LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Voi väittää, että Juice Leskisen uralta on mahdotonta nimetä the kaikista paras esitys. Ei se toden perään niin hankalaa ole. Pystyisin näet vaivatta nostamaan parhaaksi monta, ainakin kymmenisen kappaletta. Yksi niistä on Musta aurinko nousee.

Leskinen on runoilija. Mustan auringon lyriikka sitoutuu jälkeen päin lukien julkaisuajankohtaansa. Tämä pätee vaikka tekijä on tunnustanut kirjoittaneensa tekstiä yhdeksän vuotta.

Joka tapauksessa vuonna 1985 Reagan pullisteli Amerikassa ja Neuvostoliitossa myllersi, kun puoluejohtajia kuoli solkenaan ja liukuhihnalta repäistiin aina uusi tilalle. Kylmä sota asevarusteluineen oli kiihkeässä vaiheessa ja Suomessa muhi vähintäänkin pinnan alla atomisodan pelko. Uhkaavaan ilmapiiriin runoilija Leskinen kaivoi lääkkeeksi toisen ihmisen läheisyyden.

alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan

ole minulle ihminen

kun toiset tappaa toisiaan

Leskinen on sanoittaja. Hänellä oli tahto ja taito yhdistää sanat säveleen istuvasti. Tuotannosta saa aika turhaan etsiä esimerkkejä, joissa riimitys ei tavuineen ja painotuksineen istuisi laulumelodiaan.

Tämä mielessä tulee väkisin vertailtua häntä Junnu Vainioon, joka tässä suhteessa oli jopa tarkempi, suorastaan pedanttisuuteen asti. Maailman pienimpänä yllätyksenä pidän sitä, että kautta aikain ensimmäinen Juha Vainio -palkinto jaettiin Juice Leskiselle.

Leskinen on säveltäjä. Pelkillä nerokkailla teksteillä ei vielä pitkälle pötkitä, jos janoaa suurempaa suosiota. Juice kykeni laatimaan yksinkertaisia ja samalla hienoja sävellyksiä. Koittakaapa kuunnella päässänne Mustasta aurinkosta pari pykälää verkkaisempaan tahtiin toteutettu unplugged-versio, jossa on mukana vain ääni ja pari akustista kitaraa.

Leskinen on piällikkö. Mestari, joka ei tunnista puutteitaan ja uskalla luottaa itseään taitavampiin, ei ole tittelin väärti. Grand Slamissa Juicella oli sovittajana Anssi Tikanmäki, lähtöjään haapajärvisiä. Tämä oli Pyromaania ajatellen korvaamaton osa palapeliä.

Mustassa auringossa lähtökohtana kuulostaa olleen erittäin vahvasti rockilla kuorrutettu tuon ajan suomalainen euroviisuhumppa. Minulle ei teetä vähääkään ongelmaa kuvitella tätä uljasta hymniä esitettävän vuonna 1985 Göteborgin loppukilpailussa, Ossi Runteen puikottaessa orkesteria. Vesa Sytelän rumputyöskentely, Tikanmäen urut ja säästeliäästi mukaan ympätyt kuorot alleviivaavat eurotunnelmaa.

Puntti Valtosen voimallinen, täydellisyyttä hipova kitarasoolo on ilmeisen harkiten sävelletty. Soolo tosiaan on Valtosen heiniä, toisin kuin vaikkapa Wikipedia väittää. Tieto tuli itseltään Tikanmäeltä, jolla oli tapana merkkailla tällaisia asioita muistiin studiosessioitten aikana. Luotan lähteeseen kuin Volkkarin tunkkiin.

Leskinen on myös laulaja. Sen kummemmin selittelemättä.

Pyromaani Palaa Rikospaikalle (1985) oli Juice Leskinen Grand Slamin kolmas studio-LP. Alkuperäinen kokoonpano oli remmissä edelleen: Sytelä (rummut, laulu), Antti Tammilehto (basso, laulu), Ila Loueranta (kitara, laulu), Valtonen (kitara, laulu), Tikanmäki (koskettimet, haitari, laulu) sekä Leskinen (laulu, kitara).

