17 joulukuuta 2021

LEVYT - Parliament: Mothership Connection

Joskus ennen vanhaan elokuvan tekijätiedot ynnä muut näytettiin yleisölle jo ennen filmiä. Katsoja saattoi joutua odottamaan itse asiaa pitkäänkin, kun alkutekstit valtasivat kankaan jopa minuuttien ajaksi. Käsittääkseni nykyisin suositaan lopputekstejä.

P. Funk (wants to get funked up) muodostaa tavallaan alkutekstit Parliamentin neljännelle albumille Mothership Connection (1975), bändin jo toiselle tuona vuonna.


Ei avausraita nyt vallan esittele tekijäkaartia. Vertaus elokuviin putkahti mieleeni, koska se - olkoonkin, että on koko kattauksen pisin - ei meinaa millään nytkähtää käyntiin. Tunnelma on odottava. Milloin tämä alkaa? Olisiko pitänyt tulla paikalle vähän myöhässä, jolloin olisi voinut välttää tällaisen jahkailun?

Aika ajoin P. Funk sentään väläyttää tiukkoja, liikkeeseen yllyttäviä rytmejä. Se tekee sen ikään kuin vakuuttaakseen kuulijan siitä, että jatkossa kyllä läiskyy, kun nyt et jätä kesken. Vaan sitten palataan takaisin uneliaaseen jammailuun ja laiskanpulskeaan puheeseen.

Läiskettä tarjotaan oikein urakalla alkaen vasta seuraavasta kappaleesta Mothership connection (star child).

Vetelänsorttista alkuaan lukuunottamatta Mothership Connection on huippu- ja tasalaatuisinta funkia mitä tiedän koko P-Funk-kombinaatin koskaan tuottaneen. George Clintonin luotsaama ryhmittymä levytti nimillä Parliament ja Funkadelic parikymmentä LP:tä 1970-luvulla ja jotain sen jälkeenkin. Tämä taitaa olla paras niistä.

Molemmissa yhtyeissä pyörivät pitkälti samat naamat. Tuttuja kasvoja nähtiin muutamissa sivuprojekteissakin, kuten Bootsy's Rubber Band.

Äänitteiden kokonaisanti ei ole yksikäsitteisesti vain yhtä genreä. Funk on toki isossa osassa, mutta yhtä lailla Clintonin johdolla tehtiin funk rockia sekä psykedeelistä rockia ja soulia. Ei ole myöskään kauhea vääryys, jos väittää heidän keksineen jotain uutta ja omaa.

Äärimmilleen yksinkertaistaen P-Funkin voi sanoa muodostaneen linkin James Brownista Princeen ja hip hoppiin. Ryhmässä vaikuttaneista muusikoista saksofonisti Maceo Parkerin CV:stä löytyvät molemmat mainitut nimet. Rap-osastolla hän on soittanut ainakin De La Soulin kanssa.

Clintonin ja Parkerin jatkoksi nostan monipäisestä joukosta esiin vielä kaksi muuta tyyppiä. Tarkoitus ei silti ole vähätellä kenenkään panosta. Alla koko poppoo.


Basisti Bootsy Collinsin tumputus on lätyllä hyvin dominoivassa roolissa. Niin kuin yltä ilmenee, hän osallistui siinä sivussa kitara-, perkussio- ja lauluhommiin. Lisäksi hän sai nimensä yhtä vaille kaikkien biisien tekijätietoihin. Sittemmin paljon myös muissa orkestereissa ja soolona julkaissut heppu oli varsin merkittävä tekijä levyllä ja P-Funkissa ylipäätään.

Bootsy oli hypännyt kelkkaan - niinpä! - James Brownin kyydistä kolme vuotta aiemmin. Ensimmäinen levytys Clintonin messissä oli Funkadelicin America Eats Its Young (1972), Parliamentin osalta Up For The Down Stroke (1974).

Jos Collinsin edustamien musiikkityylien piireistä pitäisi nimetä tärkein, vaikuttavin tai yksinkertaisesti kovin basson paukuttelija, uskon useimpien valitsijoiden päätyvän juuri häneen. Niin minäkin.

"Oikeitten" lyömä-, puhallin- ja kielisoittimien lisäksi albumilla kuullaan epäorgaanisia, syntetisaattorilla tuotettuja ääniä. Esimerkistä sillä saralla käy hulppeasti otsikoitu Supergroovalisticprosifunkstication.

Syntikoista ja kosketinsoittimista vastaa alkuperäis-P-funkisti Bernie Worrell. Miehen käyttämä, varsin mittava laitearsenaali kattaa suuren joukon sähköisiä vehkeitä, mutta myös ihan normiflyygelin. En mene takuuseen onko koko Wikipedian Mothership Connection -sivulla kerrottu setti pelissä juuri tällä levyllä.

On merkillepantavaa ja ilahduttavaakin kuinka hyvällä maulla digivitkuttimia ja elektronisia koskettimia on mausteena sopassa. Perinteisempien instrumenttien varaan rakentuva kokonaissoundi on mehevä ja maistuva. Uudempi tekniikka vain värittää sitä taiten.

Worrell on Parliamentin ja Funkadelicin jälkeen ollut paljossa mukana. Opin tuossa juuri, että hänen 80-lukuunsa kuului useita vierailuja Talking Headsin riveissä.

Pitkäsoiton suoraviivaisinta antia edustaa tarttuva, ehkä monen mielestä jankkaavasti samaa toistava, mutta yhtä kaikki loistava Give up the funk (tear the root off the sucker). Kappaleen voi helposti mieltää varhaiseksi discoksi, vaikka siinä on aimo annos itse asiaakin.


Apulaissheriffin jaaritteluissa tuo asia on ollut toistaiseksi luvattoman heikolla edustuksella. En ole tainnut ennen tätä juttua naputella juuri muista kuin The Metersistä ja James Brownista. Ja tietysti Princestä ja...

Alle listattujen ohella oman lajinsa eliitissä kiistatta paikkansa ansaitseva Mothership Connection on aivan mahtava levy! 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


3 kommenttia:

  1. Funk taitaa genrenä Mothershipin muutaman biisin kuuntelun jälkeenkin jättää minut vähän kylmäksi. Se ei tietenkään johdu siitä ansiokkaasta käsittelystä, johon albumi on blogissasi päässyt. Kappaleiden nimissä on mukavaa kielellä leikittelyä, joka aina kiinnittää huomiota kun sellaista näkee. Nro 4 taitaisi nimellään sijoittua ihan kohtalaisesti, jos nyt joku saisi päähänsä pitkistä listaa pitää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Funk taitaa genrenä jättää aika monen (suomalaisen) vähän kylmäksi. Vaan sehän on ihan ok.

      Suosittelen silti kokeilemaan muitakin, esimerkiksi juttuun linkattujen juttujen kautta.

      Poista
    2. Suosittelijanlaatusi on hienovaraisen hillitty, ja siksi ainakin minun tapauksessani useimmiten tehoava.

      Poista