11 toukokuuta 2020

LEVYT - The Rainmakers: The Good News And The Bad News

Moni kakku päältä ruma, sisältä silkkaa kultaa. Esimerkkinä kalevalaisesta sanonnasta päinvastoin vinksautettuna käy The Good News And The Bad News (1989). Vai saako lätyn etukansi kenties joltain puoltoääniä kaikkien aikojen komeinta, kauneinta tai vaikuttavinta haettassa?


The Rainmakersin kolmannesta LP:stä muodostui täysosuma Apulaissheriffin aatoksissa.

Ykköstä esti sellaiseksi nousemasta jonkinlainen lievä karheus ja liideri Bob Walkenhorstin turhan usein viljelemä kirkuminen laulussaan. Mahdollisesti hän itsekin tajusi myöhemmin, ettei tavan yliannostelu tehokeinona oikein toimi.

Vuotta myöhempi toinen yritys Tornado (1987) sattui olemaan yksi kahdesosaa ihan ensimmäistä vinyylitilaustani keväällä -88, hieman ennen itse levysoittimen hankintaa. Sen pääsyä kovimpaan ykkösryhmään hankaloittaa ehkä eniten syntikoiden käyttö. Alleviivaan varmuuden vuoksi, että henkilökohtaisia mielipiteitä tässä vain latelen kuten aina.

Pienten vajavaisuuksien karsinta ja varmasti myös yhteissoiton sujuvoittuminen tekivät kolmosesta sellaisen, että se on tähän päivään asti pysynyt papereissani listalla Top Jotain. Walkenhorst kirjoitti yhtä numeroa vaille koko materiaalin ja voi vain ihailla kuinka terävällä kynällä.

Songwriterismin kirkkaimmaksi helmeksi voisi nousta vaikkapa seesteinen Spend it on lovePat Tomek rummuissa, Rich Ruth bassossa, Steve Phillips kitarassa ja tekijä itse kitarassa ja laulussa. Huuliharppukin tuossa taitaa olla, mutta kansitekstit eivät paljasta kenen toimesta.

Sanoma viljelee hienokseltaan hippi-ideologiaa, tai sitten yksinkertaisia, fundamentaalisia elämänohjeita.

won a couple of million
left his wife and children
lived himself to death
in a couple of years
should have spent it on love
spent it on his children
spent it on the ones
who need it the most

Knock on wood ei ole se iänvanha soul-standardi, vaan Phillipsin säveltämä, sanoittama ja luikauttama, menevä ralli. Se istuu saumatta muuhun kokonaisuuteen ja poikkeavana tekijänä on lähinnä laulaja.

Walkenhorst on nimittäin sen verran persoonallisääninen vokalisti, että hänet tunnistaa vaikka kuuro ukonilmalla. Phillipsin veto välissä tuo sopivaa vaihtelua linjaan. Samalla lailla kuin Stonesissa, kun Keef tuuraa Mickiä mikrofonin ääressä.

Levy on täynnänsä mitä kulkevimpia perusmallin ränttärokkeja tyyliin Hoo dee hoo, Thirty days tai Shiny shiny. Sellaisilla on helppo luiskahtaa kasvottoman massan sekaan. Jäädäkseen mieleen ne vaativat jotain.

Jo mainitut yhteen hiileen soittaminen ja Bobin tulkinta ovat pääosissa. Lisäksi tuotanto ja miksaus nasahtivat nappiin. Jos minulta kysytään, niin kutakuinkin tähän malliin kannattaa studiotekniikka tämäntyylisen musiikin kanssa hoitaa.

Muista selkeimmin erottuvat kappaleet sijoitettiin, uskoakseni tarkoituksella LP:n puoliskot päättäviksi. Sekä We walk the levee että varsinkin Horn o plenty edustavat niukimmin innostavaa Rainmakersiä. Juuri ne saisivat meikäläisen leimakirveen jäljen itseensä, mikäli harvennushakkuulle pitäisi alkaa.


Kansas Citystä ponnistanut yhtye oli osa ainakin Suomen vinkkelistä tarkkaillen havaittua juurirockin hyökyaaltoa, joka ajoittui 80-luvulle. Amerikasta tuli tuolloin runsaasti bändejä, jotka pohjasivat soittonsa vanhaan rock and rolliin, rockabillyyn, countryyn, bluesiin ja/tai southern rockiin ja lisäsivät sekoitukseen vaihtelevassa määrin mukaan uudempia tuulahduksia.

Fabulous Thunderbirds, Georgia Satellites, Long Ryders, Del-Lords, Jason & The Scorchers, Blasters, Beat Farmers, Paladins, Del Fuegos, jne. Olihan näitä. Osa on itselleni käymättömiä polkuja, tutuimmat sijoitettuna listan keulille. Ja vaikka Fabulous Thunderbirdsiä hyllystä tänä päivänä eniten löytyykin, oli jutun kohteena oleva orkesteri minulle se tärkein tuon ajan revivalisti.

Sittemmin The Rainmakers on kahdesti hajonnut ja uudelleenkasattu. Bassossa käväisi ennen milleniumia sattuneen ensimmäisen reinkarnaation lopuksi eri veijari. Vuodesta 2011 alkaen jälleen aktiivisena olleeseen kokoonpanoon Ruth palasi. Sen sijaan tällä kertaa tuli Phillips korvatuksi toisella kitaristilla.

Vaan mennäänpä vielä hetkeksi takaisin vuoteen -89. Albumin parasta antia on eräs vielä mainitsematta jäänyt perusperus, joka on niin yksinkertainen rynkytys, ettei sitä periaatteessa pitäisi kohdalle sattuessa edes huomata. Saati sitten arvostaa huipuksi. Niin vain on silti kohdallani käynyt, eikä merkkejä muutoksesta näy, vaikka kesiä tulee ja kesiä menee.

Homma paukahtaa käyntiin koko soitinarsenaalin samanaikaisella iskulla ja meininki on alle sekunnissa sillä tasolla kuin olla täytyy. Lehmänkellokin siellä taas kalkattaa.

Yksinkertainen riffi muistuttaa siitä miten The Kinks aikoinaan esitteli kevyempään tottuneelle pop-yleisölle hard rockia kappaleillaan You really got me ja All day and all of the night. Sivumennen kirjoittaen, näistä ainakin jälkimmäinen oli Kärppien kotihallissa tiheään veivattu väliaikakatkelma joskus muinoin, kun liigakiekon seuraamista täysillä harrastin.

Teksti ei suoranaisesti liity maanviljelyyn, vaikka ehkä aikoinaan niin luulinkin. To sow one's wild oats on kiertoilmaisu yhdelle tavalle harrastaa sex, drugs and rock and roll -sanonnan ensimmäisen osan toimintaa.

Se voi tarkoittaa toiminnan kohdentamista moniin kanssatoimijoihin metodilla villi ja vapaa. Se voi tarkoittaa myös sananmukaisesti siemenen kylvämistä eläinmaailman tapaan, tavoitteena omien geenien laajamittainen levittäminen. Mutta voi se tarkoittaa myös ylipäätään vastuuttomaan hauskanpitoon ryhtymistä. Siis rokkia ja rollia.

Reipashenkinen rymistely on nimeltään Wild oats ja vähin vaivoin kuunneltavissa tuosta linkistä. Aina se jaksaa jalkaa vippauttaa, kun räväkkä avaus porautuu kuuloluitten ja muitten mekanismien kautta tajuntaan.

Melkein jo pelkästään annettujen kahden näytteen perusteella voi todistaa, että The Good News And The Bad News on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti