23 marraskuuta 2019

LEVYT - Kingston Wall: II

Oletetaan, että käytössä olisi aikakone ja yksi reissu minne ja mihin aikaan tahansa menneisyydessä, meno-paluuna. Kohtuusuurella todennäköisyydellä ottaisin lipun Helsinkiin ja kevääseen 1993, ajatuksenani käydä Kingston Wallin keikalla toisen levyn julkaisemisen jälkeen. Lepakkoon tai Tavastialle ajattelin suunnistaa.

Kävi näet niin, etten bändiä löytänyt ennen kuin tällä vuosituhannella, jolloin Petri Wallin lopullisesta ratkaisusta oli jo vuosia. Niinpä elävänä näkeminen ei vaan tullut ajallaan kyseeseen. Aikakoneen keksimistä odotellessa siis...


Vaan olihan se ihmeellinen orkesteri. Todistusaineisto koostuu kolmesta tyrmäävästä studioäänitteestä, livetriplasta ja ryppäästä amatöörivideoita, joita YouTubesta voi vaihtelevan äänenlaadun kera pällistellä. Ja opin juuri äsken, että on olemassa myös virallinen tupla-DVD, mikä aiheuttaa tietyn metsästysvietin heräämisen. Varmaankin olin asian noteerannut, jättänyt 2015 sen ilmestyttyä heti hankkimatta ja unohtanut.

Trion selkärangaksi on yleisesti tunnustettu basisti Jukka Jylli, joka piti musiikillisesti - jos kohta ehkä muutenkin - jöötä muille. Hän oli rönsyilevän ryhmän kasassa pitävä liima. Benji-kuminauha, joka venyi muitten liveimprovisaation mukana taustan tilkiten eikä koskaan katkennut. Lavalla Jyllin oli tapana ankkuroitua paikalleen yleisöstä katsoen vasemmalle sivustalle ja ottaa vain harvakseltaan rauhallisia askelia.

Petri Walli oli ilmiömäinen kitaristi ja loppuvaiheessa erikoisempiakin vaikutteita imevä ja niitä kaihtamaton biisinikkari.

Rumpujakkaraa miehittänyt Sami Kuoppamäki takoi kannuja ja peltejä kuin Muppet Shown nukkeorkesterin Animal potenssiin kolme. Minusta hänen osuuttaan Kingston Wallissa voisi englanniksi kuvata termillä lead drums. Hän ei siis perusrumpalin lailla ainoastaan pitänyt rytmiä yllä, vaan yltyi välillä ottamaan pääroolia Wallin kitaran rinnalla. Meikäläisen arvostuksessa Kuoppamäki nousee aurinkokunnan parhaaksi soittimensa hallitsijaksi.

Kingston Wall II (1993) ansaitsee heittämällä paikan Apulaissheriffin ässälevyjen sarjassa. Luen kyllä ykkösen ja kolmosenkin kategoriaan 5/5, mutta tässä tapauksessa kakkonen todellakin on ykkönen. Bändi operoi sen verran psykedeelisessä musiikkimaastossa, että matematiikan peruslait joutuvat joustamaan ja pisteet 6/5 tulevat mahdolliseksi II:n kohdalla.


Paras arvosana todistukseen kirjoitetaan tiiviin kokonaisuuden kolmannelle esitykselle. Could it be so? jatkuu saumattomasti edeltävän raidan perään. Aikaan 1:45 saakka suitset pidetään kireällä atmosfäärin ollessa yhtyeelle tunnusomaisen happoinen.

Mutta sitten räjähtää. Laulu taukoaa, polle lähtee laukalle, ilotulitus käynnistyy. Kuuntelija saa tuhansia mikro-organismeja kuten joku, en nyt muista kuka legendaarisesti on lohkaissut. Vielä nykyäänkin miltei joka kerta meinaa ihokarvat käsivarsissa jäykistyä tälle kohtaa päästyä.

Wallin ja Kuoppamäen virtuoosimainen yhteispeli saa haukkomaan henkeä. Etenkin Kuoppamäki hämmästyttää. Unohtakaa Bonham, unohtakaa Baker. Unohtakaa kaikki muut takojat hetkeksi, sillä näin rumpuja soitetaan. Jyllin ilmeetön bassottelu on aika lailla sitä mitä pitääkin tuollaisen hurjastelun ohessa olla. Kappaleen teksti enteilee tulevan kolmoslevyn mystistä maailmaa.

could it be so that
we have been here before
could it be so that
this all happened before

Jälkimmäinen huipennus koetaan rapiat kymppiminuutisessa eepoksessa You. Sen rakenne vaihtelevine tempoineen ja sävyineen on lähimpänä klassista progea. Puolivälin krouvin tietämillä Walli vokalisoi ikään kuin ohimennen muutaman rivin.

Ja sitten taas mennään. Jälleen on mahdoton puhua soolo-osuudesta. Koko porukka revittelee tasa-arvoisesti Jyllinkin nyt pistäessä parastaan. Loppukaneettina vielä hidastus ja viimeiset sanat.

nothing has messed up my head
that much as it does
now when I got you

Muusta sisällöstä itämaisesti svengaava Istwan, käytännössä kuusiminuuttinen kitarasoolo And it's all happening sekä jylhä Palékastro ovat ensiluokkaisia instrumentaalivetoja. Musiikilliset sukulaiset We cannot move ja Love tonight etenevät tiekarhun voimalla.

Koko paketin seesteisin tuokio on häkellyttävän kaunis Shine on me, jolle Sakari Kukon saksofoni tuo korvaamatonta lisäarvoa. Istwanissa vierailijana vingutteli viuluaan Hearthillin Ufo Mustonen.

I feel love sai aikoinaan ehkä suurimman huomion II:n materiaalista. Tuolloin pidettiin epätavallisena, että psykedeelistä progea veivaava pumppu versioi 70-luvun discokuningattaren, Donna Summerin hittiä. Kingston Wallin näkemys on kuitenkin onnistunut. Two of a kind on syntikkoineen musiikillisesti yhtä lähellä discoa, vaikkei oikeastaan ole siellä päinkään.

66,7 % Kingston Wallista teki viime kesänä lyhyehkön kiertueen vahvistettuna Von Hertzenin veljessarjalla. Sanomalehti Kalevan Oulun keikkaraportin mukaan Petri Wallin paikka lavan keskellä oli valaistu, mutta pidettiin tyhjänä koko konsertin ajan.

Ylipäätään arviot rundilta olivat niin positiivisia, että Apulaissheriffikin on joutunut jälkikäteen harmittelemaan pois jäämistään. Enemmän tai vähemmän hyvän tekosyyn taisin kehitellä tyyliin "ei se oo sama asia, en mee". Olisi päässyt vähällä vaivalla, ilman aikakonetta kokemaan ainakin osan yhtyeen taiasta.

Yksi jännä juttu Kingston Walliin liittyen on se, etten rajoittuneella musiikkitietämykselläni tiedä yhtään vastaavanlaista musiikkia yhtä hienosti mestaroivaa kokoonpanoa. Onkohan lähimainkaan sellaista (ollut) olemassakaan, Suomessa tai muualla?

Itsestäänselvyytenä vielä: on eittämättä totta, jotta Kingston Wall II on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti