvamisen myötä Stray Catsin ykkösen arvo on noussut kattoon ja läpi.

Eihän tuollaisia albumeita juurikaan enää tehdä. Jos miettii historiasta ylipäätään kovimpia esikoisälppäreitä väsänneitä, tulevat ensin mieleen jo mainittu Hendrix ja Lynyrd Skynyrd, kotimaisista Nurmio ja Kolmas Nainen. Stray Cats kuuluu samaan kastiin.

Stray Cats on aivan mahtava levy!

07 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Ennen tätä en ollut haalinut Setzereitä käsiini julkaisulämpimänä. Olisi myös väärin paukutella henkseleitä täysin kattavan kokoelman merkeissä. Syksyllä hallussani oli neljä CD:llistä Stray Catsia, kahdeksan Brian Setzer Orchestraa ja herran sooloiksi luokiteltavia vain kolme.

Ei uusinkaan enää sormia polttanut, kun sen ohimennen, muun mukavan siivellä tilasin. Sen ilmestyessä taisi Suomessa olla vielä kohtalaiset uintikelit, mutta minulle se saapui vasta ensilumen ja -liukkaitten jälkeen.

Tuosta on nyt kulunut koko lailla kuunkierron päivät. Pyöräytin silloin lätkän tuoreeltaan pariin otteeseen ja täytyy sanoa, että ohhoh.

Ohhoh!

Harvoin, äärimmäisen harvoin iskee mikään musiikki ensimmäisellä kerralla kuin halolla otsaan. Jotta meni sitten seitsemättä kymmentään aloitteleva ukko tekemään näin virkeää ja energistä rock & rollia, ja osoittaa aina vaan kuuluvansa kitaristien eliittiin. Hän muuten on viikon nuorempi kuin Aku Syrjä ja kuukauden vanhempi Marttia.

Tulin jättäneeksi levyn lepäämään, alkuun tarkoituksetta. Sitten pidin sitä aikansa siinä tilassa ihan tarkoituksella. Nyt aion taas tuikata sen pöydälle melko tiukkaan jämähtäneen sylikoneen pesään sädehoitoon ja tunnustella onko vaikutus yhä yhtä järeä. Hyvät ihmiset, Gotta Have The Rumble (2021).


Makeat on kannet. Ihanan kliseistä kuvastoa niin pahvikuorissa kuin auki taiteltavan infoläpyskän kääntöpuolellakin. Muusikolla mustaa nahkaa päällä ja poseeraukset vintage-vempeleitten kera.

37 minuutin sessiossa en kokenut ensivaikutelman kaltaista hätkähtämistä, eivätkä sukat pyörineet jalassa yhtä vinhaan kuin silloin. Ei tullut enää pölkyllä päähän. Kyseessä on vain erinomaisen loistokas albumi. Huikea ja mieletön eivät sanavalikoimaani kuulu, joten en käytä niitä.

Gotta Have The Rumble on paras tietämistäni 2021 julkaistuista.

Muuta tämän vuoden satoa näyttäisin hankkineeni suurin piirtein 20 levyä. Huomaan nyt tämän olevan sellaisista vasta toinen ulkomainen, kun jätän kokoelmat ja muinaisia konserttitaltiointeja sisältävät pois laskuista. Toinen tuli Billy F Gibbonsilta.

Robert Gordonin Rockabilly For Life (2020) on luonteva vertailukohta. Rokkarit nousivat pinnalle samoihin aikoihin 70- ja 80-lukujen taitteen 50's revivalin myötä. Brian on kestänyt ajan kulumista korvinkuullen paremmin. Ei sillä, että olisin pitänyt 12 vuotta iäkkäämmänkään sepän viimeisintä taosta heikkona, minkä voitte todeta blogista hakeutumalla siitä kertovan jutun pariin tuolta alempaa.

Setzerin uutuudelta löytyy kiitettävän perinnetietoista billyn läiskettä, mutta se on vain osatotuus. Paikoin äänimaailmaa on rikastutettu hyvinkin modernein, kenties jonkun mielestä väärin keinoin. Tyylikirjoon mahtuu myös suorempaa rokkia, bluegrassia, jopa lattaria.

One bad habit viimeistä edellisenä on uskomattoman hieno osoitus vanhan ja uuden yhdistämisestä niin kuin se pitää tehdä.

On se helppoa, kun sen osaa.

EDIT 19.3.2024: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Gotta Have The Rumble siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: