J.Karjalainen teki 00-luvun puolivälissä kuuluisan, yleisön mielipiteitä jakaneen musiikillisen irtiottonsa. Hän otti muutamaksi vuodeksi käyttöön lisänimen Lännen-Jukka, ja sorvasi sen alla kolme kiekollista jotain sellaista mihin turvallisuushakuinen valtavirta ei ollut osannut varautua.
Doriksesta (1985) lähtien Karjalaisen LP:t olivat loistavaa Päiväkirjaa (1991) lukuunottamatta myyneet kultalevyyn oikeuttavia määriä, vieläpä pian julkaisujensa jälkeen. Tämä pätee myös kokoelmiin. Niin ikään ensimmäinen irtiotto Lännen-Jukka (2006) ylitti rajan ripeällä aikataululla. Valtavirta osti sitä vanhasta muistista.
Sarjan seuraava osa Paratiisin Pojat (2008) ei enää mennyt läpi samalla höyryllä, kuten ei kolmaskaan. Kenties valtavirta koki tulleensa huiputetuksi, kun ei saanutkaan taiteilijalta tuttua kulutettavaa. Perustan teoriani IFPIn tilastoihin.
Lännen-Jukan Jukka soitti ja lauloi yksin. Paratiisin Pojilla oli kaverina hanuristi Veli-Matti Järvenpää. Kolmanteen osaan ryhmää täydennettiin vielä kitaristi Tommi Vikstenillä ja basisti Mitja Tuuralalla.
Kvartetin voimin syntyi hienoa jälkeä otsikolla Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja (2010).
Lisämääre Amerikansuomalaisia Lauluja - and the same in English, by the way - koristaa kaikkien kolmen etukantta. Minusta tämä on syytä erikseen mainita, koska niistähän näissä teoksissa on perimmältään kyse.
Kokenut lauluntekijä oli kahden ja puolen vuosikymmenen ajan purkittanut käytännössä vain itse kirjoittamaansa. Ajalta löytyy yksittäisiä raitoja, joilla krediitit on jaettu jonkun toisen tai toisten kanssa, mainitulta Päiväkirjalta jopa yksi klassikkokäännös.
Finnish-American folksongs -kolmikko sisältää nimenomaan kansanlauluja Suomesta ja Pohjois-Amerikasta. Musiikkia, jota esittivät maastamme meren taakse parempaa elämää hakemaan lähteneet siirtolaiset. Omatekemätkin kappaleet hengittävät samaa ilmaa kuin vanhat perinnetyöt.
Joukossa on biisejä, joissa Trad ja J jakavat luomisvastuun. On pelkästään perinteisiä ja pelkästään omia. Sinne tänne on heitetty sekaan jokunen numero, jolle on olemassa nimetty, ulkopuolinen kirjoittaja. Yksi nimi on printattu Polkabilly Rebelsin sisällysluetteloon kolmeen kertaan. Jingo Viitala.
Kuinkas sattuikaan, televisiossa tuli pari päivää sitten michiganilaisesta Toivolan kylästä kertova dokumentti Land of Hope, jossa jututettiin muiden ohella Viitalaakin. En sattunut kanavalle riittävän ajoissa, jotta olisin koko ohjelman siltä istumalta nähnyt. Yle Areenalla se näyttäisi olevan katsottavissa.
Jenny Viitala syntyi suomalaislähtöiseen perheeseen vuonna 1918 Michiganissa. Avioiduttuaan hän käytti joko nimeä Vachon tai Viitala Vachon. Monitaituri oli lahjakas stooritelleri ja hänen tarinoitaan myös julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi hän kunnostautui peintterinä, ja mikä tärkeintä aiheemme kannalta, singerinä ja songraitterina.
Jingolta inputtia saaneista ralleista tulkoon linkin takaa kuunneltavaksi mainio New orleansin tappelu.
Se kuvaa oivallisesti albumin yleisilmettä. Rummuton soitanta toimii ja on mitä vähimmin vaivoin kuviteltavissa amerikansuomalaisten haaleilla ryskytettäväksi, kansan tanssiessa lankkulattialla.
Orkesteri ei olisi voinut juuri sopivampi tähän tarkoitukseen olla. Järvenpään rento haitari etualalla ja Vikstenin näkemyksellinen sähkökitara välimaastossa luovat oikeanlaisen tunnelman. Tuurala pystybassoineen kaiken takana ja alla hoitelee huomaamattomahkon, mutta kokonaisuus huomioiden välttämättömän roolinsa hyvällä maulla kuten hänen tapanaan on.
Karjalaisen suullinen ulosanti on jotain sieltä perus- ja Lännen-Jiin puolivälistä, mikä tuntuu allekirjoittaneen nupissa tismalleen oikealta Polkabillyn maailmaan. Kitaran lisäksi hän operoi levyn banjot ja viulut.
On toki poikkeavaa miehen uraa ajatellen, ettei Jukka säveltänyt ja sanoittanut kaikkea. Sitäkin suurempana kummallisuutena voi pitää sitä, että yhden kappaleen laulaa joku muu. Eikä ihan kuka tahansa muu, vaan Marjo Leinonen.
Hopeinen veitsi on Leinosen kosketuksen jäljiltä kattauksen annoksista se, joka on minuun viiltänyt suurimman jäljen ja jää usein CD:n kuuntelun jälkeen takaraivoon pyörimään. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sen luoma korvamato ei tarjoa sanoitusta. Pikemminkin päässä soi tulkinta.
Jos alkaisin listaamaan onnistuneimpia tietämiäni levynkansia, kuuluisi Polkabilly Rebels eittämättä joukkoon. En tarkoita tällä pelkästään etusivua, sillä koko paketti on poikkeuksellisen laadukas. Selkeä ja mukavan tuntuinen CD:nkin tapauksessa. Vastikään EMIin sulautettu Poko Records sen julkaisi turhia säästelemättä.
Apulaissheriffi on ennen tätä "myöntänyt" aivan mahtavan tunnustuksen neljälle Karjalaisen teokselle. Tämä olisi luultavasti korkeammalla kuin viitossijalla, mikäli yrittäisin pistää miehen tuotannon paremmuusjärjestykseen. Siihen en sentään ryhdy, koska tehtävä on mahdoton.
Kuitenkin, joulukuussa -22 juuri kyseinen otanta amerikansuomalaisia kansanlauluja uppoaa erityisen otolliseen maaperään.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #2 - J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja
- SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues
- BIISIT - Marjo Leinonen: Kaikessa soi blues
Mukavaa Joulunaikaa ja tuokoot pukki kovia paketteja!! Neliönmuotoisia!! ;D
VastaaPoistaKiitos kiitos. Sitä samaa!
Poista