Näistä Valtonen oli päässyt teatterikouluun ja jättämässä bändiä. Tuleva näyttelijä sai harjoitustyön omaisesti mojovan roolin, kun hänet pantiin kanteen patsastelemaan. Sakari Kuosmanen oli jo keikoilla paikannut Puntin kokoista aukkoa ja soitti täten neljäntenä kitaristina levyn muutamilla raidoilla.

Ja lauloi, kuinkas muuten. Moni sekoo muotiin pohjaa erittäin perinnetietoiseen, Tammilehdon basson tukevoittamaan kitarariffiin. Saku kumajaa ja ähkii väkevästi Apulaissheriffinkin mielipiteiden mukaista viestiä. Pilkkakirves sivaltelee massan perässä sinkoilevia kanssaeläjiä.

Merkillepantavaa on, että melodiaan sopiva "sekoaa" muuttuu otsikossa muotoon "sekoo". Panee miettimään, ettei tuo Juicen tapauksessa mahda olla sattumaa. Mutta miksi näin olisi tehty?

moni sekoaa muotiin

ja kaikki samaan muottiin valetaan

kun syöminen on muotia

me syöpötellään kunnes haletaan

Albumilta löytyy toinenkin teos, jossa Leskinen jakoi ykkösvokalistin vastuuta muille. Mimosan hipiä on Louerannan raastavasti tulkitsema lohdutonta mielialaa maalaava veto, mutta komea sellainen.

Tyypillisen juicemainen hitaahko veisuu taitaa tutkiskella maestron itsekin potemaa maanisdepressiivisyyttä, eikä tosiaankaan siellä maanisessa laidassa. Skitsofreniaviittauskin on nähtävissä. Aiheesta suoremmin puhui reilusti taudin mukaan nimetty biisi seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneellä Tauko I:llä.

sattuu, poissa tolaltaan

on tyyppi jota morkkis painaa

sattuu, minut olaltaan

hän heitti, olen puolivalmis vainaa

Läpi levyn kulkee erillinen pyromaanijuoni (PPR), jolla tilkitään kappaleitten välejä. Tarinan varjolla ääneen pääsee myös Rällämin ulkojäsen ja röpöttelykaveri Matti Pellonpää. Muina vierailijoina hääräsivät Vesa Hyrskykari ja Nalle Lehtonen puhaltimissa, Toni Lähteenmäki, Timo "Nuuska" Ulkunniemi sekä Mika Sundqvist.

Vinyylin A-puolen sinetöi otsa lattiaan saakka Tapio Rautavaaralle kumartava Isoisän hinttipussi. Hulvaton, toisaalta tunteikas ralli riemastuttaa umpiheteron kynällä raapustetulla erilaisen nuoren kuvauksella.

Mahdollisesta savolaisesta kieroudesta saa vihiä, kun B-puolen keulilla rokkaa Jenkka uskon puhdistamisesta (twist), joka siis ei ole jenkkaa nähnytkään, vaan on siis kait twistiä, kun taas hinttipussi ON jenkkaa, ainakin Apulaissheriffin rytmitajulla tulkittuna, hidastempoista tosin, mutta jenkkaa siis.

Pyromaanista tekee mestariteoksen viimeistään sen loppuun ankkuroidut kolme öljytankkerin painoista järkälettä.

Turvallisuus & yhteistyö saa Tikanmäeltä massiivisen sinfonisen käsittelyn. Sanat ironisoivat samana vuonna pidettyjä ETYKin kymppivuotiskekkereitä. Pyhä toimitus on tolkuttoman kaunis hartailu, joka hiukankaan sopivassa mielentilassa nautittuna tahtoo pakostakin herauttaa tippaa kulmaan. Ja kuten jo selkisi, Musta aurinko nousee nyt vaan on klassikko.

Ennen Grand Slamin ensimmäistä telakoitumista samalla nimellä julkaistiin vielä seuraavana vuonna tupla Yölento. Siinä vaiheessa Leskisen terveys ei antanut enää myöten keikkailla ja levyntekokin hiipui tällä orkesterilla viideksi vuodeksi. Omana näkemyksenä voi melko varauksetta esittää, että Grand Slamin loppuaikoina Juice oli taiteelliselta kantilta elämänsä parhaassa porukassa.

Jep jep, Pyromaani Palaa Rikospaikalle on aivan mahtava levy!