10 joulukuuta 2019

LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie

Jopa kyllästymiseen asti on eri tuuteista tullut tutuksi Martti Syrjän tarina siitä kuinka hän loi tekstin ironiseen masenteluklassikkoon Murheellisten laulujen maa. Melko lailla yliannostuksen verran sai aikoinaan myös itse laulua.

Vuosien jälkeen, pölyn laskeuduttua se on palautunut ihan nikottelematta kuunneltavaksi. Tämä lienee osoitus siitä, että megahittiydestään huolimatta siinä jotain musiikillista koukkuakin löytyy.

Ja sitä koukkua bändi Pantse Syrjän johdolla totisesti sai ylen kiitettävästi ympättyä albumin muuhun materiaaliin. Tie Vie (1982) on heittämällä Eppu Normaalin monipuolisin (fakta) ja mielenkiintoisin (mielipide) pitkäsoitto.


Murhelaulun sanoituksellisena vastapainona levyllä on ääripositiivinen Jackpot. Sen mukaan mikään tuskin voisi paremmin olla. Polveileva laulumelodia on  yksinkertaisesti hieno. Kitaraa on mukana epänormaalin nuukasti, Safka Pekkosen kosketintaidetta sopivasti. Basso ja rummut kannattelevat biisiä yllättävänkin paljon ajatellen, että kyseessä on sentään hidas balladi, Apulaissheriffille varmaankin kaikkien aikojen Eppu-sellainen.

Jos Pantsen on jostain saavutuksestaan tarve jälkikäteen rintaansa röyhistää, olisi Jackpotin sävellys- ja sovitustyö täydellinen paikka aloittaa.

Sitä seuraava Jumalan poika pitää lyömätöntä tasoa yllä. Kitarat soivat edellistä runsaammin ja niin kovin nautittavasti. Kertoja kokee kännihuuruissaan seuratantereella ainakin osittaisen raitistumisen. Nestelähtöisen humalan korvaa siinä paikassa päihtymys uskosta.

siellä oltiin aivan sekaisin
horjuin yhteen telttaan
jossa Jeesus puhui äänin taivaisin
se meni suoraan helttaan

Tuohon tapaan kääntynyt tosin toivoo Herran myöhemmin käyttävän viinaa, jos hukuttamispuuhiin aikoo ruveta. Ristiriitaiselta haiskahtavan kontrastin voisi koettaa solmia auki vaikkapa suvaitsevaisuuteen liittyvänä. Yksi Martin lyriikoiden hienouksista on juuri tällainen ymmärrystä yrittävän jääminen usein epätietoiseksi mitä tarkoitettiin vai tarkoitettiinko mitään.

Kolmas jalustalle nostettava otos Tie Vieltä on Vahantajoki, nostalgiaa tihkuva muistelo poikien nuoruudesta koivunlehtisätkineen ja siitä johtuvine vahinkokulotuksineen. Musiikki kuplii rennosti ja vaivattomasti. Jos joku janoaa todistetta väittämääni, ettei kitaransoiton hyvältä kuulostaakseen tarvi olla monimutkaista ja täynnä teknisiä temppuja, niin tässä oiva vahvistus sille. Kuunnelkaa kuinka Pantsella ja Juha Torvisella homma pelittää.

Yllä ohimennen jo puutuin Martin sanoituksiin. Tie Vie oli tunnetusti hänen ensimmäinen isompi urakkansa sillä saralla.

Vielä vuonna 1982, ja ilmeisesti jossain mitassa sen jälkeenkin Pantse toimi myös sanojen osalta ylimpänä hyväksyjänä. Syrjät ovat paljastaneet hänen asettaneen vaatimuksen, jotta tavujen täytyy osua melodiaan just eikä melkein. Pikkuveli teki työtä käskettyä, mikä palveli mainiosti koulutustarkoituksessa tehtävään, josta hänelle tuli eläkevirka Eppu Normaalissa.

Tunnustan, että Martin kynäilemät tekstit edustavat itselleni ehdotonta kotimaista huippua. Samaan hengenvetoon joudun valitettavasti myöntämään tämän pitävän paikkansa ainoastaan tiettyyn rajaan. Eput nimittäin siirtyivät 80-luvun puolivälissä harkitusti pääasiassa ihmissuhdetematiikan käsittelyyn, jolloin taso vaaksan verran tipahti.

Olisin mielelläni suonut orkesterin paitsi lyriikoissa, myös musiikillisesti jatkavan Tie Vien tiellä. Kaupallisesti sellainen polku ei tosin olisi todennäköisesti kantanut.


Ei nyt mennä kuitenkaan siihen. LP:n viimeiseksi raidaksi prässättiin nimittäin ovela Terve vaan ja onnea. Noihin aikoihin suomalaiset vasemmistohenkiset taiteilijat kampanjoivat Rauhanjunalla, joka ajeli ympäri maata ohjelmineen. Eput pitivät tätä siinä määrin kornina, että aiheesta väännettiin ironinen ralli. Santtu Luodon kirjassa Tiimalasin santaa Martti kertoo: "mitäs jos joku ilkeä individualisti päättääkin, ettei hän halua olla mukana tällaisessa? Sehän tuomitaan!"

Eipä vähän kuulosta nykypäivältä järjettömine vastakkainasetteluineen. Jos et tänään esimerkiksi ole täysin sydämin mukana tukemassa pride-kulkuetta, olet homofobinen. Jos et julkisesti tuomitse jokaista terrori-iskua, kannatat terrorismia. Tai kuten Mikko Saarela sen Epuissa muotoili Aknepopin (1978) aikaan: "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan".

Rauhanjuna maailman
lähdössä on
joka siitä myöhästyy
on presidentti kelvoton
...
jos en ehdi ajoissa
minä Rauhanjunaan
Paasikiven-Kekkosen
linjan mä munaan

Mitä tulee musiikin monipuolisuuteen, levyllä on jopa progahtavia sävyjä. Argentina esimerkiksi on rytmiikaltaan ihan muuta mihin myöhempien aikojen fanit ovat tottuneet. En tunnista, mutta vahva latinalaisamerikkalainen tuntu tuosta välittyy. Soulahtava Näinä päivinä kävisi varauksetta TTK-lattialle ja tietenkään en taaskaan tunnista tyylilajia.

Tahtilajivaihtelujen värittämä Pahan puun metsä taitaa olla kauimpana Eppujen perusmeiningistä, jossa rumpali naputtaa metronomin tarkkuudella samaa komppia koko ajan. Kiva, että Aku Syrjä pääsee tällä levyllä hieman irrottelemaan. Sekin kun häneltä tuntuu käyvän.

Viihteen kuningas jazzaa viihteellisesti. Safkan piano ja Mikko "Vaari" Nevalaisen basso ovat suuresti syypäinä vaikutelmaan. Vai vetiköhän Pantse sittenkin bassonkin? Sarjassamme "olin unohtanut tai en koskaan huomannutkaan": lopussa kumarretaan Liverpoolin suuntaan. Jee jee jee nyt ei voi jäädä havainnotta, mutta she loves you välissä oli jotenkin mennyt ohi.

Ja sitten siellä on vielä kaksi erinomaista ja toisiaan hieman muistuttavaa kappaletta Kuulen parran kasvun sekä Tie vie.

Sanon mie, totta vie, että Tie Vie on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti