LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...

Viime marraskuussa uhkailin tai lupailin palaavani orkesterin tuotantoon jonkun vanhemman julkaisun myötä. Rivien välistä saattoi ehkä päätellä tämän tapahtuvan suhtellisen pian. Niin myös tunnustan ajatelleeni.

Hommat eivät läheskään aina mene suunnitellusti. Eräitäkin kuukausia on kulunut ja Oulujoessa vettä valunut aika lailla sitten vihjailuni. Musiikki on sentään muhinut päässäni mielipiteitäni muokaten. LEVYT-sarjan käsittelyn ansaitsee Three Times Seven Is... (2002).

CD:n kansi näyttää minun silmiini luonnossa yhtä epäselvältä kuin yllä, ellei jopa sumeammalta. On mahdollista, että "yksilöllisellä" värinäölläni on osuutta asiaan. Discogsin kuvasta sentään hahmotan oikealla olevan astian, jossa nestettä. 

Vaan musiikki ratkaisee. Aloitin tutkimusmatkani Micke Björklöf & Blue Stripin tuotantoon vasta viitisen vuotta sitten. Jo näillä kilometreillä uskallan kuitenkin pitää heidän kolmattaan koko seitsemän studioalbumin pinkan parhaimpana. Kovinta vastusta antaa After The Flood (2013).

Kappas, siihenhän tupsahtivat taas jutun aiheen otsikon numerot 3 ja 7 eri merkityksessä. Antaako tämä ajattelemisen aihetta taikauskoisille tai numerologeille? Kyseisiin ryhmiin kuuluvat voivat itse päättää. Apulaissheriffi keskittyy sisältöön.

Nokkamies Björklöf hanskaa vokaalien lisäksi levyn huuliharppuosuudet ja paimentaa siellä täällä myös akustista kitaraa. Blue Strip oli jo saavuttanut yhä aktiivisena olevan kokoonpanonsa:

• Ville Leppänen, sähkökitara + akustinen kitara + National steel-kitara + mandoliini + taustalaulu
• Seppo Nuolikoski, basso + taustalaulu
• Timo Roiko-Jokela, perkussiot + vibrafoni
• Teemu Vuorela, rummut

Vierailijoita on henkilömääräisesti mukana enemmän kuin omia. Heistä kaksi tekee levylle kertarykäisyn. Teijo Tikkanen käy pianoimassa hienolla americana-balladilla Morning train ja Mustissa Laseissa 80-luvulla kannuksensa hankkinut Pekka Lehti pumppaa pystybassoa jazzahtavalla päätösnumerolla Wheel of fortune.

Persoonallista kulmaa soundiin tuova Roikiksen vibrafoni elävöittää jälkimmäistä kivasti. Oivemman esimerkin hänen "good vibes"-soitannastaan tarjoilee riemukkaana jump bluesina sinkoileva Miss Bluecap, eräs kakun kirsikoista. Biisissä soivat myös vasket, joista vastaa UB-horns eli Ultra Bran puhallinsektio:

• Kari Pelttari, trumpetti
• Ilmari Pohjola, pasuuna
• Marko Portin, tenori- ja baritonisaksofoni

Vieläkin makoisammin torviosasto toimii New Orleansiin aatokset vievällä funkilla Mapman, joka tänä päivänä osuu lähimmäs allekirjoittaneen makuhermojen keskustaa. Kappale tuo hyvin esiin sen, että Micke Björklöf & Blue Strip on bändi isolla Beellä, eikä sarjaa solisti ynnä muut. Rytmiryhmä Vuorela & Nuolikoski ansaitsee erityishuomion.

Lowland girl on lätyn toinen Orleans-henkinen siivu, eikä sekään sitä vähiten puhaltimien vuoksi. Micken harppu on tässä kuin kala vedessä.

Kahden viimeksi mainitun kappaleen väliin sijoitettu hieman countrynkin suuntaan kallistuva hidas blues Let my love shine on you esittelee Björklöfin lauluskaalan herkempää puolta. Lisää ihmisäänen suloa tuo enkelikuoro, joka päästelee siellä täällä läpi kattauksen. Nimet Veera Railio ja Lena Lindroos ovat luettavissa aika monen Blue Strip -kiekon kansista. Taustalaulut sovittaneen Säde Rissasen osalta Three Times Seven Is.. taitaa olla ainut vierailu tässä porukassa.

Kuten yllä kirjoitetusta käy ilmi, on albumin tyylilajipaletti varsin kirjava. Lisäksi löytyy mm. leppoisan bluesahtavaa musaa (Ray needs a mojo hand), jännittävine perkussiokolinoineen ja pihinöineen jotain hyvin omanlaistaan swamp rock bluesia (Good light) sekä svengaavan rollaavaa rhythm and bluesia (Love no more).

Lopulta toki yhtyesovitukset tekevät biisin, mutta uskoisin Lefty Leppäsen pääasiallisena lauluntekijänä olevan isossa roolissa siinä, että paketti sisältää amerikkalaista juurimeininkiä niin rikkaasti. Hänet on kreditoitu kahdeksan esityksen kirjoittajaksi, niistä neljään yksin.

Kitaristina Leftyn voi huoletta laskea maamme parhaimmistoon. Ymmärtävää, taidokasta ja monipuolista kielisoitinten käsittelyään on saanut ihastella muissakin yhteyksissä kuin Blue Stripin riveissä.

Leppäsen osalta on hankala kohottaa yksittäistä raitaa muitten yläpuolelle. Tyydynkin nostamaan hänen Nationalin stilikalla (vai resonaattorikitarako se nyt on?) vetämänsä kokonaisuutenakin loistavan Red lightning maman.

En pysty linkkaamaan esimerkkejä kuultavaksenne. Jos siis kiinnostaa, eikä CD:tä ole tullut hankittua, suunnatkaa metsästysvaistonne käytettyjen markkinoille.

Pakkauksen kuorista vielä, että en ole koskaan ollut MB & BS:n kansitaiteen ylimpiä ystäviä. Kumma kyllä, sama henkilökohtainen näkemys pätee toiseenkin eteläpohjalaislähtöiseen yhtyeeseen, Kolmanteen Naiseen. Ehkä sattumaa, ehkä ei.

Vaan kun en judgaa bookia by its cover, voin todeta tutuksi lopuksi, jotta...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes
• UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
• LEVYT - Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara (1987) puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.

Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.

Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia (linkki alempana). CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

Niin vaan venähti piipahdus pikkulevyrintamalla pitemmäksi kuin mihin Apulaissheriffin minisarjojen kanssa on totuttu, normiviidestä seitsemään. Tähän mennessä tapahtunutta:

• Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Alaska
• Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta
• Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita
• The Slippers: Broken Bones
• Tehosekoitin: Kaukaisimmalle Rannalle
• Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Sian Raato Kääntää Hitaasti Kasvonsa Valoon Päin

Eräs merkittävä musiikin laji on jäänyt blogissa ansaitsemattoman vähäiselle käsittelylle. Kyseessä on kirjoittajalle sen verran tärkeä genre, että sen osuutta jutuissa joutunee kasvattamaan. Aloitetaan korjausliikkeet päättämällä EP-katsaus bluesin parissa.

Alan aikakauslehti Blues Newsin 300. juhlanumeron (6/2019) mukana saatuihin juhlaviin bonuksiin sisältyi CD-painos The Hangoversin ainoaksi levyksi jääneestä EP:stä The Hangovers (1988). Julkaisijana toimi lehdestäkin vastaava Finnish Blues Society ry niin alkuperäisen vinyylin kuin formaattipäivityksenkin osalta.

Tunnustan, että sinisävelten kotimaisiin taitajiin on tullut perehdyttyä niukemmin kuin pitäisi. Esimerkiksi Helge Tallqvist oli minulle satunnaisesti vastaan tullutta nimeään lukuunottamatta täysin outo harpisti vielä puoli vuotta takaperin, ennen tutustumista The Hangoversiin.

Yhtye oli Tallqvistin vuonna 1987 ideoima, miehittämä ja perustama kokoonpano. Hupaisaksi asian tekee se että itselleni tuntematonta primus motoria vaille koko muu porukka oli muista ympyröistä enemmän tai vähemmän tuttua.

Röyhkän Narttu ja Karjalaisen Mustat Lasit hengittivät vielä. Siitä huolimatta Tallqvist värväsi bändiin ensin mainitusta Tommi Vikstenin lauluun ja kitaraan sekä Heikki Tikan rumpuihin. Jälkimmäisestä kutsu kävi basisti Pekka Lehdelle. Tuottajan jakkaralle istutettiin Riku Mattila. Siinäpä oli kovaa sakkia kasassa ja jälki sen mukaista.

Homman nimi tulee selväksi avausraidan ensisekunneilla ja pelaamisen taso paljastuu korkeaksi parissa tahdissa. Tältä ryhmältä ei hirveän paljon heikompaa olisi osannut odottaakaan. Soitto on kautta linjan kulkevaa, ainakin jump bluesista ja viime vuosisadan puolivälin Chicagosta vaikutteita imenyttä.

Pienimuotoisena positiivisena yllätyksenä voinen pitää Vikstenin laulusuorituksia. Hän on tykännyt toimia kitaristina eikä levyille asti päätyneistä päävokaaliosuuksista ole päässyt syntymään runsaudenpulaa. Onko The Hangoversin lisäksi muuta olemassakaan, en ainakaan tiedä.

Huuliharpusta olen tainnut joskus mainita, ettei se ole suosikkisoittimeni. Niinpä on ilahduttavaa kuulla miten voimakasääninen puhallin on saatu tässä tapauksessa toimimaan vallan mainiosti. Osansa kiitoksesta saavat sekä Tallqvist riittävän säästeliäästä annostelusta että Mattila muuhun äänimaailmaan nähden sopivasta tason säädöstä (olettaen, että Riku miksasi).

Biisirypäs on ensimmäisestä viimeiseen, ja jokainen kappale alusta loppuun innostavaa viiden tähden musaa. I'm in trouble ja I ain't through with you ovat peräisin Vikstenin kynästä, joka on ollut hyvässä terässä. Katsokaa linkistä nostalginen Levyraati-video, mikäli ette usko suomalaisen bluesin voivan olla laadukasta. Ja muutenkin.

Lainaraitojen alkuperäistekijöitä ja -esittäjiä yhdistää huuliharppu ja se että molemmat ovat soittaneet instrumenttiaan Muddy Watersin taustalla.

Kahdesta tunnetumman, Little Walterin repertuaarista mukaan otettiin Temperature, jonka yhtye tempaisi nauhalle aivan erinomaisesti. Aavistuksen vähemmän kuuluisalta George Smithiltä valikoitui mukaan suoraviivainen Rocking.

Ai että, tällaista Musiikkia olisi mahtava nautiskella pienessä soittokuppilassa, mahdollisesti pienessä sievässä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...

LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

On erilainen tapaus tämä Keltaisessa Talossa (1990). J oli lakkauttanut Mustat Lasit ja oli ilmeisesti jonkin sortin välitilassa. Ei ehkä vielä tiennyt mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Saattoipa kyseessä olla jonkinmoinen terapiatyö. Tuon ajan musiikkilehdistä voisi tarkistaa mikä oli homman nimi, mutta kun minäkin pökkelö olen aikaa sitten omani hävittänyt.

Tätä tehdessä Karjalaisella ei ollut takanaan vakioryhmää. Keltaisessa Talossa on nauhoitettu parin vuoden aikana kotona Helsingissä ja "mökillä" Kosken asemalla, siinä keltaisessa talossa. Vain rummut ja saksofonit napattiin nauhalle studiossa.

Jännä yksityiskohta tuokin. Tavallisempaahan on ensin äänittää pohjat, joissa rummut ovat olennaisessa osassa. Tässä tapauksessa pohjarytmit vetaistiin useimmiten Hammondilla tai Yamahan DX-7:llä. Otteita muutenkin omaperäisestä soitinnuksesta nähdään CD:n sisäkannesta.

Dorbo ja madoliini, heh heh.

Bändiä siis ei ollut. Tämä on J.Karjalaisen soolo, jolla käy soittamassa kuka mitäkin ja missäkin. Nimilistalla on paitsi tuttuja Mustista Laseista, myös muita muusikoita ja esimerkiksi Jukan vaimo, näyttelijä Kati Bergman. Hänet muistan Mutapainin Ystävät -sketsisarjasta. Koko revohka:

• Mongo Aaltonen - congat, bongot ja muut perkussiohärpäkkeet
• Kati Bergman - taustalaulu
• Janne Haavisto - rummut
• Olli Haavisto - dobro
• Seppo Kantonen - koskettimet, haitari
• Pekka Lehti - basso
• Ufo Mustonen - viulu
• Miikka Paatelainen - kitara
• Arto Tamminen - kitara
• Jukka Tuovinen - saksofoni

Veljeksistä Olli vierailee tällä kertaa vain yhdellä kappaleella, Janne yhtä vaille kaikilla. Itse kapellimestari soittaa sitä sun tätä ja laulaa. Taas kaipaisin Soundi-arkistoa varmistaakseni sanottiinko häntä tämän seurauksena Perniön Princeksi kuten muistelen.

Yhtenä erikoisuutena levyn historiaan liittyy se, että Karjalainen taiteili etukannen kuvan omin käsin. Se nyt vielä mitään kummallista ole, mutta kun työstä otettiin sadan kappaleen vedossarja ja siitä valtaosa myytäväksi levyn ostajille.

Hankin aikoinaan LP:n melko tuoreeltaan ja kyseinen lisäsatsaus ei käynyt lähellekään mielessäni. 900 markkaa opiskelijan pussista olisi ollut aivan liikaa moiseen. Voi minua poloista. Mikähän mahtaisi vedoksen arvo olla tänä päivänä? Tosin, en kyllä lähtisi ihan halvalla myymään, jos olisin teoksen tuolloin hankkinut ja tähän päivään asti saanut säilytettyä.

Että semmoisen kotidemoalbumin meni sitten valtakunnan suurimpiin nimiin vuonna 1990 jo laskettava muusikko väsäämään. Varmaan syntyi heppoista tai vähintäänkin epäilyttävää jälkeä kaltaisellaan harrastelijamaisella puuhastelulla. Ei veikkoset! Syntyi Apulaissheriffin makuun yksi Karjalaisen parhaista.

Soisin kaikkien meritoituneiden tekijöiden aika ajoin toteuttavan asioita samalta pohjalta. Epe Helenius Poko Recordsin puikoissa sanoo nähneensä etukäteen, että nyt ei tule menemään kaupan sellaisia määriä mihin oli totuttu. Hän kuitenkin antoi julkaisuluvan ja hyvä niin. Oikeaan osui myös menekin suhteen.

J:n musiikin peruspilarit (blues, soul, country, rock, pop) ovat vähäisemmässä asemassa normituotantoon verrattuna. Soppaan on ympätty vaikutteita aivan USA:n eteläosista ja rajan takaa Meksikosta, ellei vieläkin etelämmästä. Tyylilajit kuten cajun ja zydeco eivät ole vahvuusaluettani, joten jätän ottamatta enemmän kantaa. Lisäksi mukana on kotikutoista sirkushenkeä, ks. Markkinapaikalla.

On oikein tervetullut tunne, kun ei huvita isommin diipadaapailla yksittäisistä biiseistä. Ehkä se kertoo musiikin voimasta, että ne pistävät kuuntelemaan itseään tavallista tarkempaan. Ja sehän riittää. Yleisilme on kirkas ja miltei joka kerta tähän tartuttuaan huomaa tulevansa paremmalle tuulelle.

Hilpeästi kupliva Pompi, Zombi! edustaa positiivisen levyn positiivisinta laitaa. En yllättyisi, mikäli maestro paljastaisi tätä sovittaessaan innoittuneensa jamaikalaiskaksikko Sly & Robbien elektronisesta karibialaismeiningistä.

joo leidiis änd tsentlemaa

nyt ruvetaan tanssimaa

Kaupan päälle tempaistaan vielä toiseksi näytteeksi Joulukortti Riosta. Arto Tamminen kitaroi jalustalle nostettavan hienosti. Kannuissa on Janne, Mongon soittimina tällä numerolla hiekkaputki ja quijada (selvittäkää itse, jos kiinnostaa). Seppo Kantonen tunnelmoi Wurlitzerilla, jonka oletan sähköpianoksi. J:n arsenaalista raidalle pääsi komppikitara, DX-7, kalimba, haitari ja laulu.

Joulukortin tekstin kaiho Brasilian lämmöstä kotimaan pakkasiin on käsinkosketeltavaa. Karjalainen tunnelmamaalarina on nyt vahvimmillaan. Niinpä lopun yllätys paukahtaakin naamalle kuin Anders "Masken" Carlssonin osuma ajassa 59:29. Lauluhan on suorastaan nerokas. Sävelletty mestarinovelli. 

J itsekin on Poko Recordsin historiikin mukaan suurin piirtein sitä mieltä, että Keltaisessa Talossa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

Apulaissheriffin papereissa Kookospähkinäkitara (1987) on säilyttänyt asemansa J.Karjalaisen lukuisien kokoonpanojen parhaimmistossa jo kolme vuosikymmentä. Levyn viehätys kulminoitui aikoinaan A-puolen kolmoseen Tahmea lattia, joka samaisissa (kuvaannollisissa) papereissa edusti melko harvinaista lajia kotimaisen musiikin saralla.

Kappalehan on mitä mainiointa funkkia kutkuttavine kitaroineen ja maukkaine torvineen (Antero Priha, trumpetti; Jukka Tuovinen, saksofoni; vieraileva Markku Veijonsuo, pasuuna). Janne Haavisto rumpukapuloissa ja Pekka "Ajokoira" Lehti basson varressa svengaavat niin, että kuunnellessa alkaa miettimään tokko nuo valkoihoisia ovatkaan.

Haavisto, yksi valtakunnan parhaista rumpaleista muuten, taitaa olla eniten Karjalaisen kanssa levyttänyt muusikko. Tätä en nyt lähde laskemaan, vaan ihan näppituntumalla arvelen. Mustien Lasien ykkösellä vuonna 1981 takoi Keimo Hirvonen, joka korvasi Jannen sittemmin Electric Saunan levyillä vuosina 1996 - 2002.

Rummuttoman Lännen-Jukka -kauden jälkeen Haavisto palasi tikkuihin 2010-luvun alussa. Samalla paluun teki myös kitaristi Mikko Lankinen, jonka yhteistyö Karjalaisen kanssa ainakin levytetyssä muodossa alkoi juuri Kookospähkinäkitarasta ja jatkui Mustien Lasien jälkeen Yhtyeineen-kokonpanossa.

Kun vielä otetaan esille ainut alusta loppuun Mustissa Laseissa veivannut, pianisti/urkuri Mikko Kivikari, on orkesteri kasassa. Vierailijoina kuullaan Veijonsuon lisäksi Mongo Aaltosta (perkussiot) sekä Jannen isoveli Olli Haavistoa (kitara, mukaan lukien steel).

Ja voi veljet ja siskot ja kummin kaimat, että tuo miehistö osasi hommansa. Kookospähkinäkitaran läpi kantava teema on loistava soitanta ja - uskallanko sanoa - aivan täydelliset sovitukset. En muista ennen kiinnittäneeni suurta huomiota siihen, että Mustien Lasien sovitusvastuu on Doriksesta (1985) alkaen ollut pitkälti Jukka Tuovisen harteilla.

Nyt asian kunnolla valjetessa tohtinen väittää tällä olleen jonkinmoisen vaikutuksen bändin suosioon. Ainakin sillä on ollut Apulaissheriffin henkilökohtaiseen rankkaukseen Mustien Lasien tuotannon joukossa. Totta kai J on ihan parasta ryhmää lauluntekijänä, säveltäjänä ja sanoittajana, mutta kyllä tämänkin levyn materiaalista olisi saanut pliisummalla sovittamisella paljon mielenkiinnottomamman.

Kaiken kaikkiaan musiikissa sävel ja sanat ovat mielestäni aavistuksen yliarvostettuja soittamisen, laulamisen ja sovituksen rinnalla. Puhumattakaan siitä miten tuotannolla, äänityksellä tai miksauksella voidaan vaikuttaa lopputulokseen. Vähän kuin kirjoissa: ei se mistä aiheesta vaan miten.

Biiseihin palatakseni Kookospähkinäkitaraa pidettäneen pitkälti soul-levynä. Selkeimmin soul (ja osin funk) kuuluu alussa mainitun lisäksi kappaleissa Kookospähkinäkitara, Äiti tuo tuoli mua tuijottaa sekä Terve Teräskasa.

Tänä päivänä liputan tuon viimeisen puolesta, mikäli joku vängällä pakottaa valitsemaan albumin kohokohdan. Syyt on jo mainittu, nimittäin tässä tiukassa vedossa erinomaiseen sävellykseen ja ilmeisesti keikkabussista (vai prätkästä?) kertovaan sanoitukseen yhdistyvät täydellisesti funk, soittotaito, sovitus ja tuotanto.

Vinyyliversion B-puolella soul-vaikutteet ovat taustalla. Tai ne ovat hieman erilaisia kuin sykkivällä etusivulla, missä kyllä Harley Ladyn blues hienoine tarinoineen on silkkaa rockia ja Yön otukset unenomainen nuotiolaulu tuoden J:n lyhyen huuliharppuosion myötä mieleen Stevie Wonderin.

Hehkuttamiani sovituksia pidän ansiollisena siihen miten eniten radioaikaa saaneet Runo ja Tulppani ja Sadepisara ovat kestäneet aikaa. Ne ovat välttäneet nytreppujupisetriimisirupiset-ilmiön, missä alun perin kelpo biisistä tulee ylisoittamisen takia levyllä ylihypättävää pakkopullaa.

Molemmat ovat keskitempoisia tarinoita, joissa kaikuu kantri ja soul, mahdollisesti jopa suomalainen iskelmä. Runo kuulokkeilla nautittuna pistää keskittymään Ajokoiran bassotteluun sataan kertaan kuullun sanoituksen sijaan.

Noitten jälkeen vauhtia pudotetaan Hitaasti-kappaleessa nimensä mukaiseksi. Tätä Apulaissheriffi piti jo reilu parikymmentä vuotta takaperin yhtenä parhaista hitaista ja sama pätee vuonna 2019. Liekö tuon tahtiin on kuitenkaan koskaan tanssilattioilla nojailtu.

A cappella laulettu Vanha virsi kertoo tärkeän sanoman ihmetellessään miksi sen sävel ja sanat on pitänyt muuttaa ajanmukaisemmiksi. Ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Muutos muutoksen vuoksi on joskus ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta ei sitä tarvinne joka paikkaan tunkea. En tässä tarkoita ainoastaan sanoituksen riveillään nostamaa käsittämätöntä virsien muuttamista.

Rivien välistä luen tuon koskevan muutakin. Ei kai modernisoinnin nimissä pitäisi - samoin musiikkimaailmasta esimerkkiä hakien - vaikkapa puhelinlankojen laulamisen tilalle ruveta sanoittamaan jotain tukiasemista? Siinä olisi Katri-Helena ihmeissään.

On levyllä heikompikin lenkki. Muuten hyvä Hölösuu sisältää tönkkösuolattua junttarumpukomppia, jota en vain jaksa ymmärtää tai siitä pitää. Varsinkin Kookospähkinäkitaran muun rytmisen loistavuuden ja ilmavuuden seassa tuo särähtää korvaan. Ratkaisullahan on saatettu toki hakea tarkoituksellista kontrastia muuhun materiaaliin nähden.

Kyseessä on siis virvelirummun takominen (mielestäni) 2x liian tiuhaan siihen nähden mikä olisi hyvä. Tästä suivaantuneena olen valmis allekirjoittamaan junttakompin kieltävän lakialoitteen, jos sellaisen joku sorvaisi. No joo, ehken sentään. 

Jottei jäisi paha maku suuhun, pitää kehua vielä koko albumin päättävä Eläimistä eräälle, joka myös jostain syystä kilkuttaa Stevie Wonder -kelloa päässäni. Rumpujen luoma rytmi on enemmän sitä mikä toimii.

Olikohan se Waldemar Wallenius vai kuka, jonka muistelen 1980-luvulla Soundissa kirjoittaneen aina pitävänsä tsuka-tsuka-komppia parempana kuin tök-tök. Tuskin se ihan noin meni, mutta ymmärrettäneen mitä haen. Niin ikään torviosasto on parhaimmillaan tässä biisissä, joka edeltävien hidastusten jälkeen hölkkäyttää levyn hienosti maaliin.

Kookospähkinäkitaran jälkeen J.Karjalainen Ja Mustat Lasit levytti enää yhden studiokiekon ja jäähyväisliven. Sitten bändin oli aika mennä. On jännää miten samoihin aikoihin Kauko Röyhkä hajoitti niin ikään kymmenisen vuotta vaikuttaneen ja yhtä lailla suvereeniksi hioutuneen Nartun. Suureksi onneksemme molemmat herrat ovat jatkaneet musiikin tekemistä tähän päivään saakka.

Lyhyenä loppukaneettina todettakoon, että Kookospähkinäkitara on aivan mahtava levy